perjantai 7. marraskuuta 2014

Unohdinko nauttia?

Mielessä pyörii vimmatusti ajatukset töihin palaamisesta. Se on edessä, eikä ole aavistustakaan koska. Työpaikkani ennen Kloppista jäi toiselle paikkakunnalle, joten olen uuden edessä.

Tunnemyrsky on sekava: pelottaa - ei lasten puolesta, vaan omasta puolesta: olenko enää työssäni hyvä, olenko jäänyt kaikessa kehityksessä jälkeen ja ihan last season. Lasten puolesta en osaa niinkään jännittää. Onhan se toki kova paikka viedä lapset toisten hoidettavaksi, mutta Kloppinen ja Jäpikkä varsinkin ovat luonteiltaan avoimia ja reippaita. He saattavat ujostella uusia naamoja hetken, mutta sen jälkeen ei enää suunvuoroa saa. Poikia on sitä paitsi kaksi. Molemmat ovat erittäin taitavia tekemään asioita itse ja puhuvatkin erittäin hyvin. Kyllä ne hoidossa pärjäävät, olen siitä varma. Kunhan siitä kuuluisasta alkujärkytyksestä vain päästään yli...

Arki, jossa minä en enää olekaan lasten kanssa kotona, tuntuu jännittävältä. Vieraalta. Enää ei nukuta niin pitkään kuin nukuttaa eivätkä aamut ole kiireettömiä. Lounaita ei enää syödä yhdessä. Muutenkaan enää ei touhuta kotona yhdessä koko päivää. Oikeastaan tulemme olemaan suurimman osan päivästä erillämme ja se tuntuu väkisinkin raastavalta.

Ajatukset päässäni eivät ole pelkästään negatiivisia. Töihinpaluu tuntuu myös houkuttelevalta: enemmän rahaa käytettäväksi ja enemmän "omaa" aikaa, oman ikäisten seuraa. Shoppailuvimmaiselle pelkästään raha-asia on aika merkittävä, kun olen jo pitkän aikaa kitkuttanut hoitorahan kanssa. Viimeistään töiden alkaessa minun on jo "pakko" ostaa itsellenikin jotain: uusia vaatekaappi. Päälleni eksynee Miikkarin Yoga Pantsien sijaan jotain aivan muuta... Lisäksi työpäivä pakottaa harjaamaan hiukset eikä vetämään niitä nuttarakasaksi niskaan tai päälaelle.




Paluu työelämään parantaisi taloudellista tilannettamme, totta kai. Tunnustakin haaveilevani jo uudemmasta autosta. Citymaasturista. Ehkä sitä paitsi tulemme tarvitsemaankin toista autoa, vaikka Ukkokulta tekeekin pääosin kotikonttorilla työnsä. Haaveilen ylipäätään siitä työssäkäyvästä minästä: olisin laittautunut joka päivä. Pukeutunut ja meikannut kivasti. Istuisin siinä citymaasturissani. Totuus tulee olemaan varmasti jotain ihan muuta, mutta ainahan sitä pitää haaveilla. Eikö? ;)

Citymaasturia ja päiväkotia enemmän mietin kuitenkin ajatusta: elänkö nyt ollenkaan TÄSSÄ hetkessä vai stressaanko tulevaa aamusta iltaan, ilman että edes huomaan mitä ympärillä tapahtuu? Unohdanko nauttia tästä, kun saan olla pienten hurmaavien lasteni kanssa omassa kodissa? Tajuanko viiden vuoden päästä, että tämänkin ajan olisi voinut nauttia, mutta minä vain murehdin?

Tunnen merkillistä morkkista siitä, että olen vielä(kin) lasteni kanssa kotona. Se jotenkin hävettää. En ikimaailmassa ole laittanut Facebookissa olevani nyt kotiäiti. Tunnen muutenkin ihan tarpeeksi olevani jokin yhteiskunnan loinen, kun en muiden muurahaisten kanssa kanna korttani kekoon. Tiedän, että minulla on työvuosia vielä kymmenittäin edessä - mikä kiire siis. Silti tuntuu, että kaikki ihmettelevät ja arvostelevat kotona oloani. Kaikki nämä ahdistuksen tunteet ovat totaalisen turhia: lapseni ovat kuitenkin vasta 2- ja 3-vuotiaista. Siis pieniä lapsia. Olen etuoikeutettu voidessani olla heidän kanssaan kotona, sillä kotona on tuon ikäisen parasta olla. Totta kai olen heidän kanssaan kotona, kun se kerran on meidän kohdalla mahdollista. Mitä hävettävää on siinä, että minä itse kasvatan omat lapseni? Pitäisi nostaa vain leuka ylös. Niin, etenkin kun tässä on kuitenkin suoritettu yksi korkeakoulututkintokin loppuun.

Luin jostain jutun, jossa kirjoittaja kertoi kaikkien vanhempien harmitelleen sitä, että veivät lapsensa niin pieninä hoitoon, mutta kukaan ei ole harmitellut sitä, että oli ollut pidempään lastensa kanssa kotona. Uskon, että jälkikäteen moni ajatteleekin näin.

Miksi minä kuitenkin riudun näissä typerissä ajatuksissa? Miksi stressaan sitä, että olen kotiäiti? Miksi stressaan työnhakua, töihinpaluuta ja päiväkoti-juttuja? Miksen osaa nauttia näistä viimeisistä kultaakin arvokkaammista hetkistä pienten lasteni parissa?

Är-syt-tää.



Nina

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on ihan sama! Kohta kaksi vuotta kotona (tai tein parin kuukauden pätkän töitä kun lapsi oli 9-11kk, silloin mies oli kotona) ja ekan kerran tuli kauhea palo päästä töihin viime keväällä. Nyt syksyn myötä se on vain kasvanut ja olenkin laittanut hakemuksia vähän joka paikkaan. Mutta sitten toisaalta, meidän talous kestää tämän hyvin joten miksi ihmeessä mulla on kiire? Ollaan puhuttu toisesta lapsesta ja että se toinen olisi tähän hyvä kun sitten olisi meidän lapsiluku täysi ja saisin aloittaa "alusta" sen jälkeen työelämässä eikä tulisi enää katkoja. Mulle kaikki muut äidit ovat toitottaneet että "ole kotona kerta voit" ja tottahan se on että aika harvalla loppujen lopuksi on mahdollisuus tähän. Kyllähän mä tietenkin nautin näistä päivistä ja onhan lapsellekin hyvä olla vielä kotona mutta aina välillä tuntuu sille että omat aivot kaipaavat muutakin aktivointia kun hiekkakakut. :D

Jenni Heinonen kirjoitti...

Musta on järkkyä, että äitiyttä vähätellään niin paljon. Pahinta on se, että minä itse vähättelen sitä kaikista eniten.
Sanottakoon nyt, että tää on rankin työ mitä olen koskaan tehnyt ( ja joo joo myös palkitsevin ja nää perusläpät mitä pitää aina sanoa tähän perään).
Toinen kysymys mitä multa on kysytty aina sen "kuinka vanha teidän kakkonen on?" kysymyksen jälkeen on "kerkesitkö olla töissä tässä välillä?".
Tekis mieli vastata, että "joo!". Esikoinen oli 8 kuukautinen, kun tein raskaustestin. Laitoin sen vuoden ikäisenä tarhaan ja tein pari kuukautta töitä, ja sit jäin äitiyslomalle uudestaan. Koska mä oon niin vitun ahkera. Anteeksi ranskani.
Tosiasiassa katson maahan ja totean, että en mä kerenny kun tää meidän vanhin oli niin pieni.

Miksi tällaista pitää hävetä? Se on niin typerää, mutta minkäs teet.

Nina kirjoitti...

Kiitos teille kommenteista, jotka pistivät hymyilyttämään! <3 Kiva huomata, etten ole ainoa "tollo", joka ei osaa nauttia siitä mitä on ja elää hetkessä. Niin tutuilta kuulostavat nuo teidän ajatukset! <3