Saamattomuus ja pesänrakennusviettikato.

Olen lievästi ahdistunut muiden odottavien äitien touhukkuudesta, sillä itse huomaan istuvani päivät pitkät koneella. Lueskellen, kun muut odottavat äidit kirjoittavat blogeissaan touhuamisestaan. Missä on minun pesänrakennusviettini, missä? Miksen minä vain jaksa innostua vauvan huoneen sisustamisesta, haaveile omakotitalosta maalla ja miksi minusta edelleen koiravauvat ovat ihmisvauvoja söpömpiä?

Siivoaminen ei kiinnosta ollenkaan, vauvan huone on sekaisin kuin mikä, en ole kutonut vauvalle tumppuja enkä ommellut verhoja. Itseasiassa, vauvamme huoneessa ei ole lainkaan verhoja. Vieläkään. Noin kuukausi sitten vielä suunnittelin ostavani huoneeseen tummanruskeat laskosverhot, mutta siihen sekin sitten jäi. Mitään nalleverhoja en tahdo ostaa, enkä oikein muutenkaan sisustaa huoneesta mitään yltiölapsekasta sisältäen kaikkia eri sateenkaaren sävyjä ja viidakkometsän eläimiä. Disneyn hahmoista puhumattakaan.

Lipaston päälle on eksynyt ihan vain yksi tai kaksi tavaraa...

Ratkaisuksi tähän ostin tällaisen söpön korin, johon laittaa pikkuesineitä. 

Lohdutan itseäni ajattelemalla, että vaatteet ovat onneksi pestyjä ja viikattuna lipastossa. Kuten myös petivaatteet, pyyhkeet ja harsot. Kaiken lisäksi kehto muuttaa jossakin kohtaa makuuhuoneeseemme, joten eihän pikkuinen edes tajua oman huoneensa olevan ilman verhoja ja kattolamppua. Eihän vauva ylipäätään tajua, että hänellä on omakin huone. Niin tosiaan, vauvan huoneestahan puuttuu myös katosta lamppu.

Jaksan innostua vain asioiden ostelusta ja katselusta, mutta en minkään sortin järjestelystä tai tekemisestä. Jotenkin ärsyttävää. Haluaisin järjestellä ja mielessäni järjestelenkin asioita. Ja paljon. Mutta oikeassa elämässä elän virtuaalielämää ja katson, kun muut järjestelevät ja antautuvat pesävietin vietäviksi.



Äidinvaistoa ja naarasviettiä etsien,
Nina