Sellainen on meidän Kloppinen: kaikkien kaveri. Ainakin vielä. Odotamme mielenkiinnolla mahdollisesti saapuvaa vierastamis-kautta. Millainen Kloppinen on silloin? Palaahan hän kuitenkin ennalleen?
Olen tyyliltäni blogimaailmassa oikein kyläluuta. Hyppelen blogista toiseen jäämättä kuitenkaan seuraamaan montakaan. Joitain blogeja saatan jäädä vilkuilemaan rehdin anonyymisti. Monessa blogissa onkin päivitelty vierastamista tai äidin helmoihin juuttumista. Näistä suurin osa on siis vauvablogeja. ;)
Tajusinpa sitten, ettei meillä ole ollut lainkaan tällaista kautta. Kloppinen ei ole itkeskellyt kertaakaan sitä, että äiti on hävinnyt näkökentästä. Kloppinen ei ole itkenyt kertaakaan sitä, että on joutunut jonkun muun syliin kuin äidin. Ei itkenyt, vaikka sylkyttäjä on ollut aivan ventovieras. Ainut tällainen itkukerta on ollut silloin, kun pojalle nousi rokotusten jälkeen kuume. Silloin Kloppinen ei ollut oma itsensä, vaan hyvin herkän ja pelokkaan oloinen. Silloin toki halusinkin pitää pienokaiseni omassa sylissäni, äidin turvassa.
Nanosekunnin ajan mietin, että olenko niin shitti äiti, ettei poika kaipaa minua? Tarjoanko niin vähän turvaa, että sen saman tunteen luo ventovieraskin? Hämmennyn. Kunnes piristyn. Ehkä meidän menevä elämämme on vain kasvattanut Kloppisesta tuollaisen kaikkien kaverin. Ehkä poika on oppinut, että hän voi luottaa ihmisiin, jotka me viisaat vanhemmat lähelle päästämme. Ehkä poika on sellainen vain luonteeltaan, että ihmiset ovat kivoja. Ehkä nämä kaikki tekijät yhdessä ovat tehneet meidän pojasta tällaisen. Ehkä minä olenkin sen verran turvallinen äiti, että Kloppinen uskaltaa olla missä vain tietäen, että on turvassa.
Näin äkkiseltään en näe hirveästi miinuksia tilanteessamme. Olisi kai mukavaa, jos vauva osoittaisi minulle, että olen hänen kaikkensa ja että kukaan ei voi olla kuten minä. Mutta silloin minun pitäisi olla lähellä joka hetki, läsnä oleminen ei riittäisi. Voisin unohtaa jumpassa käymiset, voisin laittaa vieraat itse keittämään kahvinsa, sillä minun itseni pitää pidellä Kloppista, eivätkä käteni riitä kahvinkeittoon siinä sivussa. Vaikka muidenkin sylit kelpaavat, tiedän olevani se tärkein. Olenhan minä Kloppisen äiti. Paras lohtu, kun hätä iskee. Paras lohduttaja, kun muilla huudon alkaessa iskee hiki ja paniikki.
Ehkä en tarvitsekaan sellaista itsetunnon pönkitystä, että vauvan pitäisi se minulle osoittaa joka hetki ja päivittäin. Suoraan sanoen minä nautin elämästämme juuri tällaisenä kuin se on nyt. Minulla on tiettyjä vapauksia ja mitä ihanin Ukkokulta, joka pärjää Kloppisen kanssa täydellisesti kaksinkin. Minä pääsen jumppaan tai kauppaan ilman että joudun miettimään kuinka kotona pärjätäänkään. Minä nautin myös siitä, että Kloppista ja hänen käytöstään ihastellaan. Tietenkin nautin, olenhan minä ihan hitsin ylpeä äiti. Kloppinen nauttii ihmisten seurasta ja näyttää sen avoimesti hymyilemällä sekä juttelemalla. Minusta se on hienoa. Ja muita ihmisiä se ihastuttaa kovasti.
Pääsen varmasti yli siitä, ettei Kloppinen olekaan riippuvainen minusta, minun tuoksusta, minun äänestä, minun sylistä, minun kosketuksesta...
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti