Without you.

Ukkokulta lähti eilen työmatkalle ja hän palaa kotiin vasta tänä iltana. Hän oli pois siis kaksi kokonaista päivää ja yhden yön. Kaksi päivää ja yhden yön liikaa siis. Päivä sujui minulla silti hyvin: kahvittelin ystävieni kanssa ja juttelimme niin paljon vauva-juttuja, että melkein tuli oksu vauva-övereistä. Kyllä, niistä on mahdollista saada överit, jos ihmettelit. Katselin tv:stä hömppää, ohjelmia, joiden katselua en edes kehtaa Ukkokullalle myöntää. Paljastetaan sen verran, että MTV oli yksi kanavavalinta ja illalla Ruotsalaiset miljonäärivaimot yksi ohjelmavalinta. Lisäksi sain jälleen osittaisen burn outin tajutessani, että ystäväni häät ovat muu-ta-man vii-kon päästä. A-pu-a. Niin paljon tekemistä ja muistamista ja hoidettavaa ja ja ja...

Nautin ylipäätään yksinolosta ja rentoilin ihan täysillä. Tein asioita, joita tykkään tehdä, eli selasin koko päivän nettikauppoja ja blogeja sekä ihmettelin oman vaatekaappini sisältöä. Ai niin, siivosin myös Kloppisen vaatelipastoa ja vertailin vaatekokoja. Lopputulema on se, että koooorkea nippu vaatteita siirtyi käyttövaatteisiin, osa muka-liian-isoista vaatteista oli liian pieniä ja ne siirtyivät suoraan pahvilaatikkoon odottamaan viimeistä leposijaansa. Katselin huuli pyöreänä pursuavaa laatikkoa, jossa käytettävät vaatekappaleet ovat. Mitäköhän Ukkokulta sanoo tästä vaatepaljoudesta? Ups?

Kloppisen kanssa yksinolo on tietysti siinä määrin haastavaa, että poika on sen verran iso halutakseen seuraa. Aika surullista, että äitin pikkuvauva ei ole enää sellainen pikkuvauva, joka vain nukkuisi päivät. Ei sillä, että Kloppisen valveillaolo nyt häiritsisi, tietenkään. Kunhan tuli todettua, että Kloppinen on jo iso vauva, joka pääasiassa valvoo päivät, muutamia päikkäreitä lukuunottamatta. Hereillä ollessa pitää olla seuraa ja jotain tekemistä. Jos ei muuta, niin äidin käsi ja sormet ihmeteltävänä, tai unipupun korva suussa. Ei se siis paljoa vaadi, mutta totuttuja ihan ikiomia hetkiä oli vähemmän. Tällaistäkö tämä sitten olisi, jos olisin pojan kanssa kahden, ilman Ukkokultaa?

Illalla iski yksinäisyys. Ja kyllä, minä voin myöntää jotain näinkin noloa, että pelkään pimeää. Yllättäin isot olohuoneen ikkunat pelottavat ja olo on vain yksinäinen sekä turvaton. Mietin Bobycombatin hajjjaah!-vasenkoukkuiskuja mahdollisen murtautujan leukaan. Kuulen kaikki rapinat, joita en ole koskaan Ukkokullan seurassa kuullutkaan. Kuinka helvetissä saan unta? Kuinka helvetissä Kloppinen saa unta, sillä me todellakin aiomme nukkua valot päällä?

Illalla iski myös väkisinkin paha mieli ja muistot pintaan ajasta, kun elimme etäsuhdetta: minä asuin Helsingissä ja Ukkokulta Pohjanmaalla. Muistin ne hetket, kun olin Pohjanmaalla ja lähdin sunnuntai-iltana junalla kotia kohti. Ne hetket, kun ei haluaisi hyvästellä toista, sillä itkua saa nieleskellä pelkästä ajatuksesta, että pitää halata ja sanoi moi. Ne hetket, kun Ukkokulta lähti aamulla Helsingistä ja heräsin hänen suukkoonsa sekä ulko-oven kolahdukseen. Ne hetket, kun tiesi, että näemme toisemme vasta seuraavana viikonloppuna. Ne hetket, kun laskimme päiviä ja öitä, että koska näemme taas. Pala kurkussa, klunk.

Huh, kuinka raastavia ne hetket olivatkaan... Näihin aikoihin me aina puhuimme, että osaamme sitten varmasti arvostaa sitä yhdessäoloa, kun olemme kestäneet erossaolon ja tiedämme mitä se on. Nopeasti tuo kuitenkin vain unohtui, kun laitoimme hynttyyt yhteen. Oikeastaan vasta nyt ajattelen tätä asiaa ensi kerran. Noin niin kuin kunnolla, tarkoitan. Ja nyt (vasta) arvostan sitä, että olemme yhdessä, saman katon alla. Että hän piereskelee sängyssäni, jättää vaatekappaleet kääntämättä pyykkikoriin. On se Ukkokulta vaan niin kulta. Epätäydellinen kulta. Mahrottoman rakas kulta.

Huonosti nukuttu, Ukkokullaton, yö vaatii aamulla monenmonta kuppia kaffia.

Ärsyttävintä tässä raastavassa ikävöimisessä ei suinkaan ole ikävä itse, vaan tunne, ettei itsenäisyydestäni ole enää tietoakaan. Olo ilman Ukkokultaa on kädetön ja jalaton. Vaikkei olekaan. On toki ihanaa, että elämässä on ihmisiä, joista ei vain kestä olla erossa, mutta väkisinkin piehtaroin ajatuksissa, että olenko ihmisriippuvainen surkimus, joka ei pärjäisikään yksin? Mitä jos Ukkokulta jättääkin minut joskus, mitä sitten? Joojoo, on ihan tyhmää spekuloida moisia, murhettua asioista etukäteen, mutta itsenäisyyden katoaminen on vain jotenkin pelottavaa. Ja sen pelon tämä erossaolo nosti esiin.

En tiedä mikä järki ja ajatus tässä postauksessa oli. Ei kai mikään. Paitsi se pelko, että en osaakaan olla yksin. Vaikka olenhan minä osannut. Ja pärjäsin ihan hyvin. Kuulostanko ihan skitsofreniselta, jonka jutuissa on iso ristiriita? Kuulostan. Taidan lopettaa tähän ja palata ens kerralla joidenkin ihkulöllispöö-juttujen kanssa eetteriin.


Kiittimoi,
Nina

Ps. Jaajuu, pitimäni kertoa, että viihdytin kaveripariskuntaa (lapsetonta sellaista, mutta vakavasti kuumeilevaa) kaffihetkellämme kaivamalla Kloppisen nenästä maailman suurimman räkäklöntin ja tietenkin näyttämällä sen heille. On varmaan turhaa kummastella miksei ole ystäviä, jos tekee moisia temppuja lapsettomille ihmisille? (Oikeesti mulla on paljon ystäviä. Eikä ne säikähdä, vaikka tekisin mitä. Ja se on hienoa se.)