Vauva ja parisuhde.

On yleinen käsitys, että elämä vauvan kanssa koettelee toden teolla parisuhdetta. Ja ehkäpä siinä piilee pieni totuuden siemen. Minä kuitenkin ajattelin parisuhteemme muuttuvan enemmän. Enemmän huonoon suuntaan. Odotin suuren suurta koettelemusta. Raskauteni aikaisia postauksia luettuasi tiedät, että odotin lähestulkoon eroa. Lähipiiri varoitteli:

"Aika nopeeta toimintaa teillä... Mitenköhän tulee käymään?"

"Moni pariskunta eroo just sillon, kun lapsi on vasta vauva."

"Mä en jaksanu niinku yhtään mun miestä ja sitä, et se koko ajan roikku mussa..."

"Ei meillä riitä enää aikaa toisillemme."

"Vauva itkee, eikä nuku, ja me ollaan helvetin kiukkuisia. Toisillemme."

Näin kai se toisilla menee, menee se joskus meilläkin. Ei kai elämä (saati parisuhde kenenkään kanssa) koskaan ole yhtä ruusuilla tanssimista.

Ulko-ovessa on siltikin sydän.

Meitä vauvan saaminen kuitenkin yhdisti. Meidän välille syntyi side, jollaista ei kelle vain voi tulla. Synnytys oli pitkä ja rankka, mutta se lähensi meitä jollain ihmeellisellä tavalla. Ainakin minun mielessäni. Itse naisena koin, että olin täysin toisten armoilla ja ehkä haavoittuneimmillani kuin ikinä koskaan ennen. Ukkokultani oli vierelläni joka hetki ja jotenkin hänestä huokui rakkaus minua kohtaan sillä tavalla, että nytkin ihan vallan meinaan tässä herkistyä.

Koimme jotain ainutlaatuista, kaunista, hirvittävää ja ennen kokematonta yhdessä. Saimme pienen avuttoman ja aivan käsittämättömän kauniin ihmislapsen, jonka geenit ovat meidän geeniemme cocktail mix. Pieni poikamme on vain meidän. Vain meidän. Kukaan ei voisi tuntea samoin kuin me silloin. Eikä kukaan voisi koskaan saada mitään sellaista kun mitä me silloin 11.10.11 saimme.

Ukkokultani on tomera mies, mitä tulee lapsiin. Hän ei arastele olemista vauvan kanssa, vaan hän reippaasti hoiti Kloppistamme jo synnytyssairaalassa. Ukkokullallani tuo lapsirakkaus on hyvin luontevaa ja aitoa. Jossain määrin luontevampaa kuin minulla. Jos omaa lasta ei tässä nyt lasketa, niin pidän lapsia jokseenkin vaikeina ja haisevina rasittavina pikkuihmisinä, joita on lähes mahdotonta miellyttää saati ymmärtää. Oma lapsi onkin sitten aivan oma lukunsa, siitä ei voi edes puhua samassa kappaleessa toisten lasten kanssa.

Ukkokultani lapsirakkaus on siis varmasti yksi syy, miksi meillä arki rullaa niin sujuvasti ja olen niin pirteä sekä onnellinen. Lapsenhoito ei ole jäänyt minun kontolleni, tarvittaessa pääsen vaikka jumppaan, sillä Ukkokulta kyllä pärjää Kloppisen kanssa. Heillä on aivan omanlaisensa suhde, jota välillä voin vain kateellisena katsoa vierestä. Äh, nyt tämä menee taas isä-hehkutukseen, vaikka piti kertoa jostain aivan muusta...

Puolisohehkutus! Kattokaa mitä se osti Guessiä rakastavalleen avopuolisolle joululahjaksi! <3

Meillä toki myös on väsymystä ja ärtymystä. Vaikka Kloppinen nukkuu yöt läpeensä, niin Ukkokulta lähtee aikaisin aamulla töihin ja mekin nousemme pojan jo yleensä seiskalta. Illalla mennään puolestaan aikaisin nukkumaan, harvoin olemme enää kympin uutisia katsomassa. Iltaisin Ukkokulta on ehdottomasti väsyneempi kuin minä ja silloin minulla onkin tietenkin hetkiä, jolloin kovasti kaipaisin hellyyttä ja rakkautta sekä ylistystä ihanasta itsestäni. Harvemmin niitä kuitenkin satelee, joten samasta syystä riitoja myös syntyy iltaisin. Luonnollisesti minun aloitteestani.

Minä aivan ehdottomasti kaipaan läheisyyttä ihan samaan malliin kuin ennen raskauttakin, tai Kloppisen syntymää. Missään vaiheessa raskautta tai äitiyttä en ole työntänyt Ukkokultaa läheltäni pois enkä lakannut kaipaamasta huomiota. Tiedän, että tällaisia tapauksia nimittäin on. Rakas ystäväni, parhaillaan pieniin päin, ei jaksaisi miehensä kosketusta lainkaan. Tällaisen seikan voisi jo kuvitella rasittavankin parisuhdetta. Toivottavasti heillä asiat kuitenkin menevät jatkossakin hyvin.

Voi aasinsiltoja! Palataanpas taas minuun ja Ukkokultaan. Ukkokultani ei ole onnekseni mikään vätys kodinhoidossa, vaan hän on asunut omillaan 15-vuotiaasta saakka. Ehkä tämän takia miehessäni on sellaista itsenäisyyttä ja osaamista, joita moni voi vain haaveilla. Minä olen sitten taas hinkannut hänestä timantin osaamisessa opettamalla esimerkiksi, että mustaa ja valkoista pyykkiä ei voi TO-DEL-LA-KAAN pestä samassa satsissa ja että kirjo- ja hienopesulla on OI-KE-AS-TI jokin ero. Mieheni oma-aloitteisuuden ja touhukkuuden vuoksi joudun todella harvoin häntä "komentamaan" tekemään jotakin. Usein se meneekin niin, että Ukkokulta potkiikin minua persuksille tekemään juttuja. No, meillä ei kuitenkaan tarvitse riidellä siitä, että mies makaa sohvalla ja minä touhuan nyrkin ja hellan välissä.

Kyllä meilläkin silti riidellään. Useinkin nykyään. Me olemme Ukkokullan kanssa molemmat tulisieluja ja sen kyllä huomaa. Meillä riittää mukavasti ruuti Kloppisen kanssa touhuamiselle ja kodista huolta pitämiselle, mutta ehkä se ei riitä tarpeeksi meille toisillemme, parisuhteellemme. Ja siitä ne riidat sitten ammentavat. Toki on raaka faktinen fakta, että arki tekee osansa ja seurusteluaikamme honeymoon on armottomasti ohi. Mutta silti, me voisimme panostaa toisiimme paljon enemmän. Voisimme osoittaa kunnioituksemme, arvostuksemme, rakkautemme. Voisimme huomioida toisiamme paljon enemmän. Voisi ja voisi. Pitäs ja tarttis.

Ukkokullan tuoma, riidan jälkeinen "Anna rakas anteeksi" -ruusu.

No, meidän suhteemme on takuulla lujempi kuin ennen. Vaikka molemmat olemme sanoneet, ettemme ikinä olisi toistemme kanssa vain siksi, että meillä on yhteinen lapsi, niin kyllä se yhteinen lapsi vain yhdistää. En usko, että edes alttarilla tahtominen voi koskaan yhdistää samalla tavalla. Meidän rakkaudellamme on nyt jokin konkreatia: meidän oma Kloppinen. Sanoisinkin, että parisuhde, jossa molemmat ovat vauvaa halunneet, voi puhjeta kunnolla kukkaan vauvan tultua.

Viestilappusia toisillemme, toistemme läppäreiden väliin yllättämään. <3

Nina