Synnytyksestä on kolme kuukautta. Kokemus ei koskaan unohdu. Aika kultaa kuitenkin muistot. Ja nähtävästi sitä aikaa ei tarvita juuri kolmea kuukautta enempää. Jälkeenpäin, asioista viisastuneena, tulee kuitenkin mietittyä koettua ja olen aika lailla hämmentynyt sairaalan henkilökunnan toiminnasta.
Synnytykseni ei ollut helppo, mutta siitä ei minulle annettu myötätuntopisteitä osastolle siirryttyäni. Olin ollut hereillä jo lähes kaksi vuorokautta, synnyttänyt niistä toisen, eikä ketään siltikään kiinnostanut kuinka minä voin. Kuinka väsynyt olen. Kuinka pystyn edes huolehtimaan juuri synnyttämästäni pienokaisesta. Ärsyttää. Vai meneekö se kaikilla näin?
Synnytettyäni lähes 20 tuntia lepäsin synnytyssalissa ehkä pari-kolme tuntia ja sain jotakin syötävää. Suihkuun teki mieli mennä, mutta kroppa oli eri mieltä. Kun yritin nousta pystyyn, jalat lähtivät alta ja silmissä musteni. Lähdin osastolle siis sängyssä pojan kanssa pötkötellen. Haikein mielin päästin Ukkokullan kotiin kahden aikaan yöllä.
Yö sujui ihmetellen. Kloppinen oli paitani sisällä ja nukkui. Minäkin yritin, mutta yrittämiseksi se jäi: joka paikkaan sattui, olo oli kuin sirkkelin kanssa piripäissään leikkineellä. En uskaltanut nukahtaa, sillä pelkäsin väsyneenä kellahtavani vauvaparan päälle. Olisin halunnut kääntää kylkeä, sillä samassa asennossa oleminen tuntui tuskalliselta. En kuitenkaan tiennyt kuinka olisin vauvan nostanut, olin uupunut ja jännitin vauvan käsittelyä. Huonetoverit nukkuivat ja pelkäsin herättäväni heidät, mutta silti jouduin soittamaan hoitajan apuun. Hän siirsi Kloppisen toiselle puolelleni ja muistaakseni tässä samalla yritin imettääkin pientä. Hoitajan avustamana tietenkin. Miten ihmeessä olisin yhtäkkiä itse sen osannutkaan?
Myöhemmin pyysin, että hoitaja ottaisi vauvani ja laittaisi hänet kaukaloonsa nukkumaan. Kello taisi olla jotakin neljä aamuyöllä. Olin äärimmäisen väsynyt, minun oli pakko saada nukuttua, vaikka mietin sängyssäni pitkään, että voisinko laittaa juuri tähän maailmaan syntyneen avuttoman pienokaisen omaan sänkyynsä ihan yksin. Tuntui pahalta. Vaikka olinkin siinä ihan vieressä omassa sängyssäni. Ihmettelin muuten huonetovereitani, jotka pitivät vauvansa yöt nukkumassa kaukaloissaan, huoneen päädyssä. Siis todella kaukana...
Aamulla heräsin noin yhdeksältä. Olin asioista pihalla kuin lumiukko. Huoneessa oli hälinää ja ihmisiä meni sinne tänne. En oikein tiennyt mitä siinä olisi kuulunut tehdä, mutta hetken kuluttua sänkyni päätyyn ilmestyi hoitaja, joka hoputti minut vaihtamaan pojalle vaippaa. Toikkaroin sekavana väsymyksestä ja kivusta vauvanhoitohuoneeseen, ja pääasiassa vain istualtani katselin, kun iäkkäämpi hoitaja hoisi vauvaani. Sitten homma olikin valmis: vauvalla oli puhtaat vaatteet päällä, menetkös jo siitä, hus. Hoipuin takaisin huoneeseeni kiljuvan vauvan kanssa tietämättä oikein mitä sille tehdä. Sen verran maalaisjärki kertoi, että vauvallahan saattaisi olla nälkä. Koska ketään ei näkynyt missään, yritin imetystä ihan itsekseni. Omasta mielestäni silloin onnistuin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen jotakin meni kyllä pieleen, sillä alusta asti Kloppinen sai lisämaitoa eikä minulla maito koskaan noussut.
Olin kaiken muun tuskan lisäksi äärimmäisen lähellä nälkäkuolemaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että milloin saisin jotain suuhuni ja mistä. Jouduin jälleen lähteä hoippumaan käytävälle, että voisin kysyä mahdollisesta aamiaisesta joltakulta. Eräs hoitaja vain voivotteli, miten minulle ei ollut kukaan hoitanut aamiaista. Jos en olisi siis itse kysynyt keneltäkään, en olisi saanut aamiaistakaan. Tuntuu, ettei kukaan viitsinyt tulla kertomaan minulle edes niitä perusasioita: mistä saa ruokaa ja milloin. Selvitin asioita itse ja katsoin muista mallia miten he toimivat.
En ollut sairaalassa pitkään. Thank God. Vain kaksi kokonaista päivää. Mutta ne kyllä riittivät. Opin ainakin sen, että olen melkoinen mimmi ja hiton hyvä pärjäämään. Huonetovereilta kyllä kysyttiin kymmenkunta kertaa kuinka he pärjäävät, kuinka imetys sujuu, onko heillä kipuja. Minun punkkani ohi usein vain käveltiin. Ja ne muutamat kerrat, kun minulta jotakin kysyttiin, minä imetin ja hoitajat sanoivat tulevansa myöhemmin uudelleen. Eipä paljon näkynyt.
Okei, ymmärrän, että resurssit eivät millään riitä jokaisen paapomiseen ja passaamiseen. Hoitajia ei vain ole tarpeeksi ja toiset tarvitsevat (ja ehkä osaavat vaatia) enemmän. Silti näin jälkeenpäin usein mietin, että synnytyssairaalassa olosta jäi päällimmäiseksi sellainen fiilis, ettei kukaan välittänyt. En saanut traumoja, mutta jotenkin vain vituttaa, että oli siitäkin oikein pakko avata sanallinen arkku. Seuraava kerta tulee olemaan tietysti helpompi: tiedän kuinka hommat hoituvat ja missä on mitäkin. Jos toista lasta meille nyt ylipäätään suodaan.
Olen luonteeltani hyvin itsenäinen ja harvoin pyydän apua. Ehkä siinä ovat syyt, miksi tuntui, että jäin ilman apua. Mutta synnytys on kuitenkin todellinen koettelemus, ainakin suurimmalle osalle uskoisin, joten minusta etenkin esikoisensa synnyttävän kuuluisi saada tukea ja apua. Ymmärrystä. Myötätuntoa. Elämä on juuri mullistunut, niin täysin kuin se vain voi mullistua. Ei kaikilla ole kokemusta vauvoista, ei kaikilla ole pikkusisarruksia ollut hoidettavana. Ihan totta, minä en edes älynnyt röyhtäyttää Kloppista parina ekana päivänä!
Ja silti tuosta pikkumiehestä on kasvanut moinen hurmuri, joka osaa ja opettelee. Ja ennen kaikkea hän on tyytyväinen, vaikka äiti on nyt vähän tällainen puusilmä.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti