Vauvan kanssa on ihanaa ja elämä on palkitsevaa. Mutta on se joskus muutakin. Niin kuin kaikki muukin elämä, vauvan kanssa tai ilman. Arkeen mahtuu paskoja päiviä, jolloin vituttaa heti aamusta lähtien. Näinä päivinä ohimon verisuonta kiristää eikä mieltä juurikaan ylennä se, että kaikenlaisten muiden taitojen lisäksi vauva osaa:
- repiä pikkunyrkeillään hiuksiasi tupottain. Juu, oma vika kun en osaa pitää hiuksia oikein kiinni. Mutta toisaalta kuulkaas, minun tukkani on niin pitkä, että Kloppinen saa kiinni myös poninhännästäni, letistäni tai nutturastani. Ainakin niskavilloista, jos ei muualta.
- nipistellä voimalla, jollaista et kolmijapuolikuisella vauvalla uskonut olevankaan.
- raapia terävin pikkukynsinsä. (Ja kyllä, leikkaan vauvani kynnet, mutta ne ovat silti terävät)
- potkia pontevin pikkujaloin sinua muun muassa vatsaan, kun vaihdat vaikkapa vaippaa.
Joskus selkeästi Kloppisellakin on huono päivä. Mikään ei ole kivaa, äidin pitäisi viihdyttää hetkenkään taukoa pitämättä kuin hovinarri. Näinä päivinä ei todellakaan nukuta päivällä useamman tunnin päikkäreitä. Ehei, hereillä ollaan ja kaikkesi saat antaa, että toinen olisi tyytyväinen. Tämä tarkoittaa sylissä oloa, muka-syömistä (kitistään nälkää ja sitten kuitenkin saat heittää viemäriin useamman sata millilitraa maitoa, kun maito ei yhtäkkiä enää maistukaan), röyhyttelyä ilman röyhyjä, olemista sitterissä, olemista leikkimatolla, olemista lattialla, lelun Y katselua, lelun X katselua....
Eihän aina voi olla kivaa. Ei sellaista työpaikkaa olekaan, jonne hyppelisi JOKA AAMU ilosta. Tai sitten sillä tyypillä on lääkitys enemmän kuin kohdillaan. Vaikka meidän Kloppinen kantaa lähipiirissämme mainetta "hirmuisen kiltti ja tyytyväinen vauva", osaa hän olla joskus vähemmänkin tyytyväinen. Mutta kuten sanoin, aina ei voi olla kivaa. Aina ei voi äiti hokata koko päivänä, että mikä toista vaivaa. Harmi, kun se ei osaa vielä puhua ja sanoa ihan suoraan: nälkä, kylmä, kuuma, sattuu, minne sattuu.
Ai niin, nyt kun pääsin tilittämisen makuun ja mieleen ei juuri muuta mahdu kuin negatiivisia juttuja, niin valitanpa tästäkin: Kloppinen on ihan elementissään Ukkokullan kanssa. Sitten nauretaan ja kikatetaan. Ja äidin kanssa taas... No, hymyillään joo, onneksi, mutta ei muuta. Ei vaikka mitä hölmöyksiä tekisin. Olen Ukkokullalle ihan vihreä kateudesta. Noloa. Ja sitten jos käy niin, että Kloppinen itkee murheissaan eikä muu lohduta kuin minun syli, tunnen taas salaa hiljaa mielessäni pientä iloa. Olen pojalleni tärkeä, olen korvaamaton edes jossakin. Vielä nolompaa, I Know... Järjetön on ihmisen mieli.
Huomista, eli varmasti parempaa päivää, odotellessa.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti