Kloppinen tuli, elämä muuttui.

Ihan ensin on sanottava, että olin kuvitellut elämäni muuttuvan paljon enemmän kuin mitä se tosiasiassa muuttui. Tai kuvittelin ehkä itse muuttuvani enemmän, että lakkaisin olemasta oma itseni. Pyhpah. Elämäni muuttui toki täysin, mutta elämästä tuli monin verroin mukavampaa. Ja minä olen edelleen minä.

Konkreettisia muuttujia tulee muutamia tässä:

Elämän halu. Kuulostaa taas paljon dramaattisemmalta kuin mitä tarvitsisi. Olen ollut aina kovin elämänhaluinen ja suhtautunut asioihin kuitenkin melko iloisesti, vaikka tunnustankin kannattavani ohjenuoraa: "Pessimisti ei pety". Huomasin synnytyksen jälkeen itsessäni kuitenkin erikoisen piirteen: aloin pelätä kuolemaa ihan hullun lailla. Ensin tietysti arvelin tulleeni hulluksi pelkotilojeni kanssa, mutta sittemmin lohduttelin itseäni synnytyksen jälkeisellä hormonimyrskyllä. Netin ihmemaa tarjosi minulle paljon vertaistukea. Huomasin, ettei kyseessä ollutkaan sekoaminen, vaan moni muukin tuore äiti koki aivan samanlaisia fiilareita. Kuolema on minusta ollut aina jotenkin tosi pelottava asia, mutta nyt pelkään kuolemaa siksi, etten kestäisi ajatusta lapsestani kasvamassa ilman minua. Tai etten minä näkisi häntä kasvamassa. Pala nousee kurkkuun pelkästä ajatuksesta, että joutuisin menettämään lapseni.

Päivärytmi. Kuolemasta herätyskelloon, hienoja aasinsiltoja. ;) Ennen kukuin hereillä keskiyöhön asti ja pidin itseäni ehdottomasti iltaihmisenä. Nyt päivärytmi on mennyt päälaelleen. Menemme aikaisin (viimeistään kympiltä) nukkumaan, jotta voisimme herätäkin aikaisin. Mikä hulluinta, olen alkanut kovasti pitämään aikaisista aamuistamme, pimeydestä, aamukahvista, hymyilevästä Kloppisesta. Joskus huomaan oikein odottavani aamuja. Nyt epäilen ehkä oikeasti seonneeni...

Käsitys itsestäni. Tällä tarkoitan sitä, että olen aina ajatellut, etten viihtyisi vauvan kanssa oikein kotona. Että kaipaisin elämääni jotain muuta kuin äitiyslomailua, hoitovapaasta nyt puhumattakaan. Mutta voi kuinka väärässä olen ollutkaan! Olen ällistynyt kuinka paljon rakastan elämääni juuri tällaisena kuin se on nyt. Kuinka hyvin viihdyn kotona kaikkien "ruuhkavuosien" jälkeen. Kuinka hyvin viihdyn olla äitinä. Ennen olen aina ollut tammi-maaliskuussa todella siipi maassa, kun on ollut kylmä ja pimeä ajanjakso eikä keväästä ole tietoakaan. Nyt minua ei kiinnosta tippaakaan mitä ulkona tapahtuu eikä tämä aika tunnu mitenkään mälsältä. Täällä kotona kun on tuollainen herra aurinko joka päivä. Itseasiassa vaunuilu talvikelissä kuulostaa juuri nyt oikeinkin hyvältä.

Ajotapa. Ennen olin melko topakka kuski. Miesten mielestä hyvä kuski, sillä en vetänyt perässäni letkaa ajamalla alinopeutta enkä pelännyt ohittaa useampaa autoa kerrallaan. No se siitä ajotyylistä. Nyt kun Kloppinen istuu turvakaukalossaan selkäni takana, jännitän kaikkea mahdollista. Tällä hetkellä näitä liukkaita kelejä sekä tietysti hirviä.

Meikkaan vähemmän. En näe mitään järkeä meikata, jos olen vain kotona. Sitä paitsi olen ajatellut tätä aikaa sellaisena ihoni palautumisaikana, mutta atoopinen ihonipa ei olekaan osoittanut juurikaan tästä kiitollisuutta: ihoni on aivan yhtä kehnossa kunnossa kuin ennenkin. Eli rutikuiva ja kutiseva. Muuten laittautumiseni ei ole juurikaan muuttunut. Mietin edelleen mitä laitan päälleni, laittaudun (yleensä) kun lähdemme jonnekin ja kampaajalla käynti on edelleen osa arkeani, eikä mitään kerran vuodessa -superluksusta.

Kehonkuva. No, raskaana olo ja synnytys nyt vain vaativat veronsa. Joskus toki olen vihreä kateudesta, kun katselen joidenkin nuorien äitien kuvia raskauden jälkeen. Miten helvetissä he voivat palautua niin täydellisen hyvin?! Onkohan palautumisen syynä nuori ikä? Siltikään en olisi itse tämän nuorempana halunnut tehdä lapsia. Halusin olla vastuuton ja nuori ennen kuin alan kantaa vastuuta jostakusta muusta ihmisestä. Ja minun kohdallani tuo päätös on ollut järkevä, sillä tunnen tällä hetkellä itseni hyvin onnelliseksi, vaikka lantio on leveämpi kuin koskaan, puntarin lukemasta puhumattakaan... Olen muuten erityisen onnellinen siitä, näin kehosta puheenollen, että säästyin raskausarvilta.

Nukkuminen. Vaikkei rakkautemme hedelmä valvotakaan öisin, on minun nukkuminen jotenkin huonompaa kuin vaikka puoli vuotta sitten. Alkuraskauden aikana olin superväsynyt koko ajan ja sammahdin jo ennen kymppiuutisia ja saatoin nukkua sikeästi kellon ympäri. Loppuraskauden aikana nukkumisesta tuli vaikeaa: iso vatsa ja kuorsaava mies, tarviiko kertoa enempää? Sitten synnytin ja nukuin kahden vuorokauden aikana noin 4-5 tuntia. Vastasyntynyt lentoliskomme herätteli minua öisin raakkumalla maitoa ja sitten taas ähiseminen sekä muu ääntely piti minua hereillä. Nyt Kloppinen vetelee unta palloon läpi yöt, mutta huomaan herääväni hyvin herkästi asioihin enkä saa entiseen malliin iltaisin unta. Niin ja se kuorsaava mies...

Olen epäitsekkäämpi. Olen kärsivällisempi. Minussa on itsehillintää, paitsi ostotilanteissa. Lopetin tupakoinnin ja paras motivaattori pitää minut savuista irti on oma lapsi. Haluan olla terve ja haluan todellakin olla läsnä Kloppisen elämässä ja pitkään. Omasta terveydestä on tullut tärkeämpi kuin koskaan ennen.

Sisustus. Ainut vaalea asia lapsen esineissä on Muumipeikko. Toki vauvojen härveleitä, kuten leikkimattoja, leluja ja sittereitä saa vaalean sävyisinäkin, mutta ne ovat yhtä kiinnostavia kuin Lipposen Paavo. Mitä värikkäämpiä (ja sisustukseen sopimattomampia), sitä enemmän ne nauttivat suosiota Kloppisella. Ei oikein sovi tuo vihreä-lila leikkimaton järkytys sisustukseen, mutta onhan se pehmeä ja ennen kaikkea Kloppisen mieleen. Makuuhuoneemme sisustusta olen miettinyt vähän uudelleen, sillä täytyyhän pinnasängyn sopia sinne jotenkin mätsäävästi. Keittiöön ostin laskosverhon, joka sopii Kloppisen syöttötuolin väreihin. Että näin.

Very chic?

Shoppailu. Kun ennen se hankintojen onnekas omistaja olin minä itse, niin tänä päivänä se on Kloppinen. Toki tulee shoppailtua itsellekin asioita, mutta on siinä vaan uskomaton ero entiseen, kun lastenvaateosasto vetää nykyään puoleensa kuin magneetti. Enemmän tulee ehdottomasti katseltuakin pojalle juttuja kuin itselleen. Tähän toki vaikuttaa sekin, että kroppa ei ole niin kuin ennen eikä sille ole siis lainkaan yhtä kivaa shoppailla mitään.

Kaiken kaikkiaan elämästämme tuli rauhallisempaa, seesteisempää. Nyt voin käsi sydämellä vannoa, että minulla on päivärytmi. Ja siitä päivärytmistä on tullut niin tärkeä, että haluan noudattaa sitä viikonloppuisinkin heräämällä aikaisin.

Lisäksi on tietenkin mainittava, että tuo hurmaava pikkumies ihastuttaa arkeamme kovasti ja tuo elämäämme yllinkyllin iloa sekä naurua, jollaista ei ennen tietenkään ollut.


Nina