tiistai 17. tammikuuta 2012

It's a rebel yell...?

En tiedä pitäisikö vauvan jokellella ihanasti, ja koska tämän pitäisi tarkkaan ottaen alkaa, mutta meillä tuo ääntely kuulostaa enemmänkin kiljahtelulta, joka seisauttaa veret naapurissa asti... Kloppinen keskustelee, kyllä, mutta entiset "ängäät", "wäät" ja "muuummm" ovat vaihtuneet napakoihin kiljaisuihin. Normaalia? En tiedä. Hermoja raastavaa? Kyllä vaan.

Miten tuota kiljukaulaa kehtaa viedä enää minnekään? Juttutuulella innostuttuaan ajatuksia ei nimittäin todellakaan kuule. Kovin suloista tuon höppänän höpöttely kuitenkin on, desibeleistä huolimatta. Kivaa, kun Kloppisesta on kasvanut muka-iso vauva, joka ei vaan köllötä silmät kenossa, vaan oikeasti sosiaalisesti kehittyvä pikkumies.

Kloppiselta loppui muuten jutut jossakin vaiheessa hetkeksi. En tiedä harjoitteliko hän ehkä kääntymistä tai jotakin. Ainakin Kloppinen oli pari kertaa matollaan pää vinossa, ikään kuin kääntymässä, muun kehon ymmärtämättä tulla mukana. Hermo siinä meni ja lattiarajasta kuului ähinää sekä puhinaa. Mutta juttuja ei kerrottu. Luinkin jostain, että ilmeisesti jokin taito unohtuu tai jää takavasemmalle, kun harjoitellaan jotakin uutta. No, se kääntymisen harjoittelu jäi harjoitteluksi. Enää meillä ei käännytä. Tai siis olla pää kenossa. Odotamme innokkaasti hetkeä, kun Kloppinen tosiaan kääntyy. Tosin sitten pikkumies ei voi enää köllötellä sohvalla...

Kiljahduksia on itse kultakin odotettavissa, myös äidiltä. Minä nähkääs aloitin sporttailun eilen käymällä zumbassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunnin jälkeen, ei, korjaan sen aikana... Tai oikeastaan alussa tajusin, että liikkumisen olisi ehkä tietysti voinut aloittaa kevyemminkin... Ihan vaan niillä vaunulenkeillä. Mut pyh, ei ole jarruttelu kuulunut tapoihini koskaan.

Jotenkin kun kaikki ovat hehkuttaneet zumbaa joksikin elämääkin suuremmaksi ilmiöksi, niin myös odotukseni olivat korkealla. Luulin, että se on helppoa ja hauskaa. Näin zumbaa on ainakin mainostettu. Mielestäni se ei ollut kyllä oikein kumpaakaan. Tehokasta se kyllä oli. Hiki lensi ja olin punainen kuin rapu vielä kotiin palatessanikin. Koreografiat olivat mielestäni yllättävän vaikeita ja huomasin, että monella oli vaikeuksia pysyä mukana. Minulla varsinkin. Olin monesti pihalla kuvioista kuin lumiukko, mutta yritin ottaa kaiken jumpasta kuitenkin irti hytkymällä musan mukana. Jos takanani ei olisi vähän tanssillista taustaa, niin jumpasta olisi ollut varsinkin se hauskuus hyvin kaukana.

Mutta se fiilis sen rääkin jälkeen... Ah. Sanoinkuvaamatonta. Oli niin raukea ja sairaan hyvä olla. Oli. Tänään raukeus on muisto vain ja joka paikkaan kehossani särkee. Tekisi mieli kiljahdella Kloppisen kanssa kilpaa. Mutta ei auta, jumppaan on mentävä vielä toistekin kivusta ja särystä huolimatta, sillä näky jumppasalin peilissä oli armoton ja lähes tunsin kuinka läski hyllyi, kun tämä mamma zumbasi.


Nina

Ps. Suurin kipu oli henkinen ja sen aiheutti susirumat Zumba-vaatteet. Ystävä vinkkasi niiden olevan melkoisen arvokkaita. Hihittelimme yhdessä näitä keski-ikää lähestyviä rouvia, jotka kilpaa esittelivät Zumba-huivia, housua, lenkkaria. Kuka pönttöpää maksaa jostakin niin äärimmäisen rumasta ja nolosta vaatekappaleesta liki sata euroa?

Pps. Pahoittelen, jos sinä fanitat sataa ja tuhatta Zumba-vaatteita. Makunsa kullakin, sanoi koira, kun muniansa nuoli. <3

Ei kommentteja: