torstai 3. toukokuuta 2012

Heikko kohta.

Meillä on totisesti nyt meneillään se puolen vuoden kuuluisa nukutaanko yöt hei tosi huonosti –vaihe. Krooh ja pyyh. Lähes joka yö saan herätä vähintään yhden kerran rauhoittamaan täydellä voimalla kiljuvaa lastani. Ja se kiljuminen, kyllä - KILJUMINEN, on jotain aivan älyttömän raastavaa! Normi-itkemiseltä ääni kuulostaa vain harvoin. Tiedättekö miltä tuntuu herätä säikähtäen joka yö siihen, kun toinen huutaa sängyssään kuin tapettava sika? Se on valehtelematta jotakin aivan hirveää ja helvetin raskasta. Sydän hakkaa, olet hädissäsi mutta samalla helvetin vittuuntunut. Raskaus aiheuttaa omat yöheräilynsä sekä nukahtamisvaikeutensa, lisäksi Ukkokulta kuorsaa. Siihen sitten vielä nuo Kloppisen yökiljumiset... Äitiä oikeesti välillä väsyttää niin, ettei lanttu päiväsaikaan oikein leikkaa.

Huudon rauhoittaa yleensä tutti, pojan rauhoittelu ja silittely sekä aika. Kerran Kloppinen piti ottaa syliin ja antaa hänelle maitoa, sillä meno alkoi olla melkoisen hysteeristä. Kaikkein pahinta kaikessa pahassa on se, että itse menetän öisin nanosekunnissa malttini: veri kohisee suonissa, puna nousee poskille, tekisi mieli hakata tyynyä, itkeä ääneen. Ei taas tätä herätystä, en jaksa enää, sain vasta hetki sitten unen päästä kiinni ja nyt TAAS herätys! Saan hillitä itseäni kaikin voimin, etten huuda Kloppiselle kurkku suorana, vaan silitän vain kiljuvaisen poskea verenpaineen huidellessa pilvissä. 

Öisin olen raivona, aamulla taas surullinen. Miksi olen näin surkea äiti, miksen ymmärrä, että lapsellani on vain jokin vaihe, ehkäpä jokin hätä? Pahimmassa tapauksessa jokin kipu! Miksi kuvittelen öisin lapseni tahallaan kiljuvan yöt, missä sympatia ja ymmärrys? Miksi päivisin jaksan (paremmin), mutta öisin pinnaani ei ole enää lainkaan? 

Yöt. Valvomiset. Heräämiset. Nukahtamisvaikeudet. Siinä minun heikkouteni äitinä, jotka minun pitää oppia hyväksymään itseltäni tai sitten yrittää keskittyä niiden parantamiseen. Minun pitäisi oppia ajattelemaan, että tämä hetki kestää vain hetken, vaikka jokainen tunti yöllä tuntuukin ikuisuudelta. Minun pitäisi käsittää, että kyllä tämänlainen tilanne kiristää kenen tahansa päänuppia. Jopa Ukkokullan, joka muuten on kärsivällinen ja ymmärtäväinen isä. Muistan ystävienikin olleen joskus raivostansa punaisia, kun omat kersat ovat valvottaneet tai eivät ole nukahtaneet. Ei kai tämä aikakausi ole helppo kenellekään? 

Nyt tuli muuten flashback ja muistan jo valittaneeni tästä joskus. No, nyt tulee toistoa, pahoittelen, tämä vaihe nyt vain päällimmäisenä on mielessä. Ja väkisinkin sitä tosiaan miettii, että mistä on kyse, kun joka yö saa kuunnella toisen hätää, mutta päivisin ei ole mitään. 

No, mitäs muuta elämäämme. Eilen pyysimme ystäväpariskuntaamme Tyypille kummeiksi ja haimme Ikeasta uusia kalusteita kotiimme. Tästä muutoksesta kodissamme on tulossansa ihan oma postauksensa, mutta vielä odottelemme sohvapöytää saapuvaksi, ja että saamme ylipäätään tämän kodin näyttämään kodiltamme. Paitsi että olemme kurkkuamme myöten täynnä tätä kämppää ja sivusilmällä etsimme uutta tilalle. Tähän asti saalis on ollut surkea joka kerta, joten saapa nähdä mihin sitä vielä päädytään. 

No mutta, tässäpä teille ihkaensimmäiset vatsakuvat Tyypistä! Ukkokultani, joka ei todellakaan ole ammattikuvaajaa nähnytkään, osaa ottaa jotenkin kuvia niin, että vatsani näyttää vieläkin valtaisammalta. Väitän. ;) Jotenkin tuo kuvakulma ei anna mielestäni ihan oikeaa kuvaa vatsan koosta, mutta olkoot. Pullahtanut se pötsi kuitenkin on, as you can see. Nämä kuvat on otettu vapunpäivänä ja silloin oli raskausviikkoja kasassa 13+3.


Joka blogissa on kerrottu mitä tapahtui vappuna, joten minä ajattelin säästää teidät siltä, sillä me emme tehneet mitään, mitä joku bloggari ei olisi jo tehnyt. Paljastan tähän loppuun vain millaisen vappupallon Kloppinen sai...


...ja millaiset kengät minä sain DinSkosta itselleni vapuksi. Kaupasta tuotuani ne olivat kauniin puhtaan valkoiset, mutta tivolin jälkeen vähän vähemmän valkoiset.




Nina

Ei kommentteja: