Ette arvaa miten hauskuutin viime lauantai-iltaani? Lukemalla Vau-kirjan muistiinpanojani loppuraskausajalta. Tuntui, että olisin ollut raskaana ihan edellispäivänä ja toisaalta siitä tuntuu olevan aivan ikuisuus. Ajattelin jakaa loppuraskauteni fiiliksiä vielä tänne viimeisiltä viikoilta, kuten aiemmin lupasin.
Millainen oli siis loppuraskauteni, raskausviikoilla 37–40?
Hengittäminen oli hankalaa. Odotin kuin kuuta nousevaa, että rakkauden hedelmämme ymmärtäisi laskeutua (ja syntyä).
Olin tylsistynyt. Samalla kun joka suunnasta sateli ohjetta nauttia omasta ajasta ja tehdä itselle mieluisia asioita, niin minä kaipasin enemmän ja enemmän tekemistä. Siis vauvan kanssa. Halusin päästä tositoimiin, saada päiviini jotakin "oikeata" tekemistä.
Odotin raskausarpia saapuvaksi. Vatsani alkoi olla kooltaan aivan jumalaton ja siksi rasvasin sitä edelleen tunnollisesti sekä tsiikailin joka aamu ja ilta peilistä, että joko jostakin on nahka revennyt. Vaan eipä revennyt, säästyin siis raskausarvilta, tiikerin raidoilta. Tosin reisistäni olen muutaman pienen skrätsin löytänyt, mutta ne minulle nyt vain suotakoon. Rasvaa muuten kului monta tuubia.
Voin yllättävän hyvin. Vaikka vatsa tosiaan oli suuri kuin mikä, niin minä olin melkoisen ketterä. Matalasta urheiluautosta nouseminen ei ollut homma eikä mikään. Eikä ketteryyteni jäänyt muiltakaan huomaamatta. Mikä herätti minussa jotakin merkillistä ylpeyttä: kiva, kun huomaatte, että hanskaan tämän raskauden niin kivasti. :) Vielä viikkoa ennen laskettua aikaa, ja synnytyskoitostamme, minätyttö tanttaroin vatsan kanssa tunnin lenkin. Hitaasti, mutta varmasti. ;)
Alakertaa vihloi, supistuksia ilmestyi. Näitä vähän menkkamaisia supistuksia ja vihlaus-fiiliksiä huomasin noin kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Supistukset saapuivat ilokseni yleensä iltaisin tai alkuyöstä ja vatsa meni aina siihen ohessa sekaisin. Ja luonnollisesti jokainen fiilari jossakin sai minut varpailleen: Nytkö synnytetään, nytkö nytkö nytkö??!!
Sormien nivelet särkivät. Aamulla oli tajuttoman vaikeaa saada kättä nyrkkiin tai otetta oikein mistään. Ensin särky katosi aamupäivän aikana, mutta loppujen lopuksi sormet särkivät kellon ympäri. Yllättäin tämä vaiva hävisi sillä samalla sekunnilla, kun rakkauden hedelmämme syntyi.
Salakavala turvotus iski. Se tuli hiirenhiljaa, sitä ei huomannut Ukkokulta, ei neuvolan terkkari, en minä itse. Sen, salakavalan turvotuksen, huomasi vasta, kun synnytys oli takanapäin ja ihmettelin kotiin päästyäni supersolakoita varpaitani.
Limatulppa otti ja lähti. Reilu 2 viikkoa ennen tositoimiin pääsyä sain jo "varoitusmerkkejä": limatulppa tipahti wc-pönttöön pinkkinä pötkylänä vaaleanpunaisen vuodon kera. Jännitys iski ihan sataa: NYTKÖ NYTKÖ NYTKÖ???!!!!
Yritin käynnistää synnytystä. Siivosin, saunosin, sekstasin, touhusin. Ja kävelin. Minätyttö kävelin, vaikka tuntui, että alakerta repeää ja taivas lyö tulta. En osaa sanoa, että edesauttoiko touhuni yhtään mitään. Mutta tulipa käveltyä.
Olin rauhallinen synnytyksen suhteen. Kunnes keräsin yllättäen painoa reilusti ja vauvan kokoa alettiin epäillä suureksi. Äitipolikäyntien arvailut nelikiloisesta vauvasta pistivät ajatuksen synnytyksestä hirvittämään... Jotenkin pysyin vain kuitenkin järjissäni ja semirauhallisin mielin luotin lääkäreiden arvioon (sekä omaan silmämääräiseen arvioon) leveän lantion tuomista etuuksista suuren vauvan suhteen.
Supistukset lisääntyivät. Noin viikkoa ennen synnytystä supistuksia ilmestyi tuon tuosta vain enemmän ja enemmän. Unohtamatta tietenkään ihanaa sekaisin olevaa vatsaa wc-tiloissamme, joissa akustiikka on kohdillaan...
Bongasin pikkuhousunsuojista limaista vuotoa. Tätä ihmeellistä venyvää limaa tuli selkeästi paria päivää ennen synnytystä.
Voi, olipa aikaa tuo raskausaika. Niin jännittävää ja ihanaakin. Moni on kysynyt, että kaipaanko esimerkiksi vauvamasuani. En ja joo. Sitä kömpelyyttä ja vaivaalloisuutta ei voi kukaan tervejärkinen kaivata, mutta nyt kun etureppu roikkuu eikä ole vielä ihan entisellään, niin kaipaan sitä, kun vatsaa ei tarvitse peitellä. Suurentunut kohtu ja vauva pitivät huolen, ettei vatsassa ollut makkaroita. Esittelin vatsaa suurella ylpeydellä, tällä hetkellä en niin ylpeydellä, vaikka toki olen saanut kuulla muutamalta ystävältäni mukavia kommentteja nopeasta palautumisestani.
Toivon, ettei tämä raskaus jäänyt viimeiseksi, vaikkei aika vielä olekaan kullannut kaikkea. Tai jos on, niin en ainakaan vielä tunne kehossani minkään sortin vauvakuumetta saati tarvetta raskautua nyt heti uudelleen. Mutta sitten joskus, jos Luoja suo, on varmasti mukavaa vertailla mitkä asiat ovat erilailla tulevassa raskaudessa.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti