On huvittavaa kuinka olen julistanut jo vuosia sitten lähipiirilleni, että millainen äiti minusta tulee. Ja nyt sitten huomata, että joissain asioissa en ole sinnepäinkään. Laitan tämän syyksi karttuneen tilin iässä. Nuorena (21 veenä) nimittäin saarnasin, että minähän en to-del-la-kaan lopeta elämäni elämistä, vaikka saisinkin lapsia. Eli että minähän lähden frenkkujen kanssa silloin tällöin viihteelle, jos tahdon. Ja jos se jonkun mielestä on merkki huonosta äitiydestä, niin voi kyynelten kyynel.
No, poikani on nyt 2,5 kuukauden ikäinen eikä viihteelle meno houkuttele lainkaan. Edes oma aika ei houkuttele. Jos ei lasketa sitä, että teen itselleni geelikynsiä. Tosin olen silloinkin samassa huoneistossa, osittain jopa samassa huoneessa, Kloppisen kanssa. Mietimme Ukkokullan kanssa, josko olisimme lähteneet jonnekin viettämään uutta vuotta. Mutta sekin ajatus kariutui, kun aika kului ja vuodenvaihde läheni. Äh, mennäänkin vaan toisen perheen luo valamaan tinaa ja syömään nakkeja. Kloppisen kanssa.
Kaverini, jolla on siis muutamaa viikkoa vailla samanikäinen poika kuin meillä, on vienyt poikaansa jo muutamaan kertaan äidilleen hoitoon. Ja ihan yöksi saakka. Ihan vain siksi, että heidän ei tarvitse joka ilta kuunnella sitä kitinää ja toisaalta he saavat tehtyä joulusiivon, kun poika ei ole paikalla.
Ketään tässä nyt sen enempää tuomitsematta tai syitä arvostelematta, me ollaan kyllä saatu tehtyä joulusiivo parin päivän aikana. Ja Kloppinen on kyllä ollut ihan kotona vetäen unta palloon, kun me olemme Ukkokullan kanssa antaneet kyytiä villakoirille.
Tosiaan, en tahdo tuomita. Tiedän, että viimeistään helmikuussa Kloppinen on menossa yökylään vanhempieni luo, kun me menemme tanssahtelemaan rakkaan ystävän häitä. Jossa olen muuten kaasonakin. Jaiks <3 Ymmärrän siis, etenkin jos vauva bruukkaa yhtään olemaan itkuinen ja krätyinen, että vauvasta on välillä hyvä ottaa etäisyyttä, jos seinät alkaa kaatua niskaan. Etenkin ymmärrän, että parisuhteeseen panostetaan. Ja mikäpä jottei, jos vauvalle tosiaan on lähellä hyvä ja turvallinen hoitopaikka, jossa on vauvalle rakkaita ihmisiä, kuten isovanhempia. Why not.
Itse en tähän vain pysty. En voi viedä Kloppista pois. Ajatuskin, että hän nukahtaa ilman meitä, on jotenkin helvetin raastava. Tai ehkä oleellinen kysymys tässä onkin, että miten minä voisin nukahtaa ilman Kloppista. Parin tunnin kaupoilla käynti on tähän mennessä riittänyt minulle sekä meille parisuhteen laatuhetkenä. Minusta kun näitä laatuhetkiä ovat myös ne pienemmät hetket: syleily sohvalla, kun Kloppinen nukkuu jne.
Minä kauhistuin jo siitäkin, että vanhempani olivat menneet vaihtamaan vaipan Kloppiselle, kun me olimme asioilla.
"Apua, miten te muka osasitte??!"
(Kyllä, minä itsehän kävin pöntöllä jo heti vastasyntyneestä, jos mietitte.)
Kerrottakoon vielä, että olen itkenyt ensimmäiset kerrat, kun vein koirani vanhemmilleni yökylään tai viikonlopuksi, kun itse lähdin esimerkiksi juhannusta viettämään paikkaan, johon en tahtonut koiraa ottaa mukaan. Itkin, vaikka tiesin, että paremmassa paikassa koira ei voisi olla. Että silleen.
Lohduttaudun kuitenkin sillä, ettei minun ole mikään pakko viedä Kloppista hoitoon. Saati yökylään. Edessäpäin siintää vuorenvarmasti hetket, joina kaipaan riivatusti omaa aikaa (ja ehkä sitä viihteilyäkin) ja ilomielin vien (t)uhmaikäisen Kloppisen Mummolaan.
Ehkä.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti