Edellisessä postauksessa avauduin jo hivenen anopistani ja hänen reaktiostaan poikamme nimeen. Anoppi-suhde tuntuu olevan oikea kliseiden kirkas kuningatar. Anopeista ei kuulu juurikaan tykätä saati heidän kanssaan tulla toimeen. Heidän kanssaan ei ainakaan voi oikein olla mitään yhteistä, paitsi rakkauden kohde: sinun puoliso ja hänen poikansa. Anopin elämäntehtävä on arvostella sinua ja sinun valintojasi, sinun tapojasi tehdä asioita.
Eikö kuulostakin tutulta? Eikö olekin totta, että tämä anoppi-mielikuva istutetaan meille jo lähes lapsena? Anoppien hirveydestä keksitään vitsejä, sarjoja, elokuvia. Luultavasti mielialalääkkeetkin ovat keksitty kammottavan anopin ahdistama ja piinaamana.
Pitää kertoa, että eksäni äiti oli mitä mahtavin tyyppi. Kaveerasin hänen kanssaan vielä eromme jälkeenkin; lähdimme kaksistaan mökille tenuttamaan ja saunomaan sekä baareihin juhlimaan. Hän ei ollut mikään mauton vetyperoksidi-minihame-verkkosukka, ikänsä unohtanut alkkismutsi. Ehei, hän oli vain nuorekas tyyppi, jonka kanssa meillä aidosti synkkasi. Hän oli minulle aikoinaan kuin toinen äiti. Hän taas huolehti minusta kuin omasta tyttärestään. Välimme olivat niin erinomaiset, että oma äitini tunsi usein mustasukkaisuutta anoppiani kohtaan. Kliseet ja puheet kammottavista anoppi-suhteista tuntuivat ihan läpältä ja toisten ongelmalta, mitäs eivät hanskaa sosiaalisia suhteita.
Kunnes tapasin Ukkokullan äidin.
Ukkokullan äiti on ihan ok, siedän häntä, pystyn elämään (hänen sekä) ajatuksen kanssa, että hän on anoppini. Kuitenkin tuon mitä ihanimman anoppikokelaan jälkeen tämä "uusi" anoppi on ankea. Hän ei ole innoissaan minun tekemisistäni eikä hän pidä minua tyttärenään. Ei sillä, että tarvitsisikaan. Olisi edes tyytyväinen, etten ole mikään golddigger tai pikkurikollinen.
Nykyinen anoppini on suoranaisesti vittuillut minulle päin näköä esimerkiksi kertomalla jostakin työtoveristaan, jonka nyrpeyden täytyy johtua turkulaisuudesta. Siis selittää tätä minulle, turkulaiselle. Wtf? Hänen suustaan loikkii kaikenlaisia sammakoita ja hän puuttuu monessa asiassa kaikkiin vain negatiivisiin asioihin: lapsellamme on eripari silmät ("miten niin ette ole muka huomanneet??!"), olen kamala ihminen, kun asumme Turun liepeillä eli ihan tahallaan mahdollisimman kaukana hänestä ja niin eespäinpois. Eikö isovanhemman sitäpaitsi kuuluisi olla niin lapsenlapsensa lumoissa, että hän ei todellakaan huomaa eriparisia silmiä?
Korvaan särähtää väkisinkin, kun isoäiti höpöttää uunituoreen, esikoisensa tehneen äidin vauvalle: "Eikö se äiti nyt tajunnut...". Auts, tosi kannustavaa, kiitos vain.
Kaiken lisäksi anoppini jaksaa aina "leveillä" asioillaan: hänellä on uusi auto, hän sai uuden työpaikan, hän saa enemmän palkkaa, hän laihduttaa, hän sitä, hän tätä, voi sitä muka-erinomaisuutta. En voi sitten sietää sellaista itsensä nostamista ja ylistämistä, en vain voi. Siksi jo asenteeni häntä kohtaan on... hmmm, huonohko.
Meillä kemiat eivät siis kohtaa, oikein mitenkään päin. Kuten sanottu, minä siedän ihmisiä, tulen väkisinkin heidän kanssaan toimeen. En halua aiheuttaa mitään draamaa enkä perhesotia, siksi en ole juurikaan puhunut ärtymyksestäni Ukkokullalle. Minun onnekseni me todella asumme kauempana, eikä meidän tarvitse olla viikoittain tekemisissä.
Sitten kun on minun vuoroni olla anoppi, toivottavasti löydän miniän, jonka kanssa homma skulaa ja kemiat mätsää. Eikä hänen ainakaan tarvitsisi manata blogissaan minun sietämistäni.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti