sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Äidin rakkaus.

En ole oikein koskaan ajatellut äidin rakkautta mitenkään kliseisenä. Tunne on ollut aina kovin kaukainen: miten voi rakastaa syvästi pahalta haisevaa, kovaa ääntä pitävää, kaiken vaativaa ja kuolaavaa pikkuihmistä. Mutta ai että, kuinka tämänkin tunteen opin kantapään kautta tullessani itse äidiksi. Raskausaikana kai tavallaan rakastin vatsa-asukastani, mutta se oli kuitenkin samanlaista rakkautta kuin rocktähden rakastaminen. Kaukaista. Eikä rakkaus suinkaan roihahtanut heti ensisilmäyksellä synnytyksessä, joskaan en muutenkaan usko ensisilmäyksellä rakastumiseen. Ihastuminen tapahtui kuitenkin: pieni avuton olento oli tullut minusta ja se oli kaunis. Voi luoja, että poikani oli heti alusta lähtien silmissäni mielettömän kaunis.

Osastolla tutustuin pienokaiseeni varovaisesti ja odotin kovasti, että pääsisin vain kotiin. Tiesin, että rakkaus roihahtaisi kotona, kun saisin rentoutua. Ja voi, niin siinä kävi. Niin tulisesti ja syvästi, että melkein sattuu.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on sanoinkuvaamatonta. Sanat eivät riitä, eikä Agricola keksinyt tarpeeksi ylistyssanoja tälle asialle. Ajatus, että omalle lapselle sattuisi jotakin, on niin sydäntä särkevä, että se vastaa noin miljoonaa miehen aiheuttamaa sydänsurua. Ei, tuokin taitanee olla liian lievä ilmaisu.

Ajattelin vauvaelämän olevan jotenkin paljon kurjempaa kuin mitä se nyt tosiasiassa näyttää olevan. Tämä ennakko-oletus johtui aivan varmasti siitä, että tunnetusti en ole mitenkään lapsirakas ja lasten läsnäolo saa minut todella vaivaantuneeksi sekä kiukuttelu tuskastuneeksi. Jotenkin minä hölmö kuvittelin, että oman lapsen kanssa olisi yhtä tukalaa, vaikka arvasinkin oman lapsen olevan rakas. Ehkä ikävät oletukset ovatkin saaneet minut tuntemaan oloni todella onnekkaaksi. Olen onnellinen äiti. Poikani on ihana, täydellinen, kaunis, viisas, sanoinko jo ihana...

Tykkään olla äiti. Ihan oikeesti. Nyt kun ajattelen elämääni ennen pientä poikaani, tuntuu se jotenkin olevan tyystin vailla sisältöä ja päämäärää. Ehkä vähän liioitellusti sanottu, mutta yritän tässä nyt vain kirjailla, kuinka paljon tykkään olla äiti. <3 Lisäksi yritän myös sanoa, etten koskaan uskonut olevani näin onnellinen äitinä. Pelkäsin ahdistuvani kotona, nyt taas pelkkä ajatuskin lapsen viemisestä hoitoon on kylmä ja katala. Pyykinpesu ei tunnu yhtään niin mälsältä, kun seassa on pikkuruisia vaatekappaleita tai Muumi-lakanoita.

On hetkiä, tietenkin, kun väsyttää ja vituttaa. Mikään ei onnistu ja vieläkin pitävä tupakkalakko uhkaa revetä liitoksistaan. Ne hetket kuuluvat asiaan ja vauva-arkeen, joten annan itselleni anteeksi joskus ääneenkin kirotut kerpeleet. Kruunaahan poikani hampaaton hymy paskaakin paskemman päivän ja antaa valoenergiaa pimeäänkin aamuun. <3


Nina

2 kommenttia:

Jolanda kirjoitti...

Aivan ihana teksti! Hienosti tiivistit juurikin ne samat mietteet, ajatukset ja tuntemukset mitä täälä on käyty läpi. Oma poika kullan kallis. <3

Nina kirjoitti...

:) <3