tiistai 18. syyskuuta 2012

Toiveita, odotuksia ja suunnitelmia.

Aika menee ihan tuhatta ja sataa (pahoittelen, että hoen tätä jatkuvasti...). Ja kohta minä huomaan varmaan olevani jo isoäiti... No, se synnytys ja sairaalaoloaika sieltä lähestyvät uhkaavan vauhdilla ja tietenkin se kaikki mietityttää sekä pelottaa. Kokemukset Kloppisesta kun ovat niin ikävät. Tai ainakaan en missään nimessä voi sanoa, että päällimmäiseksi tunteeksi olisi jäänyt onni lapsesta. Ei ikävä kyllä. Toki niissä hormoniryöpyissä vauvan saaminen syliin oli synnytyksen ehdoton highlight. Mutta muuten aika unohti kyllä kullata kohdallani nämä muistot.

Kun jälkeenpäin olen miettinyt sairaalassaolon hetkiä, niin ensimmäisinä asioina mieleen nousevat jumalaton kipu ja tuska, nöyryytys, äärimmäinen väsymys sekä välinpitämättömyys. Jälkimmäisellä tarkoitan eniten sitä, että olen monestakin blogista lukenut, kuinka äidin on annettu pitkän synnytyksen jälkeen nukkua ja levätä. Minulle tällaista vaihtoehtoa ei kukaan edes tarjonnut. Ei vaikka en ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja olin synnyttänyt yli 19 tuntia. Kahdelta yöllä vauva lykättiin minulle sen seksiä tihkuavan sairaalakoltun sisään ja sammutettiin valot. Voitte vain kuvitella, etten ikipäivänä uskaltanut edes ummistaa silmiäni, saati nukahtaa, sillä pelkäsin pyörähtäväni vauvan päälle. Kaiken lisäksi pelkäsin tuon hennon ihmistaimen käsittelyä niin, etten uskaltanut edes siirtää häntä, jotta olisin itse saanut mukavamman asennon.

Kitkuteltuani tuskissani pari tuntia yhdessä ja samassa, huonossa, asennossa pyysin lopulta yöhoitajaa siirtämään vauvani omaan kaukaloonsa, minun sänkyni viereen nukkumaan, jotta saisin itsekin nukuttua. Tästä hyvästä minulle tuli huge paska äiti -fiilis, ettemme nukukaan vastasyntyneeni kanssa poski poskea vasten. Ja sitten melkein vuosi myöhemmin luen, että muualla Suomessa vauva on otettu milteipä automaattisesti ns. vauvalaan, jotta juuri synnyttänyt äiti saisi nukuttua, levättyä ja kerättyä voimia. Olen väkisinkin vähän katkera, vaikkakin toki onnellinen muiden puolesta.

Vaikka se läheisyys ja ihokontakti ovat ilman muuta äärettömän tärkeitä asioita, niin tällä kertaa aion olla itsekkäämpi. Tietysti riippuen millainen synnytysrääkki tällä kertaa on edessä. Aion pyytää rohkeasti, että saisin levätä itsekin, jos yhtään siltä tuntuu, että lepoa ja unta tarvitsen. Vaikka olisimmekin perhehuoneessa, jossa Ukkokultakin saisi olla ja nukkua 24/7. Tarvitseehan tuore isäkin unta ja lepoa siinä missä minäkin pitkän päivän päätteeksi.

Perhehuoneen koen tärkeäksi muutenkin, sillä Kloppisen aikana sain nukuttua todella huonosti, kun huoneessa oli huonetovereita. Toinen piereskeli, toinen kuorsasi. Ennen kaikkea he olivat täysin ventovieraita ja minun oli vain vaikeaa rentoutua heidän keskellään uuden elämäntilanteeni kera. Etenkin kun en bondannut oikein kummankaan kanssa eikä elinikäisiä ystävyyssuhteita solmittu. Ystäviä en toki sairaalaan ole menossa tekemäänkään, vaan vain ja ainoastaan toipumaan, joten tarvitsen siihen omaa rauhaa sekä lepoa. Viimeksi sänkypaikkani oli kaiken lisäksi huoneen keskimmäinen, joten joku ramppasi jatkuvasti ohi. Yritä siinä sitten nukkua, tai keltanokkana harjoitella imetystä, mikä ei muutenkaan suju, kun ns. yksityisyyttä antava verho vain lepattaa tuulahduksista auki...

Vaikka Kloppinen ei ole lainkaan ollut itkuinen vauva vauva-aikanaan, niin sairaalassaoloaikamme ajan luulin ja pelkäsin olevani koliikkisen vauvan äiti. Syitä itkuisuuteen siellä en tietenkään varmaksi osaa sanoa, mutta epäilen vahvasti itkujen johtuneen siitä, ettei minusta tullut tarpeeksi maitoa ja toisella reppanalla oli vain yksinkertaisesti kova nälkä. Maitohan ei minulla Kloppisen kanssa koskaan noussut, ja se väkisinkin luo hieman skeptisyyttä imetyksen onnistumista kohtaan tällä kertaa. Heti alkuunsa aionkin kertoa maidonriittävyys-epäilyistäni, jos minusta yhtään tuntuu, ettei maito tälläkään kertaa nouse tai jos Jäpikkä on itkuinen, kuten veljensäkin.

Suunnitelmissa on helpottaa mahdollista itkuisuutta pakkaamalla heti sairaalaveskaan pikkututti mukaan. Se nimittäin rauhoitti aikanaan heti Kloppisenkin. Olin nimittäin epätoivon ja -uskon partaalla monesti, kun pienokaiseni huusi täyttä kurkkua ja muilta äiti-ihmisiltä sain pitkiä, merkitseviä katseita. Silloin meillä ei tuttia sairaalassa ollut mukana, vaan tuttia kokeiltiin vasta kotona vaipanvaihdon yhteydessä. Siitä touhusta kun Kloppinen ei ole näköjään pitänyt oikein koskaan. Muistan silloin ajatelleeni, että voi hitto, kun sairaalassa olisikin ollut tutti mukana! Kuinka monet tuskanhiet ja kyyneleet olisivatkaan jääneet vuodattamatta... Minulta siis.

Synnytykseni ei tosiaan ollut helppo, nopea eikä kivuton. Ei kai se ole sellainen juuri kenelläkään, mutta toisilla se edes kestää vähemmän aikaa. Tätä minäkin toivon: että tällä kertaa koitos olisi nopeammin ohi. Näinhän sen väitetään menevän seuraavien synnytysten kohdalla, vaikka poikkeuksia löytyy tässäkin. Unelmoin (hmmm.) synnytyksestä, jossa on rauhallinen tunnelma, vähemmän sairaalavaloja ja enemmän hämärää, ammeesta sekä ponnistusvaiheesta, jossa minulla on aivan ehdottomasti oltava jokin kivunlievitys päällä. Tällä kertaa yhdelläkään harjoittelijalla, joka seisoo ja tuijottaa värkkiäni kiusaantuneen oloisena, ei ole minun kanssa samaan saliin mitään asiaa.

Minä kuvittelin Kloppista odotellessa, että se ponnistus olisi "helpoin" osa synnytystä. Väittihän näin neuvolanterkka, vau.fi ja synnytysvalmennuksen täti. Silloin kuulemma äiti voi itse tuntea vaikuttavansa synnytyksen kulkuun ja ponnistaminen helpottaa kipua. Näin mielessäni paskat jenkkisarjat "Vauva tulossa" yms, joissa äiti ponnistaa pienen hetken hienoinen hikikarpalo otsallaan ja sen jälkeen lepäävät hyvän tovin ja keräävät voimia seuraavaan pikkuponnistukseensa.

No, ei se sitten mennytkään oikeasti ihan niin. Ponnistusvaiheen kipu ja paine olivat jotain aivan eri kaliiberia kuin aiemmin. Supistuskipu oli jäätävää, ja kun supistus loppui, niin jäljelle jäi se tuskallinen paine koko lantion seudulla. Muistan rukoilleeni epiduraalia, jotain lääkettä, ihan mitä vaan, edes ilokaasua, josta tuntui saavan edes jotakin lohtua. En saanut edes jälkimmäistä, vaan minulle todettiin kylmästi, että nyt keskitytään synnyttämään. Supistusten välejä en aina edes huomannut, vaan keho tykitti supistusta toisen perään. Tuntui, etten pysty edes vetämään henkeä jokaiseen supistukseen, vaan että kivun lisäksi kuolen tukehtumalla. Viimeinen pisara olikin sitten supistus, joka loppui juuri siinä vaiheessa, kun Kloppisen pää oli puoliksi ulkona... Tässä vaiheessa ajattelin, että kipuun ihan oikeasti voi kuolla. Ja että tähän jamaan en enää ikinä eläessäni tahdo. Että tämä lapsi on ensimmäinen ja viimeinen, jonka minä synnytän.

Näin jälkeenpäin, kun olen kertonut kokemuksistani ja peloistani äitipolin kätilöille ja lääkäreille, he ovat ihmetelleet, että miksen saanut kivunlievitystä ponnistusvaiheessa. Ehkä joku kätilö siis teki tässä kohdallani "virheen", kun ei kuunnellut toiveitani ja pyyntöjäni. Tällä kertaa en ole synnyttämässä ilman ponnistusvaiheen kivunlievitystä ja se on vissi se. Tämä toive/vaatimus on jo tosin kirjoitettu tietoihini synnytyssairaalaan, joten toivon varpaat ja sormet ristissä, että tuleva koitos ei olisi yhtä helvetillinen kuin viimeksi.

Odotan melko malttamattomana, että pääsen sinne pelkopolikäynnille. Ja pelkään aivan kuollakseni, että synnytykseni ehtii käynnistyä itsekseen ennen sitä. En ole nimittäin ollenkaan varma, että onko minusta siihen urakkaan ennen kuin olen ehtinyt keskustella peloistani ammattilaisen kanssa...

Tunnen vähän morkkista siitä, että kirjoitan ikävän suoraan synnytyskokemuksistani ja peloistani, sillä tiedän lukijoissani olevan ensisynnyttäjiä. Tarkoitus ei ikipäivänä ole teitä pelotella. Ei se synnytys ihan sunnuntaikävelystä käy kenelläkään, mutta toisilla se kuitenkin on helpompaa. Toivottavasti se on sitä kaikilla teillä. <3


Nina

6 kommenttia:

Vaaleanpunaisia unelmia kirjoitti...

mullakin oli kamala synnytys joten ymmärrän mitä tarkoitat ja varmasti jännität tulevaa! meillä muuten kätilö oli laittanut vauvalle tutin ja näyttin muillakin sairaalanvauvoilla olevan samanlaiset kun käytävillä ja ruokajonoissa törmäiltiin. saatiin ihan kotiin mukaan.. :D

Anonyymi kirjoitti...

Mä kuulun siihen "helppo" synnytys-ryhmään, mutta mullakin on silti pitkä lista, mitä haluan ensi kerralla tehtävän toisin. Suurin osa liittyy vuodeosastolla olemiseen.
Tsemppiä synntykseen!
Tiina

Nina kirjoitti...

Vaaleanpunaisia unelmia: Mä en sitten taas tainnut nähdä yhdelläkään vauvalla tuttia... Onkohan tuo meidän synnäri jotenkin tuttivastainen...? :)

Tiina: olis mielenkiintoista kuulla edes osa sun listasta eli mitä sä toivot tehtävän toisin?

Vaaleanpunaisia unelmia kirjoitti...

Haha voi olla että eri sairaaloissa suhtaudutaan noihin tutteihin erilailla.. ja ehkäpä meijän sairaalaa sponssaa joku tuttiketju XD

Nina kirjoitti...

Hei voi olla! ;) :DD

Anonyymi kirjoitti...

Mun listassa on mm. seuraavat asiat:
- Minäkin toivon saavani nukkua, eli vauva vauvalaan, jos tarve niin on.
- Vaadin imetysohjausta ja meinaan vastustaa lisämaitoa, jos siihen ei ole kunnollisia perusteita. Mulla siis maitoa tuli, mutta imetys takkusi niin kauheasti ja ohjausta oli vaikea saada. Lisämaitoa vain annetiin, kun on "tapana ollut"
- Tutti myös tarpeeseen, eli en odottele sitä kahden viikon suositusikää, jos tutin tarvetta on
- Uskon oman kehoni viestejä enkä luota "liikaa" henkilökunnan kommenteihin, jos hoitajilla ei ole faktaa tarjota. Tämä liittyy minun kohdallani avautumisvaiheeseen.
Tiina