tiistai 4. syyskuuta 2012

Pelottaa ja kyllästyttää.

Elämme sikäli jännittäviä aikoja, että enää ei tarvita kuin pari kolme viikkoa ja jos Jäpikkä päättää syntyä, niin tätä tapahtumaa ei yritetä estellä, vaan Jäpikän tosiaan annetaan syntyä. Näin kätilö minulle ainakin sanoi yhdellä äitipolikäynnillä, että raskausviikosta 34 eteenpäin annetaan palaa. Hui helvetti. Ajatuskin siitä, että olen synnyttämässä kahden viikon päästä, on oikeasti äärimmäisen kamala. Ymmärtänette nyt varmasti, miksi ihan tosissaan minun on syytä sinne pelkopolille päästä (ja sinne onneksi pääsenkin, tasan kuukauden päästä).

Tietenkin ajatus, että saan Jäpikän käsiini, on ihana ja ihastuttava enkä malttaisi sitä odottaa. Olisi ihanaa päästä jo aloittamaan se elämä kahden pienen pojan kanssa. Vaikka juuri tajusin, että on vaikka mitä pientä hankittavaa ja hommattavaa Jäpikälle, kuten pikkuruisia sukkia sekä tutteja. Sairaalakassiakin voisi kai miettiä? No, takaisin asiaan. En vain todellakaan odota sitä synnytystä, en sairaalassa oloa. Voi kun voisin edes heti synnytyksen jälkeen lähteä kotiin. Kotona saisin ottaa rennosti, nukkua kun siltä tuntuu, toipua omassa rauhassani. Sairaalaoloaika Kloppisen kanssa jätti myös jälkensä, kuten huomaatte. Ja olenpa minä näitä "traumojani" täälläkin jo moneen otteeseen käsitellyt.

Odotan Jäpikän saapumista siksikin, että tämä raskausaika päättyy. Se on vain kuulkatten niin, että tämä raskaanaolo ei ole todellakaan minun juttuni. Olen lopen kyllästynyt tähän raskaaseen olemukseen. Tuntuu, että tarvitaan vähintäänkin Pekkaniska nostamaan minut lattiatasosta. Olen kyllästynyt huonosti nukuttuihin öihin (joo, tiedän kyllä, että vauvakin pitää hereillä, mutta se on aivan eri asia), siihen ettei millään hitollakaan tunnu löytyvän hyvää asentoa enkä meinaa millään saada unta.

Olen lopen kyllästynyt tähän hikoiluun. Joka päivä hikoilen, olin pihalla tai sisällä, oli vaatteet päällä tai ei. Mikään, siis ihan oikeasti mikään, ei tunnu niin hanurilta kuin se, että tunnet kuinka hiukset liimautuvat hikistä päänuppiasi vasten. Kuvottavaa. Vihaan tätä. Olen kyllästynyt siihen, etten pysty juurikaan edes kävelemään, sillä hidaskin matelu saa vatsan kivikovaksi ja aikaan todella inhottavan tunteen. Toisinaan se saa aikaan jopa kipua, joka ei lähde edes kotona lepäämällä, vaan kestää lopun päivän. Olen kyllästynyt tähän sokereiden mittailuun. Kunpa arvoni normalisoituisivat (sanahirviö!) raskauteni jälkeen enkä nyt ainakaan lopullisesti sairastuisi mihinkään diabetekseen. En todellakaan haluaisi elää elämääni lääkkeitä syöden, kukapa haluaisi. Olen kyllästynyt tähän mahaan, joka on aina tiellä. Jota Kloppinen jatkuvasti potkii. Olen kyllästynyt tähän isoon olemukseen, jonka takia koen esimerkiksi Kloppisen kanssa olemisen ja touhuamisen paljon vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi.

Odotan jo innolla, että pääsen vaunuilemaan raikkaaseen talvi-ilmaan kahden poikani kanssa. Niin, meiltä muuten edelleen uupuu tuplarattaat. Johtuen huonosta tarjonnasta käytettyjen osalta, epärealistisen korkeista hintapyynnöistä sekä minun tiukasta seulastani, josta eivät menekään mitkä tahansa tuplat läpi.

Odotan myös innolla, että pääsen aloittamaan jonkin sortin liikuntaharrastusta. Mielessä ovat ainakin aamuiset lenkit tyhjällä vatsalla (tehokasta rasvanpolttoa), kuntosalitreeni sekä jumpat, joista ehdinkin jo ihan täpöllä innostua ennen kuin raskauduin uudelleen. Ajattelin kääntyä tavoitteideni ja suunnitelmieni kera oikein personal trainerin puoleen, jotta hän osaisi ohjata minua oikeaan suuntaan, etten aloita liian rankasti tai tee mitään huonoa pelivetoa innostuksissani. Kaksi raskaanaoloa ja synnytystä kahden vuoden sisään on kuitenkin aika rääkki sekin jo keholleni. Ja en edelleenkään oikein tiedä kuinka pitkään menee esimerkiksi vatsalihaksilla palautua raskaanaolosta ja synnytyksestä.

Odotan innolla, että saan kehoni takaisin itselleni. Omaan käyttööni. Odotan innolla korkokenkien käyttöä, ihaniin vaatteisiin mahtumista. Punaviinilasillista illan päätteeksi.

Arki kahden lapsen kanssa kyllä pelottaa. Jännittää millainen tyyppi Jäpikkä on. Koliikkinen, tyytymätön, täysin erilainen kuin veljensä, joka oli vauvana miltei aina todella tyytyväinen elämäänsä? Miten hermoparkani kestävät, jos Jäpikällä tosiaan olisi vaikkapa koliikki? Miten jaksan sitä huutoa ja samalla ns. normaalielämää taaperon kanssa? Mitä jos Jäpikkä onkin todella huono nukkuja ja valvottaa minua vielä ensi kesänäkin? Ja vaikka Jäpikkä olisikin ihan "normaali" vauva, niin miten silti saan arjen pyörimään? Tietenkin odotan jo kovasti, että pääsen pitelemään pientä, avutonta, hentoista ihmistainta sylissäni ja pääsen hoivaamaan häntä. Meidän kuopusta. <3

Ajatukseni sinkoilevat näköjään suunnasta toiseen. Kuulunee varmaan asiaan ja tähän valmistautumiseen. Eilen meille saapui maalauksesta Jäpikän pinnasänky. Ukkokultahan tosiaan löysi tämän pinnasängyn roskakatoksesta aivan ehjänä ja hyväkuntoisena. Vain kirsikan sävy sai meidät vähän kavahtamaan. Onneksi tätä sävyä varten on valkoinen maali. ;)

Sänky pitäisi piakkoin kasata ja varmaan sen jo samantien petaankin valmiiksi... Ja sitten makkarissamme on jälleen pinnasänky. Se jos jokin varmasti taas tekee tästä kaikesta todellisempaa. Toinen vauva, toinen lapsi, on tulossa. Ja en tiedä oikein miksi, mutta minulla on sellainen kutina, ettei tuonne marraskuuhun asti päästä, vaan Jäpikkä tulee jo aikaisemmin. Saa nähdä olenko tuntemukseni kanssa oikeassa vai mennäänkö ihan yliajalle jopa.

Pian on taas kuitenkin aika synnyttää. Voi kun edessä oleva koettelemus olisi tällä kertaa edes vähän helpompi...


Nina

Ei kommentteja: