"Se, että sä olet vanhempi, ei tee susta viisaampaa."
"Ei niin. Mutta mä vain tiedän asioista enemmän kuin sä."Tässä osa keskustelustani erään minua, öööhh, noin ehkäpä 8 vuotta nuoremman tyttölapsen kanssa. Olin tällöin 25 ja muistaakseni tämä tytöntyllerö jotakin 17. Keskustelimme isolla porukalla juhannuksena iästä ja siitä, miten elämä vain on erilaista eri ikäisinä. Tämä kyseinen tyttö kiukutteli ja oli niin superraivostuttava (jatkuvaa valitusta ja ininää sekä riidanhaastamista...), että tämä takaisin paukauttamani vastapallo olisi ollut kaikissa muissa konteksteissä todella narttu veto. Mutta ei tässä. Olisin (tai kuka tahansa muukin olisi) voinut sanoa myös paaaaaaljon pahemmin.
Ikäkeskustelu on mielestäni aina jotenkin huvittavaa. Tokihan ikä ihmisestä jotakin kertoo, mutta sen varaan ei mielestäni ole sen enempää syytä varata. 20-vuotias tuleva äiti saattaa olla tulevaan tehtäväänsä paljon kypsempi kuin minä, 26-vuotias ikiteinixxxx. Minua nuorempi saattaa olla myös paljon tylsempi, vaan minäpä saatankin olla paljon viihdyttävämpää seuraa kuin nuoremmat kanssasisareni. Ikä ei siis kerro mielestäni ihmisistä paljoakaan.
Tämä kaikki juontaa juurensa siihen, mikä on oikea ikä ja aika putkauttaa pentuja maailmaan. Jollain se voi olla 21-vuotiaana, kun keho on siihen tehtävään kukkeimmillaan. Mutta minä en olisi siihen ollut valmis. Minä tarvitsin menoa ja vilskettä, kokemuksia, nuoruuden ja typeryyden huumaa, itsekkyyttä. Olisinko ilman näitä hölmöyksiä valmis "jämähtämään" pienen ihmisen armoille, aikuistumaan ja ottamaan (sekä kantamaan) vastuuta? Epäilen.
Huvittavinta tässä ajatuksen juoksussani on ehdottomasti se, että kun olin 21, halusin lapsia. Ja pian. Halusin olla nuori äiti, nuorekas ei ollut riittävä adjektiivi tuolloin. Ajattelin, että 5 vuotta myöhemmin olen jo patalaiska, parhaat päiväni nähnyt kehäraakki, joka ei jaksa lapsiaan kaitsea saati toipua synnytyksestä ja raskausajasta. Voi nuoruuden hölmöjä mielipiteitäni... Jos olisin nimittäin toteuttanut itseäni tuolloin saamalla lapsen, olisin saanut hänet vielä aivan tyystin väärän miehen kanssa! Olisin menettänyt monta tilaisuutta ja kokemusta, luultavasti olisivat jääneet opiskelut AMK:ssa ja sen kautta avautuneet uramahdollisuudet.
Mutta jos mietin, että olisin nyt iältäni todella vain 21, olisin jäänyt tylysti ilman näitä kokemuksia. Minä olen nähnyt. Menojalkani on aikansa vipattanut. Eikä se vipatus nyt välttämättä lopu, mutta se vähenee. Vipatuksen edelle menee tärkeysjärjestyksessä oma pieni perheeni, joka merkitsee minulle enemmän kuin mikään.
Totta toki on, että ihmiset ovat erilaisia. Menevä elämäni ei ole itsestäänselviö tapa elää nuoruutta. Toiset eivät sellaista ehkä kaipaakaan. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan. Ja se on aivan ok. Mutta minä olen minä. Minä kaipaan. Mutta minusta tuntuu, että minulle tämä ikä on enemmän kuin oikea lisääntyä, vakiintua, järkevöityä ja aikuistua. Jälkimmäistä tietenkin kaikella kohtuudella... ;)
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti