Synnytys- ja perhevalmennus.

Valmennus on nyt onnellisesti ohi. Paitsi että täällä meidän paikkakunnalla valmennus kestää aina ja ikuisesti elämämme loppuun saakka. Viimeinen kerta on nimittäin päivätty niin, että kersamme ovat ehtineet täyttää jo vuoden, kun tapaamme. Kerrat sisältävät siis kaikenlaista kirjastoon ym. tutustumista. Vaikka meille oli aivan selvää, että osallistumme valmennukseen, emme tuskin aio montakaan kertaa osallistua, kun silmäterä on syntynyt. Saapa nähdä, että menemmekö heti joulukuun alussa järjestettävään valmennukseen, jonne otetaan vauvat mukaan.

Tosiaan, meillä ei ollut epäilystäkään, ettemmekö olisi osallistuneet valmennukseen. Eihän siellä mitään yliluonnollisia kykyjä jaeltu, eikä tultu hullua hurskaammaksi, mutta ainakin alansa asiantuntijat kertoivat asioista yksityiskohtaisesti, paikkakunnan ominaisuudet huomioiden. Lisäksi oli ihan mukavaa tavata toisia vanhempia, vaikken usko, että siellä solmittiin yhtäkään sydänkäpy-ystävyyssuhdetta. Oli jännittävää keltanokkana nähdä toisten vatsoja ja kuulla toisten kysyvän kysymyksiä, joita itse on ehkä saattanut miettiä. Ja toisaalta huomata kuinka erilaisia me tulevat vanhemmat oikein olemme: toiset ovat hyvinkin "maalaisjärkisiä" ja toiset hifistelevät vauvaoppaiden kanssa. Sympaattista! :)

Nämä euron kengät odottavat pientä taapertajaa - vanhemmat kun ovat valmentautuneet ja kaikkea.

Ikävä kyllä se meille (minulle) tärkein käynti, eli virallinen synnytysvalmennus, jäi välistä, sillä molemmat kärsimme enemmän ja vähemmän flunssanoireista: mies kuumeesta ja nuhasta, minä kipeästä kurkusta. Synnytys tuntuu olevan kuin hyppy tuntemattomaan, sillä en oikein tiedä mitä on luvassa. Kaverini eivät ole jaelleet yksityiskohtia heidän synnytyksestään, enkä ole sellaisista ollut ennen kiinnostunutkaan. En ole luultavasti edes halunnut tietää. Niinpä tuntui, että koko synnytys prosessina on minulle on melko vieras. Ja vieras asia lisää pelko, pelko kipua, joten vähän punttia tutisuttaa.

Onneksi mieheni on reipas kuin mikä ja kannustanut minua katsomaan netistä joitakin synnytysvideoita. Hän on jopa etsinyt videoita oma-aloitteisesti itse! Monenlaista tietoa olemme siis etsineet itse, lähinnä netistä. Esimerkiksi yksi synnytysvideo kertoi animaation tavoin kuinka synnytys siis for real käynnistyy ja kuinka se etenee: limatulppa lähtee, jokin osa naiseuttani lyhenee ja leviää, ja vauva lähtee liikkeelle. Siis ihan totta, vasta nähtyäni tajusin kuinka homma konkreettisesti etenee. Parasta antia on ollut keskustelupalstojen synnytystarinat, ne ovat hyvinkin maanläheisesti kirjoitettu ollen yksityiskohtaisia ja kaikki erilaisia. Itse tapahtumaketju on kuitenkin samanlainen. Tieto on siis tehnyt hyvää minulle.

Imetys-kerta oli todella hyödyllinen ja olin tyytyväinen, että pääsimme edes sinne. Imetys kun on minulle yhtä hepreaa kuin synnytyskin. Ja se, miksi koen, että tarvitsen näistä tietoa, johtuu siitä, että jostain typerästä ja lapsellisesta syystä koen molemmat tapahtumat melko kiusallisiksi... En tiedä mikä minussa on vikana, tottakai toivon sormet ja varpaat ristissä, että imetys onnistuisi, niin silti koen sen outona. Siis rinnat, jotka ovat ennen olleet lähinnä seksuaalisen kanssakäymisen osa, ovatkin nyt jotain ihan muuta. Ovatkohan nämä tuntemukseni ihan normaaleja? Joka tapauksessa hoidatan tuntemuksiani tällä hetkellä "siedätyshoidoilla", eli katson videoita ja koitan tutustua aiheeseen. Jospa imetys alkaisikin tuntua luonnollisemmalta ajan kanssa.

"Viimeinen" kertamme, siis ennen pesimistaukoa, käsitteli hampaiden hoitoa ja vauvan käsittelyä. Ja niin paljon kun pidinkin siitä, että suuhygienisti kertoi mikä vaikuttaa hampaiden kuntoon ja mihin kaikkeen tulisi kiinnittää huomiota, niin kaiken kaikkiaan valmennuskäynti oli melko turha. Ja kiusallinen.

Kun hampaiden hoito -osio oli ohi, alkoi lastenneuvolan terkkari näyttää nukella erilaisia asentoja, kuinka vauvaa pidellään ja missä asennossa vauvaa kylvetetään. Eikä siinä kaikki, nukke laitettiin tietenkin kiertämään ja jokainen yksitellen kokeili vauvan pitelemistä sekä kylpyasentoja, kun koko muu ryhmä silmät tillittäen tuijotti. Tuskan hiki siinä tuli. Nukke kun tuntui käsissä aivan todella epäluontevalta ja jotenkin... nololta? Ehkä minulla on vain iso asennevamma. Tuntui kuitenkin vain inhottavalta, kun en saanut sitä riivatun nukkea "oikeaan" asentoon syliini ja terkkarin piti tulla oikein lähemmäksi katsomaan, että mikä asennossa tökkii ja miksei se tunnu minusta luontevalta. Jotenkin ajattelin vain mielessäni, että minä kannan tätä lasta sisälläni, hän on minun, ja minä aivan satavarmasti osaan pidellä häntä "oikein", kun hän syntyy. Minä opettelen. Me yhdessä vauvan kanssa opettelemme. Ja siinä opettelussa ei ole sijaa millekään nukelle ja epäaidolle, naurettavalle opetustilanteelle. Ettäs tiedätte.

Olisin saattanut marssia koko valmennuksesta ulos, mutta vauvanhoidosta luvattiin näyttää muutama video (jotka olivat, noh, ihan ok), jotka halusin nähdä. Ja ehkäpä minulla ei olisi riittävästi pokkaa tähän jaloilla äänestämiseen muualla kuin unelmissani.



Nina