Ja tässä siitä yksi oivallinen esimerkki: tanssimme muruni kanssa nyt kesällä Finlandersin Oikeasti-biisin tahtiin kaverien häissä. Ja voi romantiikka, että siinä tilanteessa ja hetkessä oli jotakin! En osaa tästä mitään konkreettista saati älyllistä selittää, mutta pitkästä aikaa minua JÄNNITTI olla lähellä miestäni. Siis samalla lailla kuin suhteemme ensi hetkillä. Vatsassani lenteli perhosia. Miljoonia perhosia! Tuntui, että muu maailma vain katosi ympäriltämme ja jäljelle jäi vain me kaksi.
Tanssista ja laulusta vieläkin koskettavamman teki välissämme ollut vauvavatsa, meidän rakkauden hedelmä, joka ikään kuin tanssi laulua kanssamme. Kuulostaa niin siirappiselta, että mitä luultavimmin oksennan kohta itsekin läppärini päälle, mutta siltä vain se vain tuntui (tuntuu): niin oikealta, niin täydelliseltä, niin hyvältä. Olin (olen) kuin umpirakastunut teinityttö, joka ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan sitä viiltävää kipua, jonka rakas korkokenkäparini jaloilleni oli tehnyt. Se tyttö ei myöskään muistanut sillä hetkellä ainuttakaan riitaamme tai eripuraamme, oli vain SE hetki ja meidän kolmen välinen suuri rakkaus. <3
Kaiken paskankin keskellä minä tiedän, että en ketään muuta halua kuin mieheni. Vaikka hän välillä kohtelee minua inhottavastikin, en minäkään mikään enkeli ole... Jokin vain tuolla syvällä syrämmessä kertoo, että hän on se, kenen kanssa minun kuuluu olla. Jos ei ehkä koko elämääni, niin ainakin tässä ja nyt.
Rakastan sinua, nalleni. <3
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti