Takana on ollut taas aivan poikkeuksellisen raskas ja rankka viikko, eikä se perkele ole vielä edes ohi. Ukkokulta on toisella paikkakunnalla duunissa, ja vaikka hän tuleekin öiksi kotiin, olen silti koooooko piiiiiiiiitkän päivän yksin poikien kanssa. Ja tottakai juuri nyt meneillään on joitakin ihmekausia, ettei Kloppinen meinaa millään nukkua päikkäreitään ja Jäpikkäkin nukkuu vain todella lyhyet koiranunet. Ennen nautin siitä parituntisesta, jonka sain viettää just niin kuin itse halusin. Tällä viikolla se parituntinen on mennyt hiuksia päästä repiessä, että miksei nuo pikkuperkeleet vaan nuku. Rentouttava oma hetki päivästä on vain häilyvä muisto menneisyydestä.
Haluaisin nollata päätä dataamalla: kirjoittamalla blogia ja miettimällä postauksia. Kirjoittaa päätäni polttavia mietteitä, etsiä netistä ihania vaatteita ja esitellä mielitekojani teillekin, kertoa pojista ja niiden kommerverkeistä. Mutta kun ei ole hetken hetkeä, että ehtisin. Iltaisin olen supersurkea bloggaaja, sillä mieluummin nyhjötän Ukkokullan kyljessä kuin istun tuntitolkulla koneella.
Ai niin, sen lisäksi, ettei meillä tosiaan nukuta, niin meillä ollaan tietysti aivan helvetin pahalla tuulella. Tai lähinnä tuo isompi kaiffari on. Hän tekee KAIKKEA, mikä hermostuttaa minua: vinkuu tuolille, kiipeää tuolille, ei pääse itse alas tuolilta, vinkuu alas tuolilta, päästyään lattialle vinkuu takaisin tuolille, ottaa kyniä milloin mistäkin ja piirtää milloin mihinkin, kirkuu, huutaa, heittää tavaroita... Hermo on siis vähän loppu. Onneksi edes tuo pienempi on vähän hurmaavammalla tuulella: tänään peräpäästä kuului törähdys ja sehän Jäpikkää itseään suuresti huvitti. Siinä oli vähän vaikea itsekin olla vakava tai pahantuulinen. ;)
Meillä on monella tavalla meneillään jonkin sortin muuttumis-vaihe ja nämä kaikki varmastikin kiristävät jokaisen pinnaa. Ensinnäkin toinen syöttötuoli vaihtoi osoitetta ja siirtyi uuteen kotiin arkea ilostuttamaan, joten Kloppinen sai Ikeasta juniortuolin. Tavallisella tuolillakin Kloppinen osaa kyllä istua, mutta reppana ei yllä pöytään, joten tämä ostos oli oikein näppärä korkeutensa puolesta.
Piti nähtävästi ottaa oikein kuva, ennen kuin huomasin, että helkatti, seinässähän on kirkuva ruokatahra. Höh. Tämä kuva olkoon vastapainona kaikille niille täydellisyyttä huokuville koti-kuville, joita vilkkuu blogimaailmassa. Rapatessa roiskuu, indeed.
Tuolin lisäksi Kloppinen sai uutuuksia astia-valikoimiinsa. Muovitukusta löytyi muutama korvallinen kuppi sekä muovinen juomalasi, sillä hän osaa jo melko mallikkaasti juoda tavallisesta kupista. Tosin äidin mielenterveys vaatinee sen, että nokkaosaa käytetään vielä toisinaan mukeissa, sillä sotku toisinaan on melko infernaalista. Ja eipä sillä - Kloppinen ei ole vielä kahta vuottakaan, nokkamuki hänelle siis suotakoon. Onhan näitä lapskultia, jotka eivät vielä kolmevuotiainakaan suostu muusta juomaan kuin tuttipullosta.
Tuolin lisäksi Kloppinen sai uutuuksia astia-valikoimiinsa. Muovitukusta löytyi muutama korvallinen kuppi sekä muovinen juomalasi, sillä hän osaa jo melko mallikkaasti juoda tavallisesta kupista. Tosin äidin mielenterveys vaatinee sen, että nokkaosaa käytetään vielä toisinaan mukeissa, sillä sotku toisinaan on melko infernaalista. Ja eipä sillä - Kloppinen ei ole vielä kahta vuottakaan, nokkamuki hänelle siis suotakoon. Onhan näitä lapskultia, jotka eivät vielä kolmevuotiainakaan suostu muusta juomaan kuin tuttipullosta.
Kertomisen arvoista on muuten sekin, että Kloppinen syö tänäpäivänä taitavasti aivan itse. Minä toki avitan, sillä muuten ruoka ehtisi jäähtyä kymmenen kertaa ennen vatsan täyttymistä. Mutta käytännössä ruokalautasella viuhuaa nykyään kaksi lusikkaa ja molemmat menevät lautaselta suuhun. Ruuan kera. Jes, piste minulle!
Tosin sydämestä ottaa, kun katselee esikoisensa istuvan normaalilla tuolilla ja juovan normaalista kupista. Koska siitä kasvoi noin iso...?
Jäpikkäkin on kehittynyt syömistouhuissa huimasti. Kun rakeisen ruuan syöminen oli vielä kaksi viikkoa sitten yhtä yökkimistä ja ruoka jäi lähes aina täysin syömättä, menee tällä hetkellä iso purkki aivan heittämällä alas! Sinnikkyys siis palkittiin tässäkin asiassa. Jes, toinen piste minulle! Sormiruokailukin on aloitettu mm. ruisleivän voimin. Ja joitakin hedelmiä on maisteltu, kuten banaania ja nektariinia.
Sydämestä ottaa sekin seikka, että ei ole enää luultavasti montakaan kuukautta tuttipullojen ja tuttien pesemistä jäljellä, sillä Jäpikkä on pian jo 10 kuukautta ja muutaman kuukauden päästä olisi aika siirtyä jo nokkamuki-maailmaan. Ihan ventovieraita nämä potelit eivät sentään ole, vaan niistä on isoveljen inspiroimana maisteltu vettä. Maito sen sijaan on juotu aina tuttipullosta. Vieroituksessakin on oma työsarkansa edessä ja aika mielenkiinnolla odotan, että kuinka siirto nokkamukeihin tulee kuopuksen kanssa sujumaan.
Kloppinenhan siirtyi nokkamukeihin noin vuoden ikäisenä ja pikkuhiljaa totutellen. Juodut maitomäärät kääntyivät jyrkkään laskuun, sillä poika ei suostunut juomaan nokkamukista juuri mitään. Me vanhemmat otimme tässä kohtaa vain tiukemman linjan ja jätimme tuttipullot joka aterialta pois. Vaikka alussa tuntui, ettei poika juo juuri yhtään maitoa, niin se oli vain lyhyt vaihe, sillä tälläkin hetkellä maitoa menee toisinaan kuppikaupalla. Yritän siis asennoitua taas niin, että maidon juominen vähenee ja hankaloituu, ja varmasti radikaalistikin, mutta se on vain hetkellistä ja pidemmällä tähtäimellä fiksuin päätös. Kloppinen ei ole kaivannut nimittäin tuttipulloa kertaakaan. Pelkkä ajatus, että pullo pitäisi vieroittaa vaikkapa tässä iässä, on jäätävä! Omaa tahtoa ja uhmaa riittää ilman "lisäkiusantekoakin"...
Tutista vieroituskin on jo pari kertaa käynyt mielessä ja illan puheenaiheissa, vaikka sekin asia on yksi pistos lisää sydämeen - meillä ei todellakaan ole kohta ainuttakaan vauvaa, ei sitä ylisöpöä suppusuuta, joka lupsuttaa tuttiaan. Sniif. <3
Jäpikkä ei tosin tuttia muuten edes käytä kuin vain nukkumaan mentäessä. Joten en usko, että vieroituksessa on kyse elämästä ja kuolemasta, kun tutin on aika jäädä pois. Kloppinen vieroitettiin tutista suunnilleen samoihin aikoihin kuin tuttipullostakin, ehkä aavistuksen tuttipullon jälkeen ikää ollessa vuosi ja pari kuukautta päälle. Tämä tapahtui pikkuhiljaa: tutti jäi aina silloin tällöin pois unille mentäessä, ensin öiksi ja myöhemmin myös päikkäreiltä. Muutaman kerran oli tilanne päällä ja hellyimme antamaan tutin, mutta muuten tutista vieroitus sujui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuttiakaan Kloppinen ei montaa kertaa kaivannut. Ei olisi kaivannut varmaan kertaakaan, ellei vieressä olisi tuhissut tuttisuinen vastasyntynyt pikkuveli. :) <3
Sydämestä ottaa sekin seikka, että ei ole enää luultavasti montakaan kuukautta tuttipullojen ja tuttien pesemistä jäljellä, sillä Jäpikkä on pian jo 10 kuukautta ja muutaman kuukauden päästä olisi aika siirtyä jo nokkamuki-maailmaan. Ihan ventovieraita nämä potelit eivät sentään ole, vaan niistä on isoveljen inspiroimana maisteltu vettä. Maito sen sijaan on juotu aina tuttipullosta. Vieroituksessakin on oma työsarkansa edessä ja aika mielenkiinnolla odotan, että kuinka siirto nokkamukeihin tulee kuopuksen kanssa sujumaan.
Kloppinenhan siirtyi nokkamukeihin noin vuoden ikäisenä ja pikkuhiljaa totutellen. Juodut maitomäärät kääntyivät jyrkkään laskuun, sillä poika ei suostunut juomaan nokkamukista juuri mitään. Me vanhemmat otimme tässä kohtaa vain tiukemman linjan ja jätimme tuttipullot joka aterialta pois. Vaikka alussa tuntui, ettei poika juo juuri yhtään maitoa, niin se oli vain lyhyt vaihe, sillä tälläkin hetkellä maitoa menee toisinaan kuppikaupalla. Yritän siis asennoitua taas niin, että maidon juominen vähenee ja hankaloituu, ja varmasti radikaalistikin, mutta se on vain hetkellistä ja pidemmällä tähtäimellä fiksuin päätös. Kloppinen ei ole kaivannut nimittäin tuttipulloa kertaakaan. Pelkkä ajatus, että pullo pitäisi vieroittaa vaikkapa tässä iässä, on jäätävä! Omaa tahtoa ja uhmaa riittää ilman "lisäkiusantekoakin"...
Tutista vieroituskin on jo pari kertaa käynyt mielessä ja illan puheenaiheissa, vaikka sekin asia on yksi pistos lisää sydämeen - meillä ei todellakaan ole kohta ainuttakaan vauvaa, ei sitä ylisöpöä suppusuuta, joka lupsuttaa tuttiaan. Sniif. <3
Jäpikkä ei tosin tuttia muuten edes käytä kuin vain nukkumaan mentäessä. Joten en usko, että vieroituksessa on kyse elämästä ja kuolemasta, kun tutin on aika jäädä pois. Kloppinen vieroitettiin tutista suunnilleen samoihin aikoihin kuin tuttipullostakin, ehkä aavistuksen tuttipullon jälkeen ikää ollessa vuosi ja pari kuukautta päälle. Tämä tapahtui pikkuhiljaa: tutti jäi aina silloin tällöin pois unille mentäessä, ensin öiksi ja myöhemmin myös päikkäreiltä. Muutaman kerran oli tilanne päällä ja hellyimme antamaan tutin, mutta muuten tutista vieroitus sujui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuttiakaan Kloppinen ei montaa kertaa kaivannut. Ei olisi kaivannut varmaan kertaakaan, ellei vieressä olisi tuhissut tuttisuinen vastasyntynyt pikkuveli. :) <3
Yksi suurimmista muutoksista tulee olemaan poikien nukkumiset. Kloppisella on edessä sängynvaihto pinnasängystä junnusänkyyn ja Jäpikkä taas muuttaa nukkumaan ihan omaan huoneeseensa. Jännittää. Eniten jännittää Kloppisen nukkumaanmenot - menetänkö viimeisetkin järjenrippeeni, kun Kloppinen nousee jatkuvasti sängystään pois ja saan viedä hänet takaisin sänkyyn noin 739 kertaa per ilta?
Jostain syystä päähäni on iskostunut ajatus, että asiat on hyvä tehdä mahdollisimman aikaisin, niin ettei lapsi ehdi oikein vielä ymmärtämään, että mitä tapahtui. Kuulostaapa hyvältä... Tarkoitan tällä sitä, että mitä pienempänä tottuu johonkin asiaan, niin sitä parempi. Mitä järkeä on siirtää lapsi ilman laitoja olevaan sänkyyn, kun hän on ensin oppinut kiipeämään korkeiden pinnalaitojen yli? Siis, kyllä, siinähän on tietysti paljonkin järkeä, mutta tuo sängystä poistumisen jalo taito on opittu jo heti valmiiksi. En tietysti väitä, etteikö lapsi sen melko nopeasti joka tapauksessa hokaisi. Mutta näin minä silti ajattelen. Mietin usein, että olemmekohan jo myöhästyneet siitä hyvästä hetkestä vaihtaa sänkyä - se selvinnee pian.
Jäpikällä puolestaan on huone odottamassa uutta asukasta. Okei, tällä hetkellä huone on täpötäynnä kaikenlaista rojua ja hääkampetta, mutta huone olisi tarkoitus saada laitettua lähiviikkoina. Viime yöt ovat olleet vähän haastavia, sillä Jäpikkä on tihrustanut itkua unissaan joka yö. Tutin suuhun asettaminen on riittänyt lohdukkeeksi eikä kyse ole missään nimessä ollut mistään maratoniparusta, mutta omaa unta se on häirinnyt ja paljon. Ei se pelkkä itku, vaan kaikki se ähellys. Muistan saman vaiheen Kloppisen kanssa. Toki silloin olin aika tosi paljon raskaana ja muutenkin olin yöt hereillä, joten esikko sai aika surutta lähtöpassit omaan huoneeseensa. Ja siirtohan sujui Kloppisella sen verran mallikkaasti, että voin vaan toivoa, että sekin sujuisi Jäpikältä yhtä hyvin kuin isoveljeltä.
Jäpikkä muuttaa Kloppisen naapurihuoneeseen ja se käytännössä vähän jännittää sekin - pitävätkö pojat toisiaan hereillä, kun kuulevat toistensa älämölön kahta paremmin? Heräävätkö he toistensa ääniin? Koitan ajatella, että aluksi saattaa ollakin näin, mutta kyllä he ajansaatossa tottuvat toistensa ääniin. On totuttava. Ja sillä välin on vain kiristeltävä hampaita vähän lisää.
Tosin hiljaa, sillä yksi päivä huudahdin jonkin epäonnistumisen johdosta "voi perse!" ja Kloppinen tuumi jaloissani: "peese". Great. Piste minulta pois?
Tosin hiljaa, sillä yksi päivä huudahdin jonkin epäonnistumisen johdosta "voi perse!" ja Kloppinen tuumi jaloissani: "peese". Great. Piste minulta pois?
No, jotain positiivista: odotan melkoisen innokkaana, että pääsen sisustamaan kuopuksen huonetta! Ideoita vilisee päässä niin, ettei tiedä mihin tarttua. Ihanaa! Rahalahjoituksia otetaan vastaan - anyone?. <3
Nina
Ps. Huomaatteko kuinka kaiken sen Ihanaa-ihanaa-sydän-ihanaa-muah-sydän-lööv-lööv -häähössön jälkeen arki on tullut niiiiiiiiiin kolinalla takaisin blogiin? :D
Ps. Huomaatteko kuinka kaiken sen Ihanaa-ihanaa-sydän-ihanaa-muah-sydän-lööv-lööv -häähössön jälkeen arki on tullut niiiiiiiiiin kolinalla takaisin blogiin? :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti