maanantai 9. syyskuuta 2013

Uhmatuhmat.

Muistelen toisinaan itkun ja naurun sekaisena väittämää, että ensimmäinen vuosi vauvan kanssa olisi haastavin. Että vauva muuttaa elämän ja maailman ja arjen ja kaiken. Että silloin vauva vain huutaa ja vähän vielä huutaa, eikä vanhempi-poloilla ole aavistustakaan, että mitä helvettiä se huutaa.

Meillä oli helpot vauvat. Sekä Kloppinen että Jäpikkä. He eivät "turhia" ole itkeneet, vaan jos on paruttanut, niin sille on ollut joku todella hyvä syy. Esimerkiksi ääriään myöten täynnä oleva vaippa ei ole koskaan ollut sellainen. Ei sillä, että olisin vauvojani täpötäysissä vaipoissa koko päivää istuttanutkaan. Meillä vauvat ovat olleet aina hyviä nukkumaan, syömään ja kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä. Elämä vauvan kanssa on ollut paaaaaaljon seesteisempää kuin mitä meitä on peloteltu. Jos käsillä siis silloin oli elämämme vaikein vuosi, niin sittenhän loppuelämä olisi aika helppoa?

Ööö, not.

Vaikka uhmikkaista taaperoista ja tenavista heitetään kosolti läppää, niin silti se karu totuus jää kuulematta synnytysvalmennuksissa. Vanhemmat pääsisivät heti ongelmien ytimeen, kun lötkön nuken sijaan heidän pitäisi pukea vaippa vahvalle kaksivuotiaalle, joka sätkii ja kirkuu kuin jakomielitautinen.

Lähes jokaiselta vanhemmalta unohtuu kertoa kuinka sen helvetillisen vauva-ajan jälkeen sille pikkupirulle kehittyy mullistavan iso oma tahto ja heti sen perään ensimmäinen uhma. Juuri kun luulet, ettei elämä voisi enää kamalammaksi käydä, niin lapselle iskee "uusi vaihe", jonka toivotaan sormet ristissä olevan mahdollisimman lyhytkestoinen.

Kuten ehkä olet jo voinut päätellä, niin meillä on käynnissä ihana kaksivuotiaan uhma ja toisaalta tuo pian yksivuotiaskin on kasvattanut aika hurjasti omaa tahtoaan viime päivinä. Siinä välissä minä ihmettelen, että KUINKA he voivat muka täyttää jo yksi ja kaksi!

Kaiken kiukuttelun välissä he ovat osaavat olla kaksi mitä hurmaavinta pientä miestä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö tämä uhman raadollisuus olisi yllättänyt minut täysin. Yksi ilta tunnustin Ukkokullalle, etten olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että uhmaisen lapsen kanssa olo voisi olla näin kamalaa. Ukkokulta tuumi samaan hengenvetoon, että hän on ajatellut aivan samoin. Väkisin mietin, että tuntevatko muutkin vanhemmat samoin vai onko meidän mukuloissa, etenkin tuossa suuremmassa, jotain "vikaa"?

Elämä on meillä enimmäkseen varmaan aika perushuttua uhmatuhman kanssa eloa. Sillä menee hermo menee ja sitä raivostuttaa. Syynä voi olla ihan mikä tahansa, milloin tahansa. Vastaus kaikkeen on ei - ihan sama mitä kysyit. Pukeminen on perseestä. Kenkienlaitto on perseestä. Ulos pitää päästä, mutta ilman kenkiä tietenkin. Ja kun sinne ulos on lopulta päästy, useimmiten kenkien kera, niin sieltä ei todellakaan tulla omin jaloin sisälle, vaan jompikumpi vanhemmista saa kantaa kiljuvaa ja potkivaa ihmistaimea sisälle. Turvaistuimeen ei todellakaan istahdeta, vaan edessä on äärimmäinen taistelu, jonka jälkeen sekä äiti/isä että poika ovat kaikki hiestä märkänä. Muita on kiva lyödä, tahallaan. Vaikka siitä tulee joka siunatun kerta rangaistus. Pakoon pitää pötkiä, etenkin silloin kun puitteet ovat vaarallisimmillaan. Tämä tarkoittaa yleensä, että lähistöllä on joko vesistöä tai vilkkaita autoteitä. Äidin hätääntyneet huudot perään eivät tee juuri vaikutusta. Paitsi jos tavoitteena oli saada poika juoksemaan kahta kovemmin ja/tai saada hänet nauramaan.

Kuulostaahan tutulta, kuulostaahan...?

Huomaan kuitenkin usein, että Kloppinen käyttäytyy huonommin kuin muut ikätoverinsa (tai sitten olemme hämmästyttävän usein todella kilttien ja arkojen lasten seurassa). Ensinnäkään Kloppisella ei ole pätkääkään vieraskoreutta. Häntä ei paljoa kiinnosta, jos olemme vaikka vieraina jossakin, ventovieraiden ihmisten ympäröimänä. Ehei, jos vituttaa, niin sehän vittu näytetään koko maailmalle! Olen usein tyytyväinen siitä, että Kloppinen on rohkea. Mieluummin näin kuin että hän olisi jatkuvasti itkemässä jalassani kiinni. Itse olin sellainen lapsi ja voin kertoa, ettei se ollut kovinkaan mukavaa.

Tämä kiukkumainen usein kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei meillä pidettäisi minkään sortin kuria. Että vähintään lauma simpansseja olisi kasvattanut meidän pojan. Ja samalla minä olen mielestä asteen verran kovempi kurinpitäjä kuin vaikkapa muutama mammakamu. Yritän olla jämäkkä ja periksiantamaton. Torun Kloppista, kun on aihetta, mutta myös kehun ja ylistän, kun on aihetta. Toisinaan laitan poikaa jäähylle, toisinaan korotan ääntä. Pidän siis kuria, monella tavalla. Myös huonolla, kuten tuo äänen korottaminen. Yritän pitää rajat samanlaisina ja selkeinä, olla johdonmukainen.

Ja silti toinen käyttäytyy kuin pahasisuinen kakara, joka viis välittää kielloista eikä paljoa korvaansa letkauta. Mietin usein, että näenkö vain liian vähän tämän ikäisiä lapsia, että tuntuuko oma lapsi todella paljon hankalammalta kuin muut? Pitäisikö mennä vakoilemaan jonkun päiväkodin pihan puskaan vuorokaudeksi? Vai olenko kasvattamassa ilkeää adhd-lasta, joka näillä näppäimillä opettaa huonot tavat myös pikkuveljelleen?

Joku voisi kai sanoa, että höllää sitä pantaa, että lapset ovat lapsia. Mutta olen kai aika natsi, kun suorastaan vaadin lapsilta hyvää käytöstä. Mutta toisaalta ajattelen, että ei kai kukaan anna lastensa riekkua kuin vähä-älyiset: antaa heidän kirkua, heitellä leluja, lyödä toisia jne...? Tunnen itseni joskus todella epäonnistuneeksi - kuuluu kai äitiyteen. Siitäkin huolimatta, että samalla tiedän koko ajan tekeväni parhaani.

Jäpikkäkin tosiaan lähestyy sitä kuuluisaa yhtä ikävuotta, jolloin olin ihmeissäni Kloppisen kanssa - ei kai mikään uhma vielä voi tulla? Omaa tahtoa on todella alkanut näkyä ja Jäpikkää harmittaa aivan vietävästi, mikäli häneltä kielletään hoitopöydällä kääntyminen tai isoveljen pureminen. Kohtuuttomat vanhemmat, hmph. Epäilen myös, että ikenissä on meneillään jotain hammastouhuja, siihen malliin on ollut kuopus äkäinen.

Tätä sirkusta ei jaksaisi päivääkään, ellei päivissä olisi kosolti niitä hyviäkin hetkiä. Kyllä, juuri niitä, joista ne toiset bloggarit vain kirjoittelevat. ;) Jäpikkä opettelee sanomaan "äiti" (Ukkokultakin on ollut tätä kuulemassa ja todistamassa monta kertaa, joten en kuvittele) ja lisäksi hän hymyilee aamusta iltaan. Edelleen. Olemme siis edelleen sitä mieltä, että perheemme pienimmällä on paras lääkitys. Ehe-ehe. Kloppinen sen sijaan tulee antamaan haleja ja pusuja, laulaa sydämensä kyllyydestä ("Minä aaaaaaaaina ajannnn!!!!") ja oppii taitavammaksi eri asioissa saaden äitinsä ihastuksesta sykkyrälle.

Olen lapsistani suunnattoman kiitollinen ja onnellinen sekä luonnollisesti ylpeä, mutta usein mietin, että onko tämä arki siltikin muilla yhtä kaaosta ja kamaluutta?

Nyt äidit, tunnustakaa, asuuko teilläkin kammottavan uhman kourissa pyristelevä kauhukakara?


Nina

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moi!

Minäkin olin helisemässä, kun lapsi oli 9-13kk ja ihmettelin aikaista uhmaikää. Lapsen kehitykseen kuuluukin tuohon ikään ns. uhmavaihe, joka yleensä rauhoittuu ennen kuin se varsinainen uhmaikä alkaa. Nyt taas elämä on aika seesteistä 1,5kk ikäisen kanssa, mutta kohtahan se arki taas alkaa ;-)
Tsemppiä vaan!
Tiina

T kirjoitti...

Meillä vajaa kaksi vuotias. Kamala uhma päällä, kaikkea kiellettyä tehdään ja heittäydytään ja itketään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Et ole yksin :)

Nina kirjoitti...

Kiitos. :)

Anonyymi kirjoitti...

Meidät kanssa yllättänyt nyt 1 v 4 kk vanhan pojan pari kuukautta jatkunut esi-uhma tai mikä lie. Kovasti kuulostaa kyllä samanlaiselta menolta, kuin mitä teillä, myös siis nuo ihanat positiiviset asiat :) Olen myös tosin seuraillut muiden samanikäisiä lapsia ja olen sitä mieltä, että toisilla voi kyllä olla helpompaa, mutta lapsethan ovat erilaisia tempperamentiltaan. Tsemii sinne!

Anonyymi kirjoitti...

Halleluja, että tulikin sopivaan kohtaan tää teksti! Hep hep hep, meillä kans :) Voimia meilleeeee...

Nina kirjoitti...

:D <3

MaikkuA kirjoitti...

tuttua huttua, et ole yksin :) . Meillä 1v ja 2v10kk pojat..pienempi apina puree kaikkia, kiusaa isoveljeä, huutaa äänekkäästi ja raivoaa jos ei saa tahtoaan läpi, isompi marakatti yllyttää pienempää kirkumaan, ja yhdessä aiheutavat äidille harmaita hiuksia menemällä eri suuntiin ja tekemällä kaikkea kiellettyä..välillä päivät täällä kotona ovat kuin sirkuksesta, kauhusirkuksesta ja tulee itse sorruttua kirkumiseen myös kun totaalihermonmenetys tulee. :)

Nina kirjoitti...

Ah, ihana kuulla, että jollain muullakin on totaalihermonmenetyksiä! :D <3