Kun 2/2 on uhma.

Kun tein raskaustestin Jäpikästä, Kloppinen oli neljä kuukautta. Ei jumalauta, muistan ajatelleeni. Ei jumalauta, totesi myös osa lähipiiristä. Osa tsemppasi, että teilläpäs se haikara visiteeraa tiuhaan - ihanaa, pärjäätte varmasti. Toiset taas maalasivat seinät kauhukuvilla täyteen: tulevaisuutemme tulisi olemaan äärettömän rankkaa kahden pienen kanssa. Ehkä ihan sulaa helvettiä jopa.

Elin Jäpikän raskausajan ajatellen (...peläten...), että tulossa on ehkä maanpäällinen helvetti tai jotain sen sorttista. Mutta elämä kantaa ja selviäisin, uskoin ja halusin uskoa. Sitten Jäpikkä syntyi, kasvoi, ja Kloppinen kasvoi sekä kehittyi siinä ohella. Elämä ei ollutkaan niin kamalaa. Ei niin väsyttävää, ei niin uuvuttavaa, ei niin rankkaa niin kuin moni usein muistutti. Ei toki helppoakaan, mutta usein ajattelin, ettei se yhdenkään lapsen/vauvan/taaperon kanssa herkkua aina ole. Toiset kysyivät kuinka pärjäsin ja miltä vuoden ikäero tuntuu. Vastasin aina, rehellisesti, että hyvältä - ei tämä ole niin rankkaa kuin mitä oletin. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin, siinä lie kohtalaisen helpon vauva-ajan ja taapero-ajan yhdistelmän salaisuus.

En ole koskaan ajatellut, että voi pastilli, kun meninkään tekemään lapset vuoden ikäerolla. En ole juuri koskaan nähnyt asiassa mitään negatiivista. Päinvastoin: ihan jo pienistä saakka pojista on ollut toisilleen ihan uskomattoman paljon seuraa ja pienempi on oppinut valtavasti asioita isoveljeltään. Kaikki on siis just hyvin. Just hyvin, just näin. Olen ollut valintoihimme aina kovin tyytyväinen, näin pienessä ikäerossa paljon positiivista.

Kunnes ikäplakkariin alkoi kertyä vähän lisää vuosia: kaksi ja kolme. Tiedätte, mitä nämä iät pitävät sisällään. Uhman. Yksittäisen lapsen uhma on jotain jäätävää. Entäpä sitten, kun uhmatuhmia löytyy himasta tuplat? Niin, terkkuja vaan kaikille kaksosten vanhemmille - te kyllä tiedätte, mistä tässä postauksessa on kyse.

Kaksi uhmakasta lasta tarkoittaa tappelua, hankalaa arkea, multipaljon itkua, potkuja lattiaan... Tuplasti. Miettikääpä komboa, jossa kaksi nuorta sielua käyvät vimmattua elämän opettelua ja räpiköivät jossain tunteiden hallinnan syvässä suossa - miettikää, kun toisella menee hermo. Miettikää, kehen toinen sen useimmiten purkaa. Ei, ei aina äitiin, vaan siihen toiseen. Sitten kun se toinen, joka opettelee vimmatusti samaa juttua ja räpiköi siellä samassa suossa, raivoaa toiselle takaisin, on soppa aika lailla siinä. Nätisti sekoitettuna. Nyrkki viuhuu, lelut lentelevät, hiukset leijailevat tukkanuottasten päätteeksi ilmassa kauniisti pölypunkkien seassa leijaillen.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että en ole vain erotuomari 24/7, vaan myös tunteiden suossa räpiköivien ihmistaimien koutsi, jolla itselläänkin on polla vähän sekaisin. Raskaushormonit, you know, big time. Tuntuu, että tämä raskaus on tehnyt minusta itsestänikin kiukkuavan uhmatuhman, joka taantuu pienemmästäkin takaiskusta kolmevuotiaan tasolle kuin sormia napsauttamalla. Miten ihmeessä siis pystyn ajattelemaan ja käyttäytymään kuin aikuinen? Että tämä on IHANA (!!) vaihe, jossa pieni silmäteräni itsenäistyy ja harjoittelee tunteiden hallintaa sekä ilmaisua? Että miten onkaan ihanaa, että silmäterillä riittää luonnetta enkä mitä ilmeisimmin ole kasvattamassa kahta uutta kynnysmattoa? Miten, kun lattialla rääkyvät kullanmurut saavat minutkin haluamaan heittäytyä mahalleen lattialle ja huutamaan kuinka epäreilua shittiä tää on? Onneksi olen raskaana, niin loppuhuipentuma mahallaan lattialla jää sentään näkemättä...

Niin, meillä poikakultien elämän alkutaival oli näemmä aika seesteistä aikaa. Meillä se ei pitänyt paikkaansa, että vauvavuosi olisi raskain ajanjakso. Ehei, minusta raskainta aikaa on tämä, kun vauva osaa puhua, vaatia, kiukutella, olla tottelematta, olla kuuntelematta, tehdä asioita joita ei saa tehdä...

Ja tämä ikäero: reilu kolme ja neljä vuotta, ei ole tasan yhtään helpompi. Ei ainakaan nyt, ei vielä. Siinä missä edellinen raskaus sujui hyväntuulista vauvaa hoitaessa, nyt olen raivohärkä kahden uhmamurun äiti. Siinä missä viimeksi saatoin nukkua ja levätä just silloin kuin vauvakin, nyt työtä ja tekemistä piisaa vaikka vähän naapurillekin.

Jään odottamaan seesteistä vaihetta - sitä junaa saa vissiin tovin jos toisenkin odotella...

Mielipiteitä ikäeroista? ;)


Nina