Haastetta lukijoille.

Olen haastettu. Kiitos siitä Enma! <3

Tässä pienessä haasteessa on kyse löytää uusia blogeja ja auttaa niitä, joilla on vähemmän kuin 200 seuraajaa.
Jokainen joka tämän haasteen saa / tekee, tulee laittaa 11 asiaa itsestään.
Heidän on myös vastattava 11 kysymykseen, jotka haasteen haastaja on sinulle asettanut.
Sinun on myös luotava 11 kysymystä seuraaville haastettaville.
Ja lopuksi sitten, on valittava 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 seuraajaa ja haastaa heidät, ja mennä heidän blogeihinsa kertomaan tästä haasteesta omassa blogissaan.

11 asiaa itsestäni:
1. Inhoan pahoja hajuja, kuten pilaantuneen ruuan tai hien hajua. Maailmani vähintään kaatuu, jos kodissani haisee ja en voi levätä ennen kuin olen kartoittanut pahan hajun lähteen ja eliminoinut sen.
2. Pelkään kaikkia ötököitä ja ne myös inhottavat minua suuresti. Kärpänen saattaa viedä ruokahaluni ja tätä Ukkokullan on kovin vaikea käsittää. Vaikeaa sitä on itsekään käsittää, mutta näin on näppylät.
3. Rakastan sisustamista ja jatkuvasti minulla onkin käynnissä projektia toisen perään.
4. Tällä hetkellä on sellainen olo, että saattaisin haluta sen kolmannenkin lapsen. Mutta en todellakaan tähän samaan syssyyn, vaan lapsenteosta aion pitää väliä ainakin pari vuotta.
5. Meinasin saada slaagin, kun ihan piruuttani päätin sovittaa vanhoja farkkujani ja ne ihanat reikäiset farkut, jotka eivät Kloppisen jälkeen menneet koskaan päälle, mahtuivat päälle! EI-VOI-OLLA-TOTTA! Mitä tää on? En valita, ei sillä.
6. Odotan joulua ihan hullun lailla. Rakastan sitä ruokaa, herkkuja, lahjojen ostamista ja niiden paketoimista, kaikkea tv-hömppää, joululauluja jne jne jne jne.
7. Olen laiskistunut kotiäitinä siihen malliin, että toisinaan paluu koulun penkille ja työelämään tuntuvat aivan utopistiselta.
8. Vanhempani ärsyttävät minua jostain ihmeen syystä tällä hetkellä aivan jumalattomasti. Niille tekisi mieli vain kiukutella. Onko jostain iskenyt myöhäispuberteetti tai jotain? 
9. Vaadin liikaa itseltäni ja muilta. Kaiken pitää olla liian täydellistä, päässäni. Ja en koskaan tule pääsemään siihen täydellisyyteen, jota tavoittelen, ja se vituttaa. Aika järjetöntä. 
10. Rakastun päivä päivältä tulisemmin meidän kuopukseen, Jäpikkään. Hän on päivä päivältä silmissäni suloisempi ja ihanampi, rakkaampi. Vaikka jo synnytyssalissa oma vauva tuntui ihanalta, ei se tälläkään kertaa ollut mitään superlove-tykitystä ensi silmäyksellä. Voiko se sellaista ollakaan, ihan oikeasti, kenelläkään? Jotenkin vähän vaikea uskoa. Anteeksi vain.


Näitä kysyttiin minulta:
1. Mitä arvostat itsessäsi? 
Uskomattoman vaikea kysymys, mietin tähän vastausta valehtelematta kolme päivää. Ehkä sellaista piirrettä itsessäni, että osaan ottaa ihmiset hyvin huomioon. Kohtelen (yleensä) kaikkia hyvin ja kunnioittavasti. Olen luonteeltani ystävällinen.
2. Millä sävyillä kotisi on sisustettu? 
Valkoisella, mustalla, ruskealla, kullalla, hopealla ja harmaalla.
3. Mukavin ruoka kokata? 
Olen aika surkimus kokki ja kun Ukkokulta siinä hommassa loistaa, niin useimmiten hän onkin se, joka meillä kokkaa. Kanakastikkeita ja pastaa tykkään tehdä ehkä eniten (siksi että ovat niin helppoja ja nopeita tehdä, kröhöm).
4. Lehti vai kirja? 
Lehti. Mielenkiinto pysyy mukavasti yllä, kun voi pomppia aropupun lailla jutusta toiseen.
5. Paras kauneusvinkkisi? 
Hmmm... Kulmakarvat saa pysymään aisoissa hiuslakalla? Itse laitan ensin siveltimellä kulmiin väriä ja sitten kastan pumpulipuikon hiuslakkaan ja vetäisen sillä kevyesti sojottavia karvoja haluamaani ilmansuuntaan. En toki tiedä, että paljonko jotain supermyrkyllisiä kemikaaleja pääsee täten imeytymään aivoihin. Ilmankos näenkin niitä My Little Poneja hyppelevän meidän takapihalla...
6. Asia josta olet tällä hetkellä eniten onnellinen (mahdollisia lapsia lukuunottamatta)?
Tekisi mieli sanoa, että Ukkokulta, mutta onko se liian liikkis vastaus? Kun kerran lapsia ei voi sanoa.
7. Ahdas vai korkea paikka? 
Yyyyh, ei kumpikaan...??! Jos on ihan pakko valita, niin ahdas kai.
8. Lempikukkasi? 
Tällä hetkellä eniten ihastuttaa pioni.
9. Minkä ikäisenä muutit pois vanhemman/vanhempien luota? 
19-vuotiaana. En olisi silloin välttämättä vielä muuttanut, jollei olisi tullut puoli-ilmaista loistokämppää tyrkylle ja ollut duunipaikkaa.
10. Tulevaisuuden suunnitelmasi? 
Aion yrittää luoda uraa ja tavoitteena on tietysti myös loistaa siinä. Unelmissa on ihana kaunis omakotitalo sekä kesämökki meren rannalla. Ehkäpä mukana on myös se kolmas lapsi. Niin ja Ukkokulta, jonka kanssa olemme toivottavasti onnellisesti yhdessä, avioparina. Olla savuton mutsi.

Minä puolestaan haastan tähän kaikki bloggaavat lukijani, joilla kriteerit täyttyvät eli ei ole liikaa lukijoita. ;)

Ja kysyn teiltä haastetuilta, että:
1. Ärsyttävin neuvo lapsenkasvatuksessa, jonka olet saanut?
2. Päivän paras hetki?
3. Mitä lapsesi on sinulta perinyt?
4. Tv-ohjelma, joka on pakko nähdä?
5. Kumman kaa olisit mieluummin: Lauri Tähkän vai Sauli Niinistön?
6. Kumpi: kolmas käsi vai toinen pari käsiä?
7. Mistä shoppailet jälkikasvullesi vaatteita?
8. Äitinä haastavinta on?
9. Piirre itsesi, jota et voi sietää?
10. Piirre puolisossasi/puolisoehdokkaissa, jota et voi sietää?


Vastauksianne odotellen,
Nina

Jumpsuitteja!

Mihin ne ovat hävinneet mallistoista? Tai saattaahan niitä olla yksi kaksi per sesonki, mutta hetki sitten niitä oli miljardilla eri kuosilla ja vähintään yhtä monessa eri koossa? Olenko minä siis out? Puen lapseni epätrendikkäästi? Pojat ovat niiiiiin last season? Ääää? Mutta kun ne ovat niin mahtavia ja käteviä! <3

Ja minun silmään hienoja. Ja Ukkokullan on niin mahdottoman helppoa pukea jätkiä, kun yhdessä rievussa on sekä paita että housut. Lisää joukkoon vain sukat -tyyliin. Jumpsuitteja olen metsästänyt viime viikot sitten netistä käytettynä. Ja hyviä diilejä olen tehnyt - yhtäkään nukkavierua ei ole Posti-Pate kotiin vielä tuonut. Pelkäsin nimittäin menettäneeni ne viimeisetkin järkeni rippeet, kun maksoin alla olevasta vihreästä jumpsuitista 15 €. Eli paljon. Käytetystä vaatteesta. Haloo. Mutta onneksi tuo jumppis oli ihan hyperhyvässä kunnossa, joten ei tullut harmitusta. Jäpikkäkin sai ihan törkeän pehmoisen ja ihanaisen jumppiksen, kuulokkeineen päivineen. Tästä maksoin 7 €.

Mutta tiedättekös mistä bongasin makeita jumppiksia? Ellokselta! Olen aina jotenkin pitänyt Elloksen vaatteita, ainakin naisten, jotenkin vähän juntteina ja tylsinä, mutta ainakin vauvojen vaatteissa oli vaikka mitä kivaa. Kuten näitä jumppiksia. Kloppiselle tilasinkin jo tämän mustan:

Ja tulossa ovat nämä kaksi. Jäpikälle puolestaan:

Ja mitenkään liittymättä jumppiksiin mieleni tekisi myös näitä tähti-ihanuuksia. Jäpikälle taas kerran. Eihän se kuopus kledjuja tarttisi, mutta kun... 

Nämä kuvat pöllitty siis luonnollisesti Elloksen nettisivuilta.

Työn alla on postausta taas meidän arjesta, joka muuten alkaa jo sujua omalla painollaan, mutta siitä romaaninpätkää ensi viikolla.

Mukavaa viikonloppua! <3


Nina

Kaksi viikkoa.

Jäpikkä on kaksi viikkoa vanha. Synnytyksestä on kaksi viikkoa. Meitä on ollut neljä (vasta) kaksi viikkoa. Olen ihastellut uutta elämää kaksi viikkoa. Olen kironnut hankalaa esikoista ja hänen käytöstään... öö, paljon kauemmin kuin kaksi viikkoa.

Viimeisen kerran astuin puntarille muistaakseni päivää ennen Jäpikän syntymää, eli sunnuntaina, ja puntari antoi lukemaksi hekumalliset 75 kg. Painoa ehti koko raskauden aikana tulla siis 10 kg. Ei mielestäni kovin paha määrä, mutta toisaalta Kloppisesta jäi pohjalle pari kolme kiloa, joten hyvä vain, ettei sitä painoa tuon enempää kertynytkään. Kävin synnyttämässä Jäpikän: 4,3 kiloisen pojanketkulan sekä miltei 900 g painavan istukan. Niin ja jokusen litran lapsivettä. Pääsimme keskiviikkona kotiin. Torstaina päätin astua taas puntarille - kiinnostihan minua tietää, että montako kiloa laitokselle jäi. Ja tittidii, puntari näytti 67 kg. Laitokselle jäi siis kaikkinensa 8 kg. Mahtavaamahtavaamahtavaa. <3

Paino on tämän jälkeen laskenut tasaisen varmasti, ainakin tähän päivään asti. Seuraavana päivänä, eli perjantaina, puntari näytti 66 kg, lauantaina 65,5 kg, maanantaina 64,5 kg, torstaina 64 kg ja tänään maanantaina 63,5 kg. Ei pöllömpi tahti mielestäni. Olin karistanut siis KAIKKI raskauskilot alle viikossa synnytyksestä! Ja siitäkös (pinnallinen) äiskä diggaa. <3 ;) Mitään en ole minkään eteen tehnyt, joten näemmä tuo imetys, tai sen osittainen yritys, on aiheuttanut tämän. Vaunulenkillä ollaan käyty kaikki kaksi kertaa, kiitos jokapäiväisten vesisateiden. Vatsalihaksia olen ehtinyt jumppailla kaikki yhden kerran ja sekin meni vähän pelleilyksi, kun Kloppinen kiipeili päälläni ja nauraa kikatti. Löysää pullataikinaa tuossa eturepussa roikkuu vielä, tietenkin, mutta jospa se siitä kiinteytyisi. Edes osittain.

Nyt ajattelin nöyryyttää itseäni teidän iloksenne ja näyttää paljasta pintaa. Nimittäin sitä etureppua ja pullataikinaa. Älkää voikaa pahoin, sokeutuko tai mitään muutakaan epämukavaa.

Muistin virkistykseksi - tältä se pötsi näytti suurimmillaan:

Ja tältä se näytti päivä synnytyksen jälkeen:

Ja tältä kolmen päivän jälkeen:

Tältä viikko synnytyksestä:

Ja tältä tänään, kaksi viikkoa synnytyksestä:

Vaikka tuota vatsaa tuossa edelleen roikkuu ja joku voisi luulla minun olevan aina vain raskaana, niin kaiken kaikkiaan palautuminen on tällä kertaa ollut jotain aivan muuta kuin esikoisesta, Kloppisesta. Synnytyksestä on tosiaan vain kaksi viikkoa, mutta tunnen olevani fyysisesti ihan vedossa. Mihinkään ei pahemmin satu, jos tidejä ei lasketa. Tunnen itseni kevyeksi. Rappusetkin menee melkein leijaillessa ylöspäin. Melkein. On vaikea uskoakaan, että Jäpikkä on ollut luonamme vasta kaksi viikkoa ja että siitä synnytysurakasta on ihan oikeasti vasta kaksi viikkoa.

Jumppatouhuilut kutsuvat tosin vasta jälkitarkastuksen jälkeen ja silloinkin ajattelin ottavani yhteyttä salin personal trainerille, jotta osaisin aloittaa reenit järkevästi, varovaisesti mutta kuitenkin tarpeeksi tehokkaasti.

Eräänlaista jumppatouhua harrastaa myös meidän Kloppinen. Hän on nimittäin jo sen kaksi viikkoa mennyt kävelytuolillaan itse kävellen. Hyvä hän! <3

Yksi juttu sen sijaan onkin vähemmän kiva. Nimittäin hiukset. Miten hitossa ne sillä samalla sekunnilla, kun Jäpikkä tuli ulos, muuttuivat kuiviksi koppuroiksi, jotka ovat aina takussa?! Murrr.



Nina, <3 63,5 kg <3 (tsihih.)

Tidi-touhuista.

Blaah. Tämä aihe kyllästyttää minua jo suuresti, sillä olen pähkäillyt (taas, tälläkin kertaa) sen kanssa yöt ja päivät. Lupasin, että tällä kertaa en itseäni aiheesta painosta ja otan rennommin, mutta pastanmarjat, ressiä pukkaa. Nimittäin tuosta tabusta nimeltänsä imetys.

Miksei se voi sujua helposti, sujuvasti, itsestään?

Imetys lähti ihan kohtalaisesti sairaalassa käyntiin, kunnes jo seuraavana päivänä tidini olivat kuin tulessa. Imetysasentoa ja imuotetta kävi tarkastamassa useampi eri hoitaja ja kätilö, mutta kaikkien mielestä ne olivat kunnossa. Yksi heistä arveli, että vauvan imuote on ehkä napakampi kuin yleensä. Toiset vauvat kuulemma ovat äideilleen hellempiä kuin toiset. No, tämä kaiffari todellakaan ei ole. Imetys nimittäin tuottaa niin ääretöntä tuskaa, ettei ole tosikaan. Enkä tosiaan muista, että Kloppisen kanssa se olisi ollut tällaista. Ei se kivalta silloinkaan tuntunut, mutta että saa itkua vääntää...?

Sairaalassa yksi kätilö tarkasti tidit ja totesi niiden olevan aivan kunnossa. No, noin 12 tuntia myöhemmin vuorossa ollut hoitaja totesi, että toisessa nännissä on palkeenkieli. Hän kehotti pitämään hieman taukoa imetyksestä, ainakin tällä risalla rinnalla, jotta haavauma paranisi. Palasin sairaalasta kera vauvan sekä helvetin kipeiden tissien ja olin murheen murtama, sillä pelkäsin kaikki mahdollisia infektioita sekä rintatulehduksia. Maito oli nimittäin selvästi noussut (se sentään tällä kertaa onnistui!) ja tuntui, että rintoja olisi ehdottomasti pitänyt tyhjentää tyhjennyskoneella nimeltä Jäpikkä.

Vaan enpä kyennyt siihen. Sattui niin saatanasti. Anteeksi voimasanat, mutta nyt puhutaan sellaisesta kivusta, etteivät juukeli, saakeli, saakuri tai hittolainen ole relevantteja lisättäväksi tähän tekstiin.

Ekan viikon (ja oikeastaan edelleen) tein niin, että imetin aina sillä vähemmän kipeällä tidillä, josta seurasi kunnon oravanpyörä: toinen tidi on jatkuvassa rasituksessa, jolloin toinen ehtii hitusen parantua ja se toinen mennä kipeäksi. Seuraavana päivänä tidin vaihto risasta vähemmän risaan. Eli siis jatkuvasti jompikumpi rinta on poissa pelistä. Lisäksi olen jättänyt joitakin syöttöjä imettämättä, eli tällöin annoin lypsäämääni omaa maitoa tai korviketta pullosta. Vaikka kuinka koitin lypsää rintojani ahkerasti, ehti molempiin tulla alkava rintatulehduskin. Onneksi kuitenkin lääkitykseltä vältyttiin ja sain hoidettua nämä pois lämpimän kauratyynyn ja särkylääkkeen avulla sekä imettämällä naama irvessä.

Maitoa ei minusta taida tulla tälläkään kertaa tarpeeksi. En tiedä johtuuko se Jäpikän suuresta koosta, eli hän vain tarvitsee maitoa "normaalia" enemmän, vai siitä, että ne hekumalliset hetket, kun maitoa olisi alkanut todenteolla minusta tulla, menivät ohi suun, kun en kerta kaikkiaan kyennyt kivulta imettämään. Joka tapauksessa Jäpikällä on miltei heti imetyksen jälkeen taas nälkä, joten tidin jälkeen on aina tarjoiltava jälkiruuaksi korviketta pullosta. Pahimmillaan jopa 90 mll! Olen siitä huolimatta yrittänyt jaksaa imettää aina, kun on siltä tuntunut. Päivisin pari kertaa ja öisin mahdollisimman paljon.

Siihen korvikepulloon on vain niin helppo tarttua. Siitäkin huolimatta, että se harmittaa. Korvikkeita tuskastuttaa ostaa, kun tietää, että voisi asiassa päästä paljon halvemmalla ja helpommalla. Lisäksi tuo imetys on aika tehokas kalorienpolttaja ja on aika hyväsesti jo nyt tiputtanut minulta painoa alas. Ajattelen niin, että jokainen imetetty päivä on yksi päivä lisää, kun Jäpikkä saa minusta hyvää minun maitoani. Mennään siis päivää kerrallaan.

Mutta niin, minkäs teet, kun homma ei vain luontaisesti suju. Tälläkin kertaa aion tehdä niin kuin parhaalta itsestäni tuntuu, niin että jaksan parhaiten niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oli se keino sitten imettää täysin, osittain tai hoitaa fuudaus kokonaan pullosta.


Nina

Ps. Meidän Jäpikkä-poloinen kärsii nyt oikein todenteolla vatsavaivoista, joipa hän sitten mitä maitoa mistä tuutista tahansa. :( Röyhtäyttäminen tuntuu todella haastavalta. Peppua saa taputella jännetupintulehduksen pelossa puolikin tuntia - ilman ainuttakaan röyhyä! Röyhtäyttämistä saa siis harrastaa pitkin päivää, ei vain syömisen jälkeen, jotta pienen vatsasta saisi mahdollisimman paljon ilmaa ulos - jotakin kautta. Onneksi meillä on tuo värisevä sitteri, siihen Jäpikkä nukahti melkein jopa onnellinen ilme kasvoillaan. <3 Lisäksi taidan passittaa Ukkokullan apteekki-reissulla ostamaan Cuplatoneja. Toivottavasti auttavat - sattuu sydämeen, kun toiseen sattuu.

Mustia sukkia ja arjen opettelua.

Tänään oli Ukkokullan ensimmäinen työpäivä ja minun ensimmäinen selviäpäs sinä siinä sitten yksin yhden uhmatuhman ja vastasyntyneen kanssa -päivä. Arjen opettelu on vasta alkutekijöissään ja olisin kyllä ehdottomasti halunnut pitää Ukkokullan kotona pidempään, mutta ehkäpä se arjen opettelu käykin parhaiten näin, että kohdataan todellisuus heti eikä seitsemän viikon päästä.

Aamu oli kyllä aika menoa. Syötin Jäpikän aamukuudelta ja sammahdimme molemmat sen jälkeen vielä pariksi tunniksi nukkumaan. Kloppinen heräsi noin 8.20, jolloin alkoi meidän "entinen normiaamu", eli vaipanvaihtoon sekä hampaiden pesulle ja siitä alakertaan aamupalalle (ruisleipää ja viiliä = nam). Kun olin laittanut Kloppiselle ruisleivän palat, hain Jäpikän yläkerrasta nukkumasta alakertaan nukkumaan, jotta kuulisin mahdollisen itkun paremmin. Syötin Kloppisen, join kupin kahvia, söin vähän maissihiutaleita maidon kera. Tein itselleni ihanat sämpsät valkosipulituorejuustolla, mutta Jäpikkä tietenkin päätti tällöin herätä. Ehdin siis haukata herkkuaamiaisestani vain palan. Olisi pitänyt melkein ottaa tästä kuva, mutta hitto unohdin. Eikun tidi tiskiin ja Jäpikälle murkinaa. Kloppinen touhusi tällä välin lattialla omiaan ja teki vähän väliä kiusaa koskemalla asioihin, joihin hän ei saa koskea ja hän hyvin sen tietää itsekin. Mutta mikäs siinä, kun äireen tidissä roikkuu pikkuveli, eikä äiti pääse komentamaan, bua-hah-ha.

Sitten tuntui Jäpikän vaipassa elämää. Sitten tuli haju. Sitten Kloppinen meni nurkkaan istumaan ja alkoi punnata pää punaisena. Sitten tuli toinen haju. Mahtavaa, kaksi pikkujätkää - molemmilla paskat vaipassa. Että siinä voi sitten miettiä, notta kummasta aloittaisi...

No, vaipanvaihtorumban jälkeen tahti toki rauhoittui jonkun verran. Molemmilla poikasilla oli puhtaat vaipat ja puhtaat vaatteet sekä vatsat täynnä. Victory for Mama! Kloppinen leikki puupalikoillaan lattialla ja löysi muun muassa rappusten laudoituksesta puunoksan reiän. Minäkin istuin lattialla, Jäpikkä sylissäni ja sekös Kloppista tietenkin kiinnosti. Jäpikkää on kiva katsella ja ennen kaikkea tökkiä sormella. Pikkuveli-parka.

Tumput. <3

Mitään ylipursuavaa veljesrakkautta ei ole ilmassa leijaillut. Joskaan en sellaista instantsuperlove-tykitystä odottanutkaan. Kloppinen on kuitenkin ollut mustasukkaisempi kuin mitä osasin odottaa. Ensimmäinen ilta kotona meni ihan puhtaasti huutaen ja kiukutellen. Olimme tämän illan jälkeen Ukkokullan kanssa totaalisen piipussa, mutta piti vain yrittää ymmärtää, että tämä ihana helvetillinen käytös, joka saisi Supernannynkin itkemään verta, oli vain Kloppisen tapa kertoa meille hänen ikävästään. Olimmehan me olleet kolmisen päivää pois, molemmat, kun saimme kerran sairaalassa perhehuoneen. Erossaolo on luultavasti ollut Kloppiselle isompi asia kuin mitä arvaammekaan. Eihän tuo poikaparka ole nimittäin juurikaan ollut meistä erossa paria tuntia pidempään. Yökyläreissuja Mummolassa taitaa olla takana kaikki kaksi. Mikä on ehkä huono asia.

No, onneksi jo heti seuraava päivä oli helpompi. Itseasiassa joka päivä Kloppisen käytös on hitusen parantunut ja helpottanut. Paitsi tietenkin tänään, kun Ukkokulta oli ensimmäistä päivää töissä. Kloppisella tuntuu olevan päällänsä jokin eriskummallinen kestovitutus. Ukkokullalle poika kitisee jostain syystä erityisen paljon. Pienet vastoinkäymiset saati kieltämiset ovat hänelle nyt kauheinta kauheutta. Olemme kyllä Ukkokullan kanssa kiristelleet leukaperiä, että perkele jos tuo kloppi on jatkossa tällainen helvetin joka asiasta vikisijä, niin järki lähtee. Käytöstä ei juuri helpota se, että päiväunet ovat kestäneet viimeisen viikon aikana maksimissaan puolitoista tuntia ja poika on kestovitutuksen lisäksi vielä väsynyt. Ja kun poika herää, niin hän ei enää nukahda, vaikka mitä tekisit. Turhauttavaa. No, jospa Kloppinen palautuisi vielä ihan ennalleen...

Onnittelukukkia. <3

Onneksi Kloppinen on nukkunut sentään yöt hyvin. Jos ei lasketa viime yötä. Aamun pikkutunteihin nimittäin mahtui muutama mysteerinen unissaan tapahtunut kiljukaulakohtaus, jotka talttuivat tutilla ja vatsan silityksellä. Ja onneksi Jäpikkä yleensä ilmoittaa yöaikaan nälästään ähisemällä ja öhisemällä ennen mitään hervotonta itkuparkua. Varmuuden vuoksi olemme tosin pitäneet Kloppisen huoneen oven öisin kiinni, jotta meidän yöllinen elämä ei herättäisi poikaa. Yöt ovat menneet tähän asti ihan kohtalaisen hyvin. Jäpikkä herää syömään yleensä yhdeltä, neljältä ja joskus seiskan huitteilla. Minä lasken tuon viimeisenkin herätyksen yöherätykseksi. :D Viime yö oli tosin poikkeus tässäkin. Jäpikkä itkusti vatsavaivojansa puoleen yöhön ja sitten kaiken riekkumisen jälkeen oli jo nälkäkin. Tidistä kuopus päästi irti joskus puoli yksi ja siitä hän nukkui aamukuuteen asti - wtf?

Teki kyllä oikeinkin hyvää vetää itsekin useampi tunti unta kalloon, mutta vielä en taida juhlia, että tässä olisi meidän uusi rytmi. Niin ja tiedoksi teille kukkahattutätsysille, että meidän Jäpikkä ei ole kokoa xs, joten häntä ei ole syytä herätellä kolmen tunnin välein syömään. Poika kun oli syntymäpainossaan jo viikon ikäisenä, eli paino on noussut tasaisen hyvin.

Kloppinen on muuten tämän viikon ajan harjoitellut elämää osittain ilman tuttipulloa. Ensimmäinen päivä oli vaikein eikä maitoa uponnut juuri mitään. Tosin me olemme tehneet tämän nokkamuki-reenin sikäli kivuttomammaksi, että Kloppinen saa maitonsa kuitenkin aamulla ja illalla vielä tuttipullosta, ja väliaterioilla ainoastaan mukista. Tarjottu maitokin on muuten jo silkkaa lehmänmaitoa. No, takaisin muki-asiaan. Jo toisena päivänä Kloppinen myönsi tappionsa ja joi lounaalla 200 mll (!!!!!!!) maitoa NOKKAMUKISTA! Viimeiset 50 mll vieläpä aivan itse. Jes-jes-jee.

Pienen pientä hienosäätöä vanhoihin tapoihin on tehtävä. Alakertaan olemme etsimässä hoitopöytää, sillä enhän minä voi jatkuvaa pehvanpesua suorittaa eri kerroksessa kuin missä Kloppinen on. Tähän asti olen hoitanut Jäpikän toimia sohvalla, eli sohvan reunukset ovat täynnä ties mitä kamaa. Eli sisustuksesta on estetiikka kaukana. Lisäksi kävimme Ikeasta hakemassa toisen syöttötuolin olohuoneeseemme, jotta voimme syöttää Kloppisen samassa huoneessa kuin missä Jäpikkäkin on. Kaiken tavoitteena siis on, ettei kenenkään tarvitsisi olla kovasti yksin. Samalla Ikea-reissulla mukaan tarttui myös hopeisia joulukuusenkoristeita. Haaveissa olisi tekokuusi, jonka koristeet ovat väreiltään valkoisia ja hopeita. Tulis jo se joulu! <3

Tulipas sekalaisesti kerrottua läjä asiaa ja kuulumisia. Ehkä ens kerralla luvassa jotain jäsennellympää. Luultavasti ei. 

 Nina

Hello World!

Nyt kun jätkäpätkät vetävät kumpainenkin unta palloon, ajattelin kertoilla teille, kuinka näistä nuorimmainen maailmaan sitten tulla putkahti. Ainakin osa teistä varmaan tietääkin, että kärsin aikamoisesta synnytyspelosta, joka alussa oli niinkin paha, että näin sektion ainoana mahdollisuutena saada Jäpikkä ulos. No, aika kului ja mieli muuttui - leikkauskin alkoi pelottaa ja toisaalta ajatus, että olen kotona maha auki sekä vastasyntyneen että yksivuotiaan kanssa oli aika creepy.

Kerroin peloistani suoraan jo heti ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillä ja koko raskauden ajan keskustelin eri kätilöiden ja lääkäreiden kanssa peloistani äitipolilla. Kävin myös erikseen pelkopolikäynnillä, mutta se oli totaalisen turha reissu, jossa kätilö vain totesi, että synnyttäminen sattuu. Okei, totesi hän paljon muutakin, mutta tuo jäi päällimmäisenä mieleen. 

Nyt, kun synnytys on kokemuksena takanapäin, pitää kuitenkin myöntää, että suun avaamisesta, ja ehkä pelkopolikäynnistäkin, oli apua. Kun siirryimme käynnistysaamuna suoraan synnytyssaliin, oli vastassa peloistani tietoinen kätilö, joka selvästi oli myötätuntoinen ja teki heti alkuunsa selväksi, että minua tullaan auttamaan niin paljon kuin se vain ikinä on mahdollista.

No, tämän pelkointron jälkeen sitten itse asiaan eli siihen synnytysstooriin...

Maanantaina 29.10. klo 8.30 meillä oli tosiaan aika äitipolille. Ensin istuttiin puoli tuntia käyrillä ja sitten toinen mokoma odotettiin lääkäriä kämmenet hikoen sykkeen huidellessa aivan omissa sfääreissään. Lääkäri kävi alakerrassa ja totesi, että olen kahdelle sormelle auki, kanavaa on jäljellä vain 1,5 cm ja paikat ovat kypsät. Lisäksi hän totesi, että vauva on 3980 g ja että koska synnytyssalissa on tilaa, niin siirrymme sinne suoraan. Minä panikoin vauvan suurta kokoa ja yritin olla itkemättä - minullehan luvattiin, että tällä kertaa vauva on pienempi: laskettuna päivänä vain 3700-3800 g. Onneksi en tuossa vaiheessa tiennyt, että aamun painoarvio oli sekin 400 g alakanttiin...

Noin klo 9.30 siirryimme jatkuvasti jännityksensä vuoksi pissalla ravanneen Ukkokullan kanssa synnytyssaliin numero 8. Emme päässeet toivomaamme ammeelliseen ykkössaliin, sillä se oli varattuna jollekin "erityistapaukselle". Toisaalta sillä ei ollut mitään väliä, sillä synnytys käynnistettiin puhkaisemalla kalvot, joten en olisi voinut ammeeseen enää mennäkään infektioriskin vuoksi. Vaihdoin päälleni sairaalakuteet ja itkin. Pelotti niin perkeleesti ja hoin Ukkokullalle, etten selviä enkä pysty tähän.

Klo 10 puhkaistiin kalvot. Mitään ei tapahtunut. Supistukset olivat olemattomia. Aika kului, odottelu hermostutti ja mietin, että miten pitkä sessio tästä tällä kertaa tulee. Toisaalta pysyin järjissäni, sillä en tuntenut minkään sortin kipuja missään.

Kello lyö 12.30. Kätilö ilmoitti, että koska synnytys ei ole lähtenyt käyntiin, niin laitetaan oksitosiinitippa. Ukkokulta päätti lähteä tässä välissä syömään.

Klo 13 supistukset alkoivat olla todella voimakkaita ja pyysin ilokaasua. Ukkokulta palasi onnekseni näihin aikoihin jo takaisin fuudausreissultaan. Tästä kellonlyömästä eteenpäin ajantajuni katoaa. Yritin olla itkemättä kipuja ajatellen, että energiani kuluu siinä aivan turhaan. Hoin itselleni sanoja "Minä olen tämän kivun herra, minä kestän tämän kivun". Näitä sanoja ystäväni kuulemma hoki synnyttäessään mielessään ja hän koki ne jotenkin voimauttaviksi. Pakko myöntää olematta mitenkään hihhuli, että tuossa mielen sopukoissa tapahtuvassa mantrassa oli jotakin, mikä ihan oikeasti auttoi jaksamaan.

Klo 14.20 kohdunsuu on 3 cm auki. Olin pettynyt. Itkin. Supistukset olivat järkyttävän kovia enkä ollut auennut puolessatoista tunnissa kuin SENTIN. Pillitin Ukkokullalle, että taas tämä perkeleen perkele kestää iäisyyden. Kätilö sen sijaan oli sitä mieltä, että koska supistukset ovat näin voimakkaita, on syytä nyt laittaa epiduraali. Jo klo 14.30 saliin saapui ryhmä anestesia laittamaan epiä. Olin äimänä, sillä Kloppista tehtaillessa venailin epiä muistaakseni lähemmäs tunnin. Ah, ihana epiduraali. <3 Supistuskivut katosivat kuin pieru saharaan, mutta jäljelle jäi supistuksista aiheutuva paineentunne.

Klo 15.20 kohdunsuu oli auennut 6,5 cm:iin. En ollut uskoa korviani.

Klo 15.50 tunsin jo suurta painetta alakerrassa ja käskin Ukkokullan soittaa kelloa. Ihan kuin pitäisi jo ponnistella, mutta se tuntuu itsestäkin utopistiselta, sillä puoli tuntia sitten olin vain sen 6,5 auki. Kätilö tuli tsekkaamaan alakerran kuulumiset ja totesi, että auki ollaan 9,5 cm. He alkoivat valmistautua kätilöopiskelijan kanssa (Kyllä, synnytyksessäni oli mukana se opiskelija! Mutta hän oli niin miellyttävä, etten sitten ajanut häntä ulos salista.) synnytyspuuhiin.

Klo 16.00 paine alkoi olla sietämätön. Taas alakerran tsekki - olin 10 cm auki. Kätilöt antoivat ohjeiksi myötäillä paineentuntua työntämällä vauvaa kevyesti ulospäin. Kuulemma helpottaa kipuun. Olin hermoraunio - synnytyksen pelottavin osuus oli käsillä ja paine tuntui käsittämättömän kauhealta. Taidoin taas vähän itkeä ja vaatia jotain kivunlievitystä. Minullehan luvattiin, että ponnistusvaiheen kivunlievityksestä huolehditaan. Kätilö lohdutti, että paineentunne auttaa minua ponnistamisessa. Vihasin kätilöä ja toivoin, että lokki paskantaa hänen päälleen hänen vuoronsa päätyttyä.

Klo 16.20 sain käskyä alkaa ponnistella oikein kunnolla ja olan takaa. Pusersin, itkin, välillä taas pusersin ja välillä taas itkin. Yritin kuunnella ohjeita, yritin tunnistaa alkavia supistuksia. Epin ansiosta tunsin nimittäin supistukset vain sellaisina paineaaltoina. Onneksi. Vaikka ne aallotkin olivat kauheita.

Klo 16.29 maailmaan syntyi meidän kuopus. Hän rääkäisi ja hän sai täydet pisteet: 10/10/10. Hänellä oli juuri oikea määrä sormia ja varpaita. Hänellä oli moinen määrä tukkaa, tummaa tukkaa! <3 Olin onnesta soikea. Suoraan sanottuna ehkä eniten siksi, että synnytys oli nyt ohi. Vaikka toki tulokaskin oli valloittava.

Synnytyksen kesto ei tällä kertaa ollut siis kuin 3 tuntia 40 minuuttia. En ole vieläkään uskoa kuinka nopeasti kaikki tällä kertaa kävi. Kloppisen synnytyshän kesti sen 19,5 tuntia ja oli yhtä tuskaa. En tiedä johtuiko tämän synnytyksen helppous ja nopeus siitä, että latu oli jo valmiiksi auki eli edellisestä synnytyksestä oli vain vuosi, vai mistä, mutta enpä valita.

Olen itsestäni aivan hiton ylpeä - kestin kivut ja jotenkin osasin antautua supistuksille rentoutumalla. Melkein tunsin kuinka jokainen supistus työnsi vauvaa alaspäin. Ennen kaikkea ponnistin potran pojan IHAN ITSE maailmaan, ilman mitään imukuppeja.

Olen onnellinen, että uskalsin lähteä tähän hommaan uudestaan. Etten aikanaan valinnut sektiota pelkojeni vuoksi, sillä tämä kokemus oli kaikkea muuta kuin mitä ensimmäisellä kerralla. Supistukset olivat kovemmat, mutta synnytyksen kesto huomattavasti lyhyempi. Juuri sellainen kombo kuin mitä tältä synnytykseltäni salaa toivoinkin.


Nina

Haikaran heipat!

Jäpikkä on syntynyt siis maailmaan! <3

Maanantaina synnytys siis käynnistettiin ja klo 16.29 saimme ihanan, täysien kymppien nyytin syliin. Täydellisen kaunis, tummahiuksinen pieni poika syntyi mitä miehisimmin mitoin 52,5 cm ja 4360 g. Kyllä, minullakin sydän jätti lyömättä kerran pari, kun kätilö sanoi pojan painon ääneen. Aamullahan nimittäin lääkäri arvioi painoksi 3980 g... Ja siitäkin painosta olin kauhuissani eikä itku ollut kaukana, kun vedin seksikkäitä sairaalakalsareita päälle.

No, lisää synnytyksestä, lääkäristä, imetyksestä, sairaala-ajasta, Jäpikästä, Kloppisesta ja meidän arjesta tulossa heti, kun saadaan se meidän arki jotenkin pyörimään. Kova into olisi kaikesta kirjoittaa, vielä kun ne asiat ovat tuoreessa muistissa, mutta jotenkin päivästä loppuu tunnit kesken. Ja jälkikasvujen syöttäminen menee nyt ehkä tärkeysjärjestyksessä nipin napin bloggailun ohi.

Mutta niin vain siitä pelottavasta synnytyksestä selvittiin hengissä! Se on nyt ohi! Ihanaa!


Nina