Minusta on tullut rodinisti.

Hitaasti, salakavalasti, meille on ilmestynyt ihan kunnon läjä Mini Rodinia. Ennen ajattelin pitkään, että vaatteet ovat ihan jäätäviä. Kaikki paitsi se ihanista ihanin pandatoppahaalari. <3

Sitten jotain tapahtui, yhtäkkiä ihan helvetin rumista printeistä tuli ihan helvetin makeita. Niitä oli pakko saada, joitain ns. herkkuja isollakin rahalla. Ja nyt niitä on ihan läjäksi asti?

Ulkovaatteista Jäpikkä omistaa Rodinia pandahaalarin ja tummansinisen picon verran. Kloppisella taas on ihana pandatalviparka, tummansininen pico ja musta pico.

Jäpikältä löytyy muutama collegepaita, muutamat leggarit, t-paita ja hihaton.

Kloppisen kaapista löytyy muutama trikoopaita, muutamat leggarit sekä yhdet collegehousut. 

Kloppisen vauva-aikana olin kova tyttö hamstraamaan isompia kokoja. Siinä olen muuttunut paljon ja jemmakaapista löytyy tasan neljä vaatekappaletta: kesäksi t-paita, kettucolleget koossa isompana, voimamiehet koossa isompana ja pellekallot. <3

Niin paljon kuin Mini Rodini onkin ihastuttanut, löytyy merkiltä joka sormelle kuosi, jota en kotiuttaisi mistään hinnasta. Siinä ehkä piileekin merkin the juttu - huomiota herättäviä, kantaaottavia kuoseja, jotka jakavat mielipiteitä.

Tänään julkaistiin kevät/kesä-malliston "See you later alligator!" eka droppi ja luonnollisesti merkkiin hurahtaneet mammat kaatoivat verkkokauppoja toisensa perään ryntäyksellään... :D

 

...ja toisessa verkkokaupassa:

 

Vaikka tuskenhikeä ehti vähän pukata, taisin saada kaiken mitä halusinkin. Eka droppi ei tullut kovin halvaksi, sillä tässä satsissa olivat juuri ne kaikki jutut, joihin ihastuin ja jotka halusin ostaa. Molemmille pojille tilasin beiget picotakit, Jäpikälle kala-collegen ja Kloppiselle kala-shortsit sekä kartta-kuosin hihattoman. Ohut-vuorinen musta picotakkikin vähän houkutteli, mutta sitten veri alkoi taas kiertää aivoissa ja jätin sen tilaamatta.

Mutta olipahan kiva droppi! <3 Seuraavat toivottavasti tulevat paaaaaaaljon halvemmaksi...

Mini Rodini - hot or not? Tilasitteko te jotain uutuuksia?


Nina

Etelän vetelä.

Tämä postaus ei kerro eteläisen Suomen säästä (kyllä, räntäpastaa tiputtelee alas - edes Kollia ei kiinnosta mennä ulos), vaan jotenkin todella vetämättömästä omasta olosta. Olo on väsynyt. Jäpikkä on itkustanut nyt joka yö jotain viimeisen viikon ajan, ja vaikka itku kyllä laantuu helposti ja nopeasti, jään minä sen jälkeen pyörimään sänkyyn. En saa heti unta ja se turhauttaa. Jään miettimään kaikkea, aivan älyttömiäkin asioita.

Olo on vittuuntunut. Kaikki vituttaa, vituttaa olla kotona. Tuntuu, että pojat tappelevat jatkuvasti jostakin. Tuntuu, että he eivät kuuntele mitään eivätkä ainakaan tottele, vaikka kuulisivatkin. Tuntuu, etten tee päivisin mitään muuta kuin siivoa ja kokkaa. Samoja sotkuja ja samoja ruokia.

Lelut levitetty ympäri leikkihuonetta...

...jotta Kolli mahtuu leluille tarkoitettuun hyllykköön nukkumaan?

 

Kotiäidin rooli maistuu tällä hetkellä todella happamalta ja olisin aivan totaalisen valmis tekemään päivät jotain aivan muuta. Palkkakin olisi toivottava asia, varsinkin kun herkullisia kevät/kesä-mallistoja tipahtelee joka puolelta ja haluaisin kotiuttaa muun muassa kaiken.

Olo on vetelä myös siksi, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi lähteä treenaamaan. Muuton jälkeen en suoraan sanoen tiedä, mihin paikkaan läskiä lähtisi polttamaan. Olen vertaillut jo tovin erinäisiä liikuntapaikkoja, mutta joka paikassa on hyvät ja huonot puolensa enkä vaan osaa valita, että minne päätyä. Kun on ollut liian pitkään tekemättä mitään, on kynnys myös lähteä päivä päivältä isompi. Blaah.

Sohvallakin on ihan hyvä olla.

Treenaamisesta on kuitenkin mielettömästi hyötyä. Silloin nukun hyvin, olen energisempi, virkeämpi, hartioita ei kolota, päätä ei särje. Lisäksi se on sitä kallisarvoista omaa aikaa, jota ei tällä hetkellä ole minulla minkäänlaista.

Ajatelkaas! Onko ihmekään, että välillä kiristää panta?

En vain tiedä, mitä se oma aika oikein olisi, jollei sitä treenaamista. Kaikilla ystävillä on lapsia, joten jos sitä lähtisi jonkun luo kahvittelemaan, niin tuntuisi kummalliselta lähteä ilman omia lapsia. En myöskään ole sellainen, että lähtisin pyörimään ostoskeskukseen yksin. Koska en palaa sieltä ikinä yksin. ;) Ostoksille lähteminenhän on ihan todellakin parasta yksin, mutta aavistuksen liian kallis harrastus viikoittain.

...ja shoppailla voi myös ihan kotonakin. ;)

Tiedän paljon äitejä, jotka nauttivat siitä, että pääsevät ruokaostoksille yksin. Mutta minä en koe siinäkään mitään hienoa. Se johtunee kai siitä, että poikien kanssa on ainakin tällä hetkellä ihan kiva mennä kauppaan. He käyttäytyvät useimmiten hienosti, ovat kärsivällisiä eivätkä he saa tolkuttomia raivareita lelu- tai karkkihyllyllä. Ruokakaupassa on kiva käydä lasten kanssa.

Kai sitä voisi lähteä iltaisin kävelylle, mutta yksin, ääh. Ollapa edes vauva, jota työntää vaunuissa. Kaiken lisäksi iltaisin on pimeää. Iuh ja huih. Joku karhu tai arabihan saattaisi viedä meikämannekiinin mennessään.

Mitä siis tehdä yksin muuta kuin treenata? Istua vessassa?

Millaista omaa aikaa teillä on, mitä te teette?

Ei sen puoleen, eipä tuolla meidän Kollillakaan tunnu juuri omaa aikaa olevan. Jatkuvasti joku ihastunut on silittelemässä. <3

Nina

Kalapäivä

Kalaa pitäisi syödä vähintään kerta viikkoon, mutta meille se ei ole aivan yksinkertainen juttu. Minä en ole lapsena voinut sietää kalaa eikä sitä oikein koskaan kotonakaan ollut tarjolla. En oppinut siis kotoa kalansyöntiä ja vielä vähemmän opin suvun salaisia kalareseptejä. Ukkokullalla tilanne on samantyylinen: kalaa kyllä syötiin, mutta ilmeisesti reseptit eivät olleet niitä hekumallisimpia, sillä jotkut ruuat, kuten vaikkapa kalakeitto, aiheuttavat lähes traumaattisen reaktion - "ei kiitos".

Näin ollen meidän kalansyönti on melkoisen yksitoikkoista. Niin yksitoikkoista, että välillä on kuukausia, kun kertakaikkiaan kalaa ei vain pysty syömään. Uunilohi tulee korvista ulos. Kuha maistuisi aina, mutta se on sen verran hintavaa hupia, että pärse ei sitä joka viikko kestä. Sitten on ne pakastealtaan "kalat" eli kalapuikot ja sen semmoiset. Mutta jotenkin niitä ei alitajunta oikein kaloiksi miellä. ;)

Eli mitä sanotte, jos minä paljastan teille meidän kala"reseptit" ja vinkit, ja sitten te paljastatte omanne minulle?

No niin. Kuten sanottua, meillä syödään useimmiten uunilohta. Jotta homma ei olisi niin puuduttavaa, lohta voi syödä myös medaljongina - kalahan on heti tyystin erilaista, jos se näyttää erilaiselta? ;) Minä maustan kalan yleensä vain merisuolalla, pippurilla ja kuivatulla tillillä. Lohen kaveriksi sopii perinteisesti perunamuusi ja keitetty parsakaali.

Parsakaali on parasta (itseasiassa niin hyvää, että Jäpikkä VARASTAA minun lautaselta!), kun sen keittää kasvisfondivedessä. Aivan tai-vaal-lis-ta. Ja se makukombo lohen kanssa on ihan huikea, eli jos et ole ennen tätä kokeillut, niin kokeile nyt!

Viime aikoina olen "huijannut" pienempää miesväkeä tekemällä perunakukkakaalimuusia. On huvittavaa, että jos sanon sen olevan kukkakaalia, Kloppinen ei takuulla sitä syö. Ei edes maista. Mutta nyt, autuaan tietämättömänä, syö joka kerta kaiken "perunamuusin". Enkä ihmettele, maku on aivan erilainen, kun seassa on kukkakaalia. <3

Joskus tulee herkuteltua savulohella. Se ei kaipaa kylkeensä kuin salaattia (ja sitä parsakaalia) ja homma pelittää. Tosin tällainen salaattiverska ei uppoa kehenkään muuhun kuin minuun.

Siinäpä ne, meidän köökissä valmistuvat kalaruuat.

Joten pallo teille: mitä kalaruokia teillä tehdään? Vinkkejä? Reseptejä?

PLIIS!


Nina

Välikausi-sotasuunnitelma

Joko te olette miettineet lapskultien välikausikamppeita?

Minä olen - ja kukaan teistä ei yllättynyt? :D Jäpikkä perii isoveljeltään Polarn O. Pyretin keltaisen takin, mustat housut ja tummansinisen välikausihaalarin irroitettavalla fleecevuorella, joten Jäpikälle tarvitsee ostaa vain välikausikengät.

Sormet ristissä toivon, että pienemmän jalankasvu hidastuu - muuten kaikki ihanat Kloppiselta jääneet Converset sun muut ovat kevääseen mennessä jo liian pienet. Snif!

 

Kloppiselle pitääkin ostaa sitten koko arsenaali: takki, housut ja haalari sekä kengät. Visio on tosin melkoisen selkeä, Kloppiselle ajattelin ostaa Molo Kidsin Hopla-takin IHANASSA (<3 <3 <3) Fox-kuosissa ja Haven-housut.

Kettu-kuosiin rakastuin ensisilmäyksellä ja olen tykännyt Molon välikausivaatteista, joten Polarn O. Pyretiltä taidan ostaa vain välikausihaalarin, sillä fleecevuorella. Se on nimittäin aivan äärettömän kätevä vaatekappale. Lisäksi Kloppiselle pitäisi ostaa kumisaappaat - Bisgaardilta löytyisi aivan ihania värejä! <3 Tuubihuivi Papun mallistosta olisi kovin sopiva tähän kokonaisuuteen myös...

Mini Rodinin Pico-takit ovat heikkouteni. Jäpikälle on kaapissa tummansininen pico ja Kloppiselle musta sekä tummansininen. Niiden kaveriksi tahtoisin pojille jotkut siistimmät kengät. Bisgaardilta löytyi täydellisen söpöt nilkkurit! <3

Minä joskus ihmettelen niitä äitejä, kun sanovat, ettei pojille ole mitään kivaa ostettavaa, että voi kun olisi tyttö, tytöille on vaan kaikkea kivaa ja pojille ei ikinä koskaan mitään ole niin. Itselläni ei nähkääs ole minkään sortin ongelmia löytää pojille kivoja juttuja päälle. Päinvastoin (köh-köh...), maailmahan pursuaa kaikkea ihanaa coolia kampetta poikalapsille!

Lupsakkaa viikonloppua kivat tyypit ruudun siellä puolen!

Nina

Ps. Bisgaardien kuvat lainattu Pikkujalat-verkkokaupasta ja Molojen sekä Papun huivin kuvat Aatio-verkkokaupasta.

Sopeutuja

Meille lauantaina kotiutunut kissakaveri, kutsuttakoon häntä täällä vaikkapa Kolliksi (hänen kasvojaan en peittele sydämillä ;)), on sopeutunut perheemme menoon aivan loistavasti! Toisaalta sitä emme hirveästi epäilleetkään, sillä kissa tuli meille perheestä, jossa on pieniä lapsia ja hän oli luonteeltaan juuri sellainen, jonka arvelimme perheemme menoon sopivan. Kollia luonnehdittiin isoksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Vain pari ensimmäistä päivää meni jänskätessä ja meitä väistellessä, jo neljäntenä päivänä napsin muun muassa näitä kuvia:

Kolli tulee poikiemme kanssa aivan loistavasti juttuun. Itseasiassa ensimmäisinä päivinä ilmeisesti pienten lastemme äänet olivat ainut tuttu ja turvallinen asia Kollille - hän nimittäin tuli luo ainoastaan, kun pojat kutsuivat ja muutenkin puski ensimmäisenä juuri heitä päin. Kolli ei pelkää lapsia, ja toisaalta meidän pojat eivät häntä kovakouraisesti käsittelekään, vaan pikemminkin vähän varovat Kollia. Ja se on ihan hyvä. Kolli antaa poikien silittää itseään, mutta vaihtaa tarvittaessa maisemia toiseen kerrokseen, jos lasten läsnäolo alkaa ketuttaa. Meille vanhemmille on tietenkin todella tärkeää opettaa lapsia kohtelemaan eläimiä kunnioituksella: kissaa silitetään nätisti, hännästä ei oteta kiinni, kissalle annetaan rauha syödä ja nukkua - vaikka allaoleva kuva muuta osoittaa :D

Kloppinen ja Kolli <3

Kolli tulee loistavasti juttuun myös meidän aikuisten kanssa. Hän tykkää olla omissa oloissaan, mutta myös meidän ihmisasukkaiden seurassa. Iltaisin, kun pojat ovat menneet nukkumaan, Kolli tulee minun ja Ukkokullan kanssa köllöttelemään sohvalle. Kollia ei tarvitse paljon silitellä, kun hän jo kehrää kuuluvasti - tai murisee, kuten Jäpikkä aina sanoo. Oikeastaan Kollin kehräämiseen ei tarvita edes sitä silitystä, hän nimittäin kehrää jo pelkästään siitä, kun saa ruokakuppiinsa täytettä.

Kolli on tosiaan aikuinen kissa, hänellä on ikää nyt noin 8-10 vuotta. Aikuinen kissa oli juuri sitä, mitä me etsimme. Kissanpentua emme halunneet, koska halusimme suoraan sanoen päästä helpolla: emme halunneet sisäsiisteyden opettelua tai että leikkisä pikkupentu raapii ja puree meidän pieniä lapsia. Halusimme toisaalta myös tarjota kodin kissalle, jossa hän voi toivottavasti viettää mukavissa oloissa loppuelämänsä. Kissanpentuja kun haluavat kaikki, mutta löytöeläinkodit täyttyvät juuri niistä kypsempään ikään päässeistä kissoista... Kollin historiasta sen verran, että hän muutti edelliseen kotiinsa juuri löytöeläinkodista ja ehti olla siellä noin viitisen vuotta. Nyt Kolli on sitten meidän kissa osaksi siitä syystä, että meillä pääsee ulos. Ja viikonloppuna sitten koittaakin se jännityksen hetki, kun meinaamme päästää Kollin pihalle tutkimaan ranchin.

Toivotaan, että tämä hurmaava herrasmies ei seikkailuillaan eksy tai jää auton alle, sillä koko perhe on jo nyt aivan ihastunut tähän karvakamuun! <3


Nina

Tiukkapipon terveiset!

Tunnustan ja tiedostan, että olen monessa asiassa aivan liian ehdoton ja aivan liian tiukkis. Joku on sen täällä blogissanikin kerran huomannut ja kommentoi, että löysää sitä pantaa. :D Terveisiä sille anonyymille: olen yrittänyt kovasti.

Aivan erityisen nihilisti olen lasteni syömisten suhteen. Se johtunee monesta asiasta: kiinnostuksestani puhdasta, terveellistä ruokaa kohtaan ja toisaalta myös oma lapsuus, jossa oma äiti ei todellakaan ollut mikään pullantuoksuinen kodinhengetär. Sitä en kyllä ole minäkään, mutta oma äitini vihasi (ja vihaa edelleen) ruuanlaittoa eikä hän suoraan sanoen ollut (eikä ole vieläkään) siinä kovin hyvä. Minä, 26 vuotta äitiäni nuorempi nainen, osaan esimerkiksi keittää paremmin sekä riisit että perunat. En ole lapsuudestani katkera, mutta Saarioisten roiskeläpillä eläminen on jättänyt luonnollisesti minuun jälkensä. Se näkyy sillä tavalla, että arvostan ja rakastan aivan tavallista kotiruokaa. Ihan tavallinen lihakastike on suurta herkkua, sillä sellaista ei omassa lapsuudessa ruokapöydässä koskaan ollut.

Minulle on siis näistä syistä todella tärkeää, että lapseni syövät ravitsevaa, monipuolista ITSETEHTYÄ kotiruokaa. Valmisruuat ovat asia, joita vältän kutakuinkin viimeiseen asti. Voitte kuvitella, että asenteeni pikaruokaa kohtaan on kahta tiukempi...

 

Meillä pojat saivat viikonloppuna Kollin kotiinsaapumisen kunniaksi hampurilaisateriat. Vaikka kyseessä oli poikien kolmas pikamättöhampurilaissetti, tunsin siitäkin lievää morkkista. Naurettavaa, eikö? Kolmas ateria, haloo. Tiedän pieniä lapsia, jotka syövät kaiken maailman herkkuruokaa paljon useammin. Miksi minun siis pitää morkkistella?

En vain mahda itselleni mitään: hampurilainen pienissä käsissä on jollain tavalla silmissäni irvokas näky.

Meillä poikien ruokailutottumukset ovat erittäin hyvällä tolalla: he syövät hedelmiä ja erityisesti Jäpikkä myös vihanneksia, he juovat janoonsa vettä ja esimerkiksi kaupassa he eivät tunnista muita herkkuja kuin suolakeksipaketin (niitä nääs juusto-himoisen nihilistimutsin kaapissa aika usein on...). He kyllä tykkäävät herkuista, totta kai, ja mielelläni heille jotain hyvää joskus annankin. Mutta pääosin syömiset ovat hyvin järkeviä. Morkkistelu on siis niin turhaa kuin vain olla ja voi.

Can't help myself.

Muita nihilistejä?


Nina

Miau!

Meidän perhe kasvoi tänään - kissa-vahvistuksella! :) 

Kissaa on jo pitkään mietitty, harkittu, pohdittu ja etsitty, ja viime viikolla "se oikea" taisi löytyä. Se tiesi kirjeenvaihtoa vanhan omistajan kanssa ja lopputulos oli se, että pitkin viikkoa hankimme tulevalle lemmikillemme tavaroita ja sovimme, että kissa haetaan meille tänään lauantaina.

Tällä hetkellä kissa-polo piileksii arkana sohvan alla, mutta jospa hän reipastuisi vielä tämän vuorokauden puolella ja tulisi antamaan kulinaristisen arvosanan hankkimallemme kissanruualle. ;)

Pojat ovat ihan pähkinöinä! <3 (onneksi kissa muutti meille kodista, jossa on pieniä lapsia, joten hän on itseasiassa uskaltanut tulla moikkaamaan vasta vain lapsia :D)

Toivotaan, että karvakasa sopeutuu meille, jotta voimme tarjota sille leppoisan aikuisiän kodin. Kissa-kuulumisia luvassa siis!


Nina