Epäreilu elämä.

Arvatkaas mitä - meikälikka se oli taas kipeänä. Maanantai meni niistäessä ja tiistaina oli kuumeinen olo. Eilen oli vähän jo parempi olo. Jumpat ja reenit sai koko viikolta jälleen kerran perua ja unohtaa. Samoin treffit ystävien kanssa. Tämä jatkuva sairastelu alkaa käydä niin hermolle, että tekisi vähintään mennä ulos huutamaan vittusaatanaa. Aikuismaista ja ennen kaikkea äidillistä, eikö totta? Marmatin tätä jatkuvaa sairastelua myös ystävälleni, joka arveli, että stressi saa minut nyt voimaan huonosti. En ollut itse tätä tajunnutkaan, mutta kun joku muu, vierestä seurannut, sanoo sen ääneen, niin tajuan, että siinä taitaa piillä totuus.

Olen jotenkin mennyt tuli perseen alla jo jonkun aikaa. Asioita on mielessä kerrallaan vähintään miljoona ja koska niiden hoitaminen siinä hetkessä on luonnollisesti aivan mahdotonta, niin ne ovat epäilemättä jääneet kummittelemaan takaraivoon. Huonolla tavalla. Esimerkiksi hääasioita mietin usein jopa hädissäni, että voi fuckfuckfuck, kun pitäisi tehdä tätä ja tuota, fuckfuckfuck.

Stressi on myrkyttänyt mielen kai siinäkin määrin, että pienetkin negatiiviset asiat ovat saaneet minut toisinaan suunniltaan. Tuntuu, että elämä on pelkkä vastoinkäymisten sarja. Siis viime kuukausina. Lähipiirissä on ihmisiä, jotka ottavat ihan suoraan sanottuna ihan helvetisti päähän. Ihmisiä, jotka eivät paljon mieti, mitä tekevät ja sanovat, joten olen joutunut kuuntelemaan ja näkemään kaikenlaista perseilyä ja paskaa. Ihana sanayhdistelmä hei muuten! <3

Elämä kaiken kaikkiaan on tuntunut haastavalta ja vaikealta. Ei ole montakaan päivää, kun valittelin äidilleni vittuuntuneisuuttani. Kirjoitin täälläkin herääväni lähes joka päivään antenni otsassa. Kaikki vaan vituttaa, turhauttaa. Mukavia asioita on ympärilläni vaikka miten, mutta jostain syystä en huomaa niitä, tai osaa antaa niille mitään arvoa, kaiken negapaskan keskellä.

Viimeinen niitti kaikelle shitille oli tiistai. Ukkokullan duunipaikalla oli käynnissä yyteet, mutta jotenkaan en osannut kantaa niistä mitään huolta saati ajatella, että se olisi Ukkokulta, joka ei saisi jatkaa työtään. No, niinhän siinä juuri sitten kävi: Ukkokulta sai ilmoituksen, että hänen palveluksiaan ei enää tarvita. Eli Ukkokullalla ei ole enää töitä hetken kuluttua. Tuntui, että siinäkin pienessä hetkessä, kun kuulin uutiset, niin maailma osittain romahti. Huominen ei ole enää mitenkäänpäin turvattu. Kaikki on nyt niin epävarmaa kuin vain voi olla. Maailma näytti taas epäreiluutensa: ne työhönsä kyllästyneet vätykset saivat jatkaa, mutta ahkera, tunnollinen ja tuloksellista työtä tehnyt kahden alle 1,5-vuotiaan pojan iskä sai lähtöpassit. Vitun epäreilua. Oikeesti. Ei varmaan edes vituttaisi niin kovasti, jos tätä tulosta ei ihmettelisi niin moni. Jos Ukkokulta olisi ansainnut lähtönsä. Mutta kun tätä päätöstä ihmettelee asiakkaat ja työtoverit. En voi ymmärtää. Onneksi minun ei tarvitse, kai.

Sellaista paskaa siis meille. Pitäkääpä siis peukkuja, että Ukkokulta löytäisi nopeasti mielekästä työtä, jotta ei hetken kuluttua asuta S-marketin maitolaiturin alla.......


Nina