Oodini loistaville kaupoille ja löydöille.

Joku joskus sanoi, että jos kaikki vauvan tavarat ostaisi uutena, rahaa palaisi sellaiset 10 000 euroa. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta kallista lystiä tämä ostelu kuitenkin on. Tänään nimittäin kävimme etsimässä pienokaisellemme kylpyammetta ja koska mieheni selkä on huono, tarvitsemme ammeelle myös jalat, jolloin hinta nouseekin jo lähemmäs 60-70 euroon. Härrekyyd sanon minä.

Onneksi on olemassa huuto.net ja tori.fi. Olemme nimittäin tehneet loistolöytöjä ja säästäneet satasia.

Kattokaa vaikka. :)

Pinnis 50 euroa huuto.netistä.

Pinniksessä näkyy pieniä käytönjälkiä, mutta ne nyt kuuluvat asiaan, kun kyseessä on käytetty pinnis. Vissiin kai. ;)

Aivan uusi sitteri huuto.netistä 50 euroa. (pahoittelen kuvan heikkoa laatua, kuvaajakin on nääs mukana varjon muodossa...)

Cosatton kuukauden vanha syöttötuoli ostettiin tori.fi:n kautta. Hinta kaupassa lähemmäs 200 euroa, me maksoimme 70 euroa. :)

Brion 2010 vuoden turvakaukalo Isofix-telakalla. Ostimme huuto.netistä 80 eurolla ja takuuta on jäljellä elokuuhun 2012. Tämä on ostoksistamme paras!

Turvakaukalo on kunnoltaan aivan uutta vastaava. 

Kaupan päälliseksi saatiin turvakaukalolelu. Kiitokset vain myyjille! :)

Ihastuimme mieheni kanssa aivan kympillä tähän Reiman valkoiseen haalariin...

...jonka sitten bongasimme korvineen päivineen huuto.netistä 30 eurolla, kun hinta uutena on lähes 60 euroa. Tämänkin ostoksen kunto oli aivan moitteeton.

Kiitos vain kaikille myyjille sujuvista ja mukavista kaupoista, jos tätä joskus sattuvat lukemaan. :)

Nina

Porttikielto lastenvaateosastolle.

Voe mahoton paikka. Päätin kuluttaa muutaman tunnin kauppakeskuksen lumoissa, sillä mieheni oli poissa kotoota ja tarvitsin bilevaatteita tuleviin karkeloihin. Lupasin itselleni, että tällä kertaa en kyllä osta mitään vauvahärpäkettä. Petin itselleni tekemän lupauksen. Taas.

Mutta kun! Olivat niiiiiiin ihania! Kattokaa ny!

Body ja sukat

Housut ja sukat

Yöpuku

Nämä söpöydet löytyivät siis Lindexiltä. Itse olen ollut kovin ihastunut kyseisen ketjun vauvan vaatteisiin. Lisäksi tein tällaisia löytöjä Lastentarvikkeesta:

3 Emman tuttipulloa, Emman matkalautanen lusikalla, Emman viilentävä purulelu ja tuttipidike - yhteensä 8 euroa! Ale koskee näköjään myös lastenliikkeitäkin. :)

Noh, onneksi löysin hakemiani asioitakin. Jälleen kerran koin tosin sen saman shoppailuun yhdistyvän ahdistusvitutuksen, kun ei voi käyttää sellaisia vaatteita kuin haluaisi. Äitiysvaateosastolla kävin vain toteamassa, että ei. Ei tälläkään kertaa. Joten hakusessa oli sitten tietynmallinen mekko - mahdollisimman leveä. Ostin muuten elämäni toisen L-kokoisen vaatteen. Apua apua apua. Sovitin M-kokoistakin, mutta koska juhliin on vielä noin kuukausi aikaa, oli varauduttava, että vatsakumpu mitä todennäköisimmin tässä kasvaa. :)

Tässä kuvasaldoa, mitä tämä mamma löysi pirskeisiin:

Bilemekko/toppi Veromodasta.

Viileän saapuessa mekon päälle sujahtaa Onlyn kasarifarkkujakku.

Koruja. Pöllöriipus Glitteristä ja perhossormus Gina Tricotista.

Käsikynkkään Glitterin laukku.

Ai niin, lisäjärkytyksenä huomasin, etteivät vanhat rakkaat korkokenkäni enää mahdu jalkaan! Vaikkei jalat mielestäni ole juurikaan turvonneet (tunnustan juoneeni viime viikkoina hävettävän vähän vettä...), niin siitä huolimatta korkokenkään ei mahdu juuri muuta kuin varpaani. Jotenka kenkäostoksille on vielä lähdettävä. Tietysti himoitsen Brandosilta Iron Fistin iiiiiihania korkkareita, kuten vaikka nämä tai nämä , mutta kun ajattelen asioita järjellä, niin ehkäpä on syytä jättää moiset korot laittamatta jalkaan. Muuten tulee itkuja monta.

Toki rapatessa aina vähän roiskuu, eli muutakin tarttui matkaan. Ehhehhe. ;)

Mekko HenkkaMaukasta,

tiikeritoppi Gina Tricotista

ja huivi Vilasta.

Vatsa siinä parin tunnin shoppailussa vain kipeytyi, joten nyt täytyy vain lepäillä ja ottaa rennosti loppupäivä.


Nina

11 viikon paniikki.

Siis joo, tajuan toki, että raskaus päättyy aikanaan ja homman nimi tässä on se vauvan saaminen. Itsellä se nyt jotenkin jysähti kuulaan ja kunnolla, kun menin lukaisemaan Liberon sivuilta, että mitä kuuluu raskausviikolle 28. Ja eikö siellä sivulla sitten ollut pienen pieni artikkeli, että aikaa on jäljellä enää 12 viikkoa. Jotenkin siinä vain suu loksahti auki, että ei voi olla totta! Viikon sulattelin uutista ja kerroin tästä elämän totuudesta kaikille lähipiirissäni. Ja nythän jäljellä on enää 11 viikkoa H-hetkeen.

Eli siis minulla on aikaa valmistautua totaaliseen elämänmuutokseen enää 11 viikkoa?!

Minulla ja miehelläni on aikaa olla kahdestaan enää 11 viikkoa?!!

Jotenkin järkyttävää. Vielä puuttuu niin paljon tavaroita ja asioita. Kyllä. Tämä oli tekosyy. Oikea syy tähän pelkoon on se, että pelkään olevani epäkypsä tähän muutokseen. Pelottaa ihan himputisti, että kuinka kaikki sujuu, millainen äiti minusta tulee, osaanko hoitaa vauvaani lainkaan. Olenko niin lapsellinen ja itsekeskeinen, että oman ajan loppuessa katkeroidun pienelle lapsiparalleni? Aina silloin tällöin olisi mukavaa, jos oman pään voisi leikata poikki tai aivot saisi jotenkin kytkettyä pois päältä.

Kadehdin niin naiiveja (ja jotenkin typeriä) ihmisiä. He eivät jännitä tulevaa, eivät ressaa, he vain luottavat kaiken sujuvan hyvin ja ongelmitta. Luulen elämän kyllä vielä läpsäisevän heitä päin pläsiä ja kunnolla, mutta silloin tällöin naiivius olisi hieno juttu. Miksen minäkin voisi vain ajatella, että tottakai kaikki sujuu hyvin, minusta tulee vähintäänkin loistokas äiti, jonka mies ei ole pysyä housuissaan, kun rinnalla edelleen kulkee saakurin kuuma mama, jonka kukaan ei usko koskaan edes olleen raskaana. Lapseni on täydellisen rauhallinen käytökseltään, ja luen häntä ensimmäisestä päivästä lähtien kuin avointa kirjaa ja ymmärrän pienenkin inahduksen perimmäisen syyn. Huoh.

Lisäksi tietenkin pelkään synnyttämistä. Pelkään sitä ääretöntä, tunteja (päiviä?!) kestävää kipua. Pelkään sitä tunnetta, että haluan tästä tilanteesta pois, tehkää mitä teette, kunhan tämä vain loppuu. Ahdistaa. Jonain päivinä paljon, jonain päivinä vain vähän. Haluan olla itsekin sen verran naiivi, että uskon luonnon hoitavan asiat. Eli supistuskivut ovat niin kovat, että haluan vain lapsen tulevan ulos - what ever it takes. Haluan uskoa, että kehoni ohjaa minua, kertoo miten olla ja miten helpottaa oloani.

Katselen luontodokumentteja, kuinka korvakoiraemotkin sen hoitavat. Kyllä minäkin pystyn siihen, eikö.


Nina

Älkää työntäkö minua takaisin veteen.

Sillä
1) En ole valas. Olen vain raskaana.
2) Helle on kamalaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt helle toki hävisi ja tämä hellii kovasti minua.

Ei saisi valittaa, olenhan voinut läpi helteiden melkoisen hyvin. Turvotusta on ollut vain vähän pohkeissa ja jaloissa. Siinä se. Tiedän, että moni kohtalotoverini on kärsinyt paaaaaljon enemmän.

Tv:stä tulee Suurin Pudottaja (eihän sieltä toki näin kesäisin muuta tulekaan). Voi ihrat ja löllyrät, kuinka tämän raskausolemuksen kantaminen voikaan joskus vaikeaa. Leventynyt perse, jenkkakahvat, löllyävät jalat. Yhyih. Vatsaani rakastan tosin päivä päivältä enemmän. Se on kiinteä ja täydellisen pyöreä. Vielä täydellisen kaunis ilman ainuttakaan raskausarpea, vaikka raskausviikkoja on tätä kirjoittaessa 28+0. En toki tiedä, että tulevatko ne yleensä vasta myöhemmin? Neuvolassa vain kehaistiin, että ahkeran rasvaamisen takia olen tainnut välttyä näiltä arvilta. Ahkeran rasvaamisen takana ei piile vain loputon pinnallisuuteni, vaan myös aivan hillitön kutina.

Suuri vatsani kuitenkin aiheuttaa ihmisissä kommentoimisen tarvetta: "Voi, kuinka suuri se on!"& "Oletkos nyt ihan varma, että sieltä tulee vain yksi vauva?". Ehei. Sinä sen luultavasti tiedät ja näet paremmin kuin minä ja kaksi eri ultrannutta kätilöä. Huoh ja murrr. Luultavasti kukaan ei tarkoita mitään pahalla, mutta olen silti aivan kurkkuani myöten kommentteja koostani. Siro olemukseni on enää muisto vain, tiedän sen kyllä, mutta en perhana mahda sille mitään! Tämä vatsa syntyi jostakin aivan muusta aktiviteetista kuin syömisestä. Ja vaikka vatsani on mennyt yläkäyrillä kokonsa puolesta, en vain suostu myöntämään, että se johtuisi siitä, että syön kuin porsas. Vaikka ehkä teen sitäkin. Joskus. Mutta en ihan joka päivä.

Raskausviikolla 27+0

Kesällä 2010 (Nolo teini-peili-kuva, oh I know...)

Vaa'an lukema on nyt niin mieletön, 70 kiloa, ettei sitä aina voi vain uskoa todeksi! 60 kilon ylittäminen oli eräänlainen rajapyykki, sillä en ole koskaan eläessäni painanut niin paljoa. Ja nyt tuo 70 kiloa. Taivas varjele (mitä sieltä tulee?!). Tähän mennessä olen siis lihonut noin 13 kiloa. En halua edes kuvitellakaan, että mikä on loppupaino... :O

Lihomisen piikkiin laitan kuitenkin myös tupakoinnin lopettamisen. Aineenvaihdunnan hidastumisen kehossa on voinut miltei tuntea. Ero on hurja – en todellakaan enää ihmettele miksi ihmiset lihovat, kun he lopettavat tupakoinnin!

Mitä paksuimmin ja pläskeimmin terkuin,
Nina :)

Niin lomalla!

On ollut piiiiiitkä väli, kun olen viimeksi mitään tänne postaillut. Sitä toki uumoilinkin, sillä viime viikot ovat olleet melkoista menoa ja vilskettä. Olemme nähkääs muuttaneet pääkaupunkiseudulta Turun liepeille. Muuttokuormia liikahti siis yhteensä kolme; kaksi kertaa Stadista ja kerran Pohjanmaalta. Isäni tuskasteli, että mistä kummasta tätä rojua minulle ilmestyy lisää vuosi toisensa jälkeen... :)

Nyt on koti suht koht valmis, suurimmat huonekalut ovat paikoillaan, samoin verhot. Vielä on työn alla pientä viilausta eli esineiden esille laittoa. Niin ja pihaa pitäisi laittaa. Ja ah, sitä tämä kaupunkilaistyttö rakastaa, vaikka tuon siipan on sitä minusta todella vaikea uskoa! Noh, kohtapa näkee, että piilee minussakin ripaus maanläheisyyttä ja "kodinhengetärtä", jahka pääsen istuttamaan pelargonioita ja yrttejä sekä peppu pystyssä repimään maasta rikkaruohoja. :)

Kuvittelisin, että nyt ehdin postailemaan kaikkia mieltäni kalvavia asioita ja ottamaan kuvia ja vaikka mitä, kun lomat alkoivat. Tosiaan, en tiedä koska palaan töihin. Ensin vietän kesälomaa yhden kuukauden ja sitten lorvin toisen, jonka jälkeen alkaakin äitiysloma! Melko pelottavaa. Siis koko setti. En  tiedä, koska palaan seuraavaksi töihin (=lue: olen aivan tyhjän päällä. Mitä elämälleni tapahtui? Mitä?) ja kaksi, äitiyslomaan on pari kuukautta! Kuinka ihmeessä aika on juossut näin??! Pian edessä on synnytys ja tosipaikka. Pian tämä "opettelu" ja tilanteeseen sopeutuminen on ohi, ja minun pitäisi olla valmis. Pelottavaa, sitä tämä on. Mutta on tämä ihanaakin. Elämääni koittaa uusi jännittävä ajanjakso ja aivan uudet kujeet, ja siihen koen olevani aivan valmis.

Loppuun vielä kuva mahtavasta läksiäislahjasta, jonka sain työpaikaltani. :) <3

Nina

Entä jos hän onkin tyttö?

En tiedä, kelaako kukaan muu tällaisia asioita, mutta itse huomaan usein miettiväni, että mitä sitten jos synnytänkin tytön?! Siis kuten jo aikaisemmin on tullut todettua, sukupuolella ei ole MITÄÄN väliä. Vain sillä on, että vauvamme on terve.

Eniveis. Olen kuitenkin onnistunut luomaan vauvalleni mielikuvapersoonan, joka on poika. En tiedä millainen poika, mutta se ei haittaa. Odotan vain innolla, että pääsen tutustumaan tähän pieneen poikaan. Vauvaan, josta kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kasvaa mies. Mies. Mies eikä nainen. Ymmärrättekö? Ajatusmaailmani menee mullin mallin, jos sieltä tuleekin tyttö.

Ehkäpä osaan nopeasti muuttaa sitten ajatusteni juoksua, kun pieni tyttö tulee kotiin? Nyt kuitenkin huomaan ajattelevani tulevaisuutta pienen pojan äitinä. Mietin tulevia mustelmia ja haavoja. Mietin poikien rajuja leikkejä ja koitan hyväksyä sen tosiasian, että tulen mitä luultavimmin näkemään verta. Katson Hauskoja Kotivideoita aivan eri mentaliteetilla kuin ennen - "voi miksi nuo pojanklopit eivät koskaan opi??!!?!" :)

Kyse ei ole siis siitä, että minua harmittaisi pakata pojan vaatteet ja tavarat pois ja ostaa tilalle mekkoa ja kolttua. No ehkä vähän harmittaa, sillä olen tehnyt todellisia löytöjä poikien vaatteista kirppareilla. Mutta toisaalta olen löytänyt sieltä myös aivan ällistyttävän ihania tyttöjen vaatteita, joiden ostamatta jättäminen on ollut tuskan ja työn tulos. :) Uusia asioita voi aina ostaa, mutta se päähäni pinttynyt illuusio poikavauvasta ei olekaan noin vain ostettavissa pois.

Tätä aivojen elämää ja toimintaa on todella vaikeaa kuvailla ja vielä vaikeampaa varmasti ymmärtää, mutta tällaisia ajatuksia kuitenkin tällä kertaa. :)

Nina

Niin paljon sanottavaa, niin vähän aikaa...

Kun tein päätöksen, että alan kirjoittaa tällaista blogia, ajatuksissani oli selkeä malli, miten jäsentelen eri postauksiin eri asioita ja välttäisin näin hokemasta samoja asioita kerta toisensa jälkeen... Ja että ennen kaikkea saisin sanotuksi sen kaiken, mitä olen tässä halunnutkin sanoa. Idea oli jota kuinkin selvä. Päässäni. Toteutuksessa – ihan kaikkea muuta.

Okei, myönnettäköön, että elämässäni on tällä hetkellä jotain muutakin sisältöä kuin kirjoitella juttuja blogiin ja valokuvata vauvan vaatteita, mutta silti tämä ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Nyt tulee muuten tunnustus, mulla ei ole harmainta aavistusta, mikä tuo Strömsö on. Paikkakunta? Tv-sarja? Sanonta on vain jotenkin tarttunut minuun. :)

Huvittavinta tässä kuitenkin on, että suunnittelin pitkät tovit kuinka lisäilen kuvia ja muuta ihanuutta omaan blogiini. Kuinka teen asioita paremmin kuin muut. Ja katin kontit! Nostan todella hattua bloggaajille, jotka päivittäin postaavat jotain, jaksavat lisätä kuvia yms. En todella tajua miten heillä riittää aika? Olen kuitenkin ymmärtänyt, että he opiskelevat, käyvät töissä, harrastavat liikuntaa, shoppailevat, pitävät kodin siistinä, kokkaavat terveellisiä ruokia itse kotona ja ovat ilmeisen sosiaalisia persoonia, koska heidän elämässään myös tapahtuu postauksista ja valokuvista päätellen. Ei käy mun järkeen. Olen nimittäin oppinut, että sellaisia supernaisia ei kyllä ole olemassakaan. Ja jos on, en todellakaan halua tietää heidän olemassaolostaan, jotta epätäydellisen hurmaava illuusioni epätäydellisistä ihmisistä ei vain katoa. ;)

Noh, jospa tää lähtis oikein kunnolla vauhtiin, kun pääsen kirmaamaan kesälomille. Tai sitten ei. En ota ressii. Enhän mäkään ole mikään supernainen. ;)


Nina