Kirppariostoksia, osa 1.

En ole kierrättäjä-henkinen ihminen. Haluaisin olla. Haluaisin ymmärtää jotain vintagesta. Kadehdin ihmisiä, joilla tuo tyyli on mutkaton ja sekava ja silti niin... tyylikäs. Epäilen, etten siis tule lapsestanikaan kasvattamaan mitään ekologista hippipoikaa. Ellei hänestä vain tule sellainen. :)

Ymmärrän kuitenkin sen verran, että vauvojen vaatteiden ostaminen uutena Stockmannilta (Anteeksi Stockmann, Teissä ei ole mitään vikaa. Olette vain hivenen kallis ja siksi tässä esimerkkinä. Puss.) on järjen köyhyyttä. Ensinnäkään en tiedä minkä kokoinen vauva sieltä tulee. Mitä jos sadalla eurolla ostamani vaatteet eivät mahdu vauvalle edes synnärillä. Niinpä. En ota siis riskiä. Tai ainakin vähennän riskiä ja mahdollista tulevaa mielipahaa yrittämällä ostaa suurimman osan vaatteista kirppareilta.

Innoissani olen repinyt näistä hintalappuja jo irti, joten en tietenkään muista näiden ostosten tarkkaa hintaa. Sen verran kuitenkin voin paljastaa, että yli viittä euroa en kovin helpolla suostu maksamaan perusvaatteista. Olen ollut yllättynyt, kuinka sikahintaisia, tahraisia rättejä jotkut kehtaavat myydäkään! Onneksi seassa on helmiäkin. :)

Olen muuten lisäksi huomannut ilmiön, että on "oikea" valinta ostaa vauvan tavaroita käytettynä. Jos hehkutan ostaneeni jotakin uutena, saatika kalliilla hinnalla, tätä äimistellään erinäisissä äiti-piireissä kovasti. Tuntuu, että se on jotenkin moraalisesti väärin ja yleisesti ei-hyväksyttävää. Sen sijaan pointseja kerää, jos vauvalle ei osta juuri mitään itse, vaan saa kaiken tutulta käytettynä. Jännä ilmiö. Josta en tosin moksiskaan, vaan ostan uutena(kin) asioita juuri niin paljon kuin itse tahdon ja haluan.

Voi kuulkaas tätä pinnallisuutta niin.


Nina

Parisuhde ja raskaus

Mitä tapahtuikaan välillämme tehtyämme positiivisen raskaustestin?

Lähennyimme. Tulevaisuus sai varman suunnan. Muuttaisimme yhteen ja nyt tämä muutos tapahtuisi aiottua nopeammin. Meistä tulisi perhe. Positiivinen raskaustesti tarkoittaisi sitä, että olemme ikään kuin avioliiton lailla valinneet toisistamme itsellemme puolisot hamaan loppuun saakka. Siltä se tuntui ja siltä se tuntuu tavallaan edelleen.

Pääkoppani sai mukavia twistejä raskaushormoneista. Myönnän olleeni (ja myös olevani edelleen) vaikea ja hankala. Tunnemyrsky hormonien avittamana ei säikäyttänyt vain miestäni, vaan myös minut itseni. Monen kilahdukseni jälkeen olen itse miettinyt mieli maassa, miksi olen näin helvetin hankala ja miksi hitossa tästäkin piti taas tehdä tällainen show. Miksei sitä riivatun marttyyrin huntua voinut jättää taas vain kaapin perukoille?! Moni pieni asia on saanut (ja saa edelleen...) minut tyystin pois tolaltani. Olen itkenyt asioiden vuoksi niin, että tuskin olen saanut henkeä. Kuulostaa hyvältä, eikö? Olen maalaillut sellaisia shitti-juttuja seinille, ettei mitään tolkkua. Olen itkenyt monet itkut, kuinka jo valmiiksi olen pilannut pienen ihmisen elämän, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään hyvää. Olen itkenyt jo eromme mieheni kanssa, olen itkenyt elämääni yksinhuoltajana, olen itkenyt poikani elämää ilman jokapäiväistä isää. Huoh.

Rakastaako mieheni nyt minua vähemmän, kun olen turpea ja pullea? Siltä minusta tuntuu, vaikka toisaalta tuntuu, että miesparkani yrittää kaikin tavoin saada minut tuntemaan itseni kauniiksi ja viehättäväksi. Mutta yrittääkö hän tarpeeksi? Ei ihan varmasti. Voisiko hän vilkuilla (tai ehkäpä vain kerran katsoa) muita naisia vähemmän? Ihan varmasti voisi. Oman itsetunnon rapistuminen käy parisuhteen päälle. Tunnen oloni äärimmäisen epävarmaksi vatsan ja vaakalukeman suurentuessa. Tähän vaikuttaa myöskin se, että petielämämme on hiljentynyt roimasti ja itse taas himoitsen miestäni vielä entistäkin enemmän. Vaikka mieheni koittaa vakuutella, että raskaus on tehnyt hänestä tällaisen (perussettiä: "Pelkään, että tökin sitä kikkelillä päähän.") ja että vika ei ole minussa, eikä minusta ole tullut mitenkään epäseksikästä hänen silmissään, niin voitte vain kuvitella, että uskonko...

Ylipäätään pelottaa ajatus, että mieheni näkee minut tästä eteenpäin vain äitinä? Ajattelee, että tuo alakerta on laajentunut potenssiin tuhat ja sieltä on ponkaissut ulos vauva. Olenko enää haluttava ja seksikäs hänen silmissään, vaikka kuinka saisin karistettua raskauskilot ja kiinteytettyä itseni entiselleni? Tai ehkä jopa vähän timmimmäksikin. Siis tietenkin olen ensisijaisesti äiti pienelle ihmiselle, hän tarvitsee minua joka hetki ja on minusta riippuvainen, tämähän on päivän selvä. Toivoisin vain silti, että mieheni näkisi minussa myös minut. Ehkä ymmärrätte mitä haen takaa?

Olemmeko kuitenkaan toistemme kanssa elämämme loppuun asti? Olemmeko valinneetkin jostain syystä väärin...? Mitä jos tämä kaikki ei olekaan kohtaloa, vaan ihan silkka biologinen tapahtuma, mitä tapahtuu kiimaisille nisäkkäille: ensin villiä seksiä ja sitten lisääntymistä johonkin kylmään luolaan? Yksin?

Mielessä on ollut kauniita ajatuksia, mutta nyt arjen tehtyä tuloaan sinne on mahtunut myös vähemmän kauniita ajatuksia. Kerrottakoon, että lopetimme heti raskauden alussa molemmat tupakoinnin, joten ilman hermosauhuja elämämme on jonkun verran kireämpää... Lisäksi elämäämme on tapahtunut paljon muutoksia, oman vanhemman kuolemaa, työpaikan jättämistä, toiselle puolelle Suomea muuttamista, mitkä ovat varmasti vaikuttaneet negatiivisellakin tavalla väleihimme. Uskon myös, että verrattain lyhyt seurusteluaikamme ennen raskautta on tehnyt tästä asiasta jollain lailla kriisin. Asiat muuttuivat, ehkä nopeammin kuin mitä pitikään, ja tämä vaihe on nyt vain käytävä läpi. Mene ja tiedä.

Homman glue on kuitenkin se, että riitelemme paljon ja tiuskimme toisillemme vielä enemmän. Kaipaan välillämme vallinnutta rauhaa ja toisen aitoa jumaloimista. Nyt tuntuu, että olemmekin toisillemme vain pelkkiä riesoja, joiden elämäntehtävänä on pilata toisen päivä. Joka päivä. Väliemme kiristyminen on saanut aikaan sen, että usein mietin skeptisestikin, että onko meidät todella tarkoitettu yhteen. Vai onko jossakin vielä joku, joka tekee minusta vieläkin onnellisemman? Näitä mietin tietenkin aina silloin, kun olemme riidelleet. Eniten pelkään näinä hetkinä, että mieheni miettii samoin. Pelkään, että hän katuu raskauttamme ja suhdettamme. Pelkään, että olenkin ollut hänelle pettymys.

Nämä kaikki pelot saavat minut vain ymmärtämään, kerta (riita?) toisensa jälkeen, että rakastan miestäni hullun lailla enkä iki päivänä tahdo häntä menettää. Toivon, että osaan pitää huolta hänestä ja osaan tehdä hänestä onnellisen.

Sen kuitenkin tiedän, että parempaa isää en tälle vatsa-asukilleni voisi koskaan löytää. Tiedän, että mieheni pitää lapsellemme kunnon kuria, opettaa tälle monia mahtavia asioita elämästä ja pitää meistä huolta suojelemalla meitä.

Lahja HD-miehelleni. :)

Nalleni, jos voisin valita uudelleen, valitsisin sinut. <3


Nina

Ed Hardyä kansalle. Myös vauvalle. :)

En vain voinut vastustaa... Kih kih.

Eikä vastustelua juuri helpottanut mieheni, joka on suuri Ed Hardy -tuotteiden fanittaja ja joka olisi voinut tilata vaikka ja mitä yhden jokaista! :) Minä (Siis MINÄ!!!) toppuuttelin ukkorakastani ostoskärryä virtuaalisesti täyttäessämme... Nämä kuitenkin saapuivat postissa:

Asenne kohdillaan heti alusta alkaen, eikö? :)

Nina

Nettikaupoista bongattua. Ja ostettua...

Ensinnäkin on pakko hehkuttaa suomalaista nettikauppaa nimeltänsä Hattentatti. Palvelu oli fantastista, tilaamani tuotteet tulivat noin päivän, kahden sisällä kotiin. Olin äimän käkenä, sillä näin nopeaa palvelua en ole itse koskaan mistään saanut! Hattentatista tilasin itselleni masutuubin ja vaatteiden alaosiin jatkopaloja. Molempiin ostoksiin olen ollut tyytyväinen ja niitä on tullut käytettyä ahkerasti.

Masutuubia on ollut mukava käyttää etenkin nyt kesällä, kun sitä on saanut venytettyä vaikka mekon alla vatsasta puoleen reiteen. Ei ole tarvinnut siis käyttää legginsejä eikä pelätä, että tuuli nostaa mekon helmaa ja paljastaa kaiken katujen kansalaisille. :) Masutuubista on ollut vaikka mihin ja omani on pesty kymmeniä kertoja, ja hyvin toimii edelleen. Suosittelen!

Hattentattiin ja masutuubeihin pääsee tutustumaan vaikka tästä.

Sittereitä etsiessäni ja eri malleihin tutustuessani törmäsin netissä kauppaan nimeltä Bumbeez. Piti ostaa ja katsoa kaikkea järkevää, vaan kuinkas sitten kävikään. Ymmärsin tietenkin, että herran pieksut, tarvitseehan meidän poika leluja. Ja siitä se ajatus sitten lähti...

Nämä helistintossut oli pakko ostaa, sillä nämät jos jotkuthan stimuloivat lapseni aivoja ja tekevät hänestä vähintäänkin supernerolapsen sekä kaikin tavoin menestyvän elämän eri mantereilla.

Tämä supersulokas ankka räpylöi itsensä välittömästi ostoskoriin. Pitäähän lapsella olla ihanan pehmoinen unilelu.

Leluja, joilla voi kopautella kovempia kohtia päähän? ;) 

Bumbeezin mielettömään valikoimaan voi tutustua tästä. Edullisuudesta en nyt osaa sanoa, mutta tuotevalikoima ja toimitus ainakin olivat mieleen.

Viimeisenä esittelen muutaman tuotteen, jotka ovat vasta kuolausvaiheessa, eli eivät vielä kotona. Painotan nyt sanaa VIELÄ. ;)

Tämä ihana keinuelefantti on vain pakko saada. Muutenkin Mamas&Papas-tuotteet miellyttävät kovasti silmääni. Hinta onneksi hillitsee armotonta haluani tilata heti äkkiä kaikki ihanuudet kotiini. :)

Saman valmistajan sarjaa oleva ihana musiikkilelu vaikkapa pinnasänkyyn. Voihan hyvin nähkääs olla, että vauvani herätessä yöllä hän päättääkin kuunnella lelunsa sulokasta sointua eikä herätäkään äitiään pikkunälän takia, vai mitä? ;) :D

Näitä ja paljon muita herkkuja saa tilattua ainakin täältä.

Nina

Voi varpaankynnet.

Inhoan, voi julmettu, kun INHOAN lakkaamattomia varpaankynsiä. Pitkistä sellaisista puhumattakaan. Hyi hyi hyi ja hyi! Mutta tiedän, että sellaiset kammotukset pieni vauvani tulee ensimmäisenä näkemään hänen saapuessa maailmaan... Nimittäin, vatsani on huge ja se ei siitä pienene - kuinka siis yllän hoitamaan jalkaparkojani 5 viikon päästä, jos kurkottelu varpaisiin jo nyt vastaa Mount Everestille kiipeämistä? Lopputuloksena on nimittäin vessanpöntön päällä läähättävä, punainen, hapenpuutteesta kärsivä neito viehkeä, jonka varpaankynsissä on vaaleanpunaista lakkaa varpaita myöden ja kynnen muoto on - hmm, lievästi ilmaistuna epämääräinen?

Tiedän toki, että voisin hyvin astella kaunessalonkiin ja ottaa varpaankynsiin vaikkapa geelauksen, mutta noin niin kuin periaatteesta en voi vain tehdä sitä, sillä omassa kodissani löytyy geelaukseen tarvittavat välineet ja aineet. Miksi ihmeessä siis maksaisin lähes 100 euroa, että joku muu siihen kykenevä tekisi minulle kynnet. Itsehän en ole tässä kynsiä tehnyt, en itselleni enkä muillekaan, sillä en ole halunnut hengitellä kaikenmaailman kemiallisten yhdistelmien pölyjä. Lopetin tupakanpolton, joten miksi ihmeessä hengittelisin sitten geelien pölyä - ei käy järkeen.

Voi varpaitani. Muutenkin varpaat ja ihmisten jalat ovat aivan superkuvottavia. Tämä on jokin oikku päässäni, oh I know. Nimittäin jonkun ihmisen kuvottavan rumat jalat saavat minut menettämään lähes tulkoon ruokahaluni. Uimahalleissa kuvottavinta on ajatus MÄRISTÄ, PALJAISTA jaloista! Uhh... Varpaani eivät ole siis koskaan ilman maalausta, sillä en vain oikein kestä sitä, miltä ne näyttävät. Tiedän, että tämä kuulostaa varmasti typerältä, mutta ehkäpä edessäpäin siintääkin sitten sellaiset koetuksen ajat, jonka jälkeen mitkään varpaat eivät saa minua enää pois tolaltani...? :)


Nina

Sukupuoli selvisi - OSTOKSILLE! :D

Kuten jo kerroin, sukupuoli näkyi ultrassa selvästi ja tästä intoutuneena lähdimme mieheni kanssa ostoksille. Kirpparit ja muut järkevät vaihtoehdot eivät käyneet kummankaan mielessä... Rahaa paloi, mutta jotenkin ostosreissullamme oli hyvin syvällinenkin merkitys: meistä kahdesta tulee pienen pojan vanhemmat - ostammehan tässä asioita pienelle pojallemme. Materialistista, ajattelette varmaan, mutta olettekin eksyneet lukemaan pinnallista blogia. ;)

Niiiiiiiiiiin makeat farkut KappAhlista, notta meinas järki lähtiä! :) 

Yksinkertaisia, mutta sitäkin käytännöllisempiä bodeja Name It:stä.

Samasta putiikista löytyivät pehmeät pöllö-potkarit...

...ja pöllö-body. :)

KappAhlista löytyi myös valkoinen trikoopaita, isojen poikien tyyliin. ;)

Ja pirtsakka Mikki-body. :)

Ja Visasta nousi savu.... :)

Nina

Epäreiluus ja elämän vääryys.

Tätä kirjoittaessani olen juuri tullut neuvolasta ja Ninaa nyt vähän vituttaa. Aamupalaksi vetäisin sen enempää ajattelematta sokerihuurrettuja maissihiutaleita maidon kanssa ja sitten suihkun jälkeen marssin hikisen limaisena neuvolaan ja pissata lurautin purkkiin. Neuvolantäti sitten totesi, että voi voi, pissassa on sokeria. Kerroin, että menin aamiaiseksi syömään näitä kyseisiä muroja ja vaikka neuvolantäti itsekin arveli sokeriarvojen johtuvan meikätytön aamiaisesta, sain silti lähetteen sokerirasitukseen. Taas.

Äidilläni on siis toisen tyypin diabetes, joten olen ollut jo kahdessa eri sokerirasituksessa tähän mennessä. Molempien tulokset olivat hyvät/normaalit. Vaarana kuitenkin on, että sairastun raskausajan diabetekseen, joten niinpä minua, neulakammoista ja aamulla kiljuvaan nälkään heräävää, tytön heitukkaa kutsuu taas vähintään 12 tunnin paasto ja verikokeet. Eli sokerirasitustesti. Hitto vieköön. Ärsyttää. Vaikka ymmärrän, että tässä tietysti vain pidetään minusta ja vauvasta hyvä huoli. Silti. Raah!

Epäreilua ja väärää tästä tekee kuitenkin se, että ystäväni odottaa vauvaa lähes samoilla viikoilla kuin minä ja hän syö ja tekee mitä mieli tekee kaikkien arvojensa ollessa täysin normaalit. Toivon ystävälleni tietenkin mitä parhainta vointia ja mitä terveintä pikkuihmistä, mutta tässä sen huomaa kuinka epäreilusti nallekarkit laitetaan jakoon kromosomi-dna-whåtever-juttuja annettaessa. Toiset vetävät naamariinsa mitä tahansa ja ovat kooltaan silti langanlaihoja vinkuheiniä, ja toiset taas lihoavat 1,5 kiloa pelkästä Mäkkärin pussin pitelemisestä.

Kävin kaupassa neuvolan jälkeen ärsyyntymässä lisää ja mieleni teki kovasti jätskiä tai jotakin, sillä on kohtalaisen kuuma päivä. Vaan pyh. Ostin nektariineja ja ajattelin kuinka ystäväni vetää samalla hetkellä kaksin käsin suklaata.


Nina