Elämäni ilman hiustenpidennyksiä.

Noin kolme vuotta elämästäni ehti pyörähtää, kun olin ja elin hiustenpidennysten hurmoksessa. Eikä siinä mitään ole vikaa, jos ei huomioida sitä, että melko kalliiksihan se tuli: ajoittain pitää tilata uutta tukkaa, tukkaa ei voi hoitaa kaupan halpismyrkyillä ja maksaapa tuo kampaajalla istuminenkin.

Itse käytin kaikki vuodet sinettipidennyksiä ja niistä myös kovasti pidin. Ne tuntuivat kohtalaisen luonnollisilta ja ennen kaikkea näyttivät siltä! Toisin kuin olen kuullut teippipidennysten näyttävän. Tukkani ei mennyt kovinkaan pahasti takkuun, mutta kuten jo ehkä alkutekstistä voi päätellä, minä panostin hiustuotteisiin eli ostin vain kampaamotuotteita. Lisäksi tietysti hoidin tukkaani hyvin: harjasin juuri oikeanlaisella harjalla, laitoin yöksi letin jne.

 Tigin lämpösuojia. S-Fa

Jos jonkinlaista "nostattavaa" tuotetta on tullut kokeiltua, jotta oma kuontalo olisi kuohkea eikä roikkuisi päätä myöden... Näistä jokainen jäi milteipä käyttämättä. Eivät varmastikaan huonoja, mutta minun tukalleni eivät sopineet.

Lisäkkeet pysyivät todella hyvinä, kunnes minuun iski ahneus. Halusin aina vain lisää tukkaa ja entistä pidempänä. Otatutin vanhat tuuhennukset pois ja tilasin tilalle uudet, jotka maksoivat 300 euroa. Kukapa olisi arvannut, että tämä kallis satsi oli todella paskalaatuista hiusta (painotetaan tässä nyt, että kyse siis todella oli aidosta hiuksesta, ei mistään Cybershopin kuiduista): tukka oli järkyttävän takussa jatkuvasti. Ihan yksi lysti mitä ainetta kokeilin tai miten hellästi rakkaudella yritin niitä hoitaa – tukka oli takussa. Lähes rastoina.

Hiukset sai harjata puoliväkivalloin auki vähintään kerran päivässä. Ja vaikka koitin harjauksen suorittaa varsin levollisella mielellä ja hellällä otteella, tukkaa lähti niputtain irti. Kaiken kivan lisäksi oma tukkani veti tästä suuret herneet ja katkeili, eli lyheni ja oheni reippaasti. Monen monta kertaa sanoin paskoista hiuksista luottokampaajalleni, että tässä ei nyt laatu kohtaa ja etkö huomaa kuinka hiustenpidennykset ovat ohentuneet ja katkeilleet. Luvatusta pituudesta ja tuuheudesta oli lopussa jäljellä vain murto-osa. Aina sain kuitenkin vastaukseksi sen, ettei maahantuoja voi luvata parasta mahdollista laatua, "Kaikki hiuksethan ovat yksilöllisiä" ja että miten todistaisimme maahantuojalle, että olen hoitanut tukkaani hyvin. Eli kuulemma valitusprosessi on niin monimutkainen, ettei siihen kannata lähteä.

Tässä muutama tuote, joilla koitin tukkaani silottaa ja pelastaa pehkoni takuilta:

Goldwellin kosteuttava suihke ei sopinut pidennyksille lainkaan.

KMS:n Silksheenistä tykkäsin kovasti!

Sanomattakin selvää, että luottokampaajani pisteet laskivat silmissä.

Yritin sinnitellä päivä päivältä ohenevan takkutukan kanssa, mutta muutaman kuukauden pohdiskeltuani (ja kerätessäni hillitöntä raivoa pidennyksiä kohtaan), päätin otattaa ne pois.

Samalla päätin muuttaa lookiani vähän lyhentämällä tukan olkapäille ulottuvaksi sekä vaalentamalla sitä jokusen asteen. Tukkani on jo monta vuotta pitkä ja tummanruskea, joten ehkäpä tämä muutos oli ihan tervetullut. Koska olen raskaana, vaalennusprosessi on tietysti hidas, emmehän uskalla käyttää mitään aivokallon läpi porautuvia superhapetteita. Tällä hetkellä tukkani on siis omituisen värinen, mutta matkalla kohti jotakin kivaa vaaleanruskeaa sävyä.

Lisäksi tukkani on ihanan helppohoitoinen! Sitä ei tarvitse föönata, ei oikeastaan edes harjata. Sinettejä ja niiden repimistä, esimerkiksi tukkaa harjatessa, ei tarvitse varoa. Omaa sisukkuuttaan vaatii tietysti se pointti, että oma tukka tuntuu hyvin, hyvin ohuelta hiirenhännältä, kun on tullut totuttua keinotekoisen paksuun tukkaan. Siltikin, tietynlainen vapaus on koittanut! <3


Nämä tuotteet ovat käytössä nyt. On ollut jännä huomata, kuinka jotkut tuotteet sopivat lyhyempään vaalennettuun tukkaani, mutta eivät pitkiin tummiin pidennyksillä. Eli jäivät aikanaan käyttämättä, mutta nyt ovat kovassa käytössä. Esimerkiksi Tigin sarja on ehtinyt jo uudistuakin tässä välissä... :D

 





Aion nauttia tästä helposta elämästä hiusteni suhteen täysin rinnoin. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan mollata pidennyksiä, ne ajavat asiansa vuosia, jos ne ovat laadukkaat ja kunnon kampaajan laittamat. Ehkä vielä joskus ne roikkuvat taas takaraivossani...



Nina

Sairaalakassi, osa 1.

Koska en jostain syystä pysty vielä miettimään tavaroita itselleni, niin teen pienen postauksen pikkuisemme tavaroista. Tai no, eihän vauvamme juuri muuta tarvitse kuin vaatetusta, mutta kuitenkin. Sain kuitenkin tähän menemään hyvän tovin aikaa, kun mietin eri vaateyhdistelmää, ennustin syntymäpäivän säätä jäkälistä ja sekoitin ajatuksenvirrallani myös ukkokultani päätä.

Seuraava kuvakavalkadi kertokoon, mitä hoitolaukku (pikkuisemme sairaalakassi) sisältää:

Vaatekerta koossa 50 cm.

Vaatekerta koossa 56 cm.

Ankka-kaveri otetaan mukaan vauvan sänkyyn... :) En tiedä, saako tällaista rehata minnekään synnärille, mutta me otamme riskin! :D

Ulkovaatteiksi vanuhaalarit, muutama erikokoinen hattu, tossut ja tumput. Tossut viimeistään todistavat, että myös tuleva isä oli mukana valkkaamassa tulokkaan vaatteita ja asusteita... :)

Jostain keskustelupalstalta lukaisin, että tulevat mammat aikovat pakata matkaan myös harsoja. Joten varmuuden vuoksi niitä löytyy myös meidän sairaalalaukustamme. 

Sitten pitäisikin suunnitella sitä "tärkeämpää", eli omaa laukkua... En tiedä miksi se tuntuu niin toissijaiselta ja kiinnostus ostaa esimerkiksi paksuja terveyssiteitä on puhdas nolla. Hmph!



Nina

Ps. Tuli vain mieleen, että minulta itseltäni taitaa puuttua oikean kokoinen kassi, johon saisin mahtumaan kaiken tarvittavan... Pitääkö minun siis ostaa laukku? Voi eiiiii, pitääkö minun oikeasti?! Siis eiiiihhh.......

Saamattomuus ja pesänrakennusviettikato.

Olen lievästi ahdistunut muiden odottavien äitien touhukkuudesta, sillä itse huomaan istuvani päivät pitkät koneella. Lueskellen, kun muut odottavat äidit kirjoittavat blogeissaan touhuamisestaan. Missä on minun pesänrakennusviettini, missä? Miksen minä vain jaksa innostua vauvan huoneen sisustamisesta, haaveile omakotitalosta maalla ja miksi minusta edelleen koiravauvat ovat ihmisvauvoja söpömpiä?

Siivoaminen ei kiinnosta ollenkaan, vauvan huone on sekaisin kuin mikä, en ole kutonut vauvalle tumppuja enkä ommellut verhoja. Itseasiassa, vauvamme huoneessa ei ole lainkaan verhoja. Vieläkään. Noin kuukausi sitten vielä suunnittelin ostavani huoneeseen tummanruskeat laskosverhot, mutta siihen sekin sitten jäi. Mitään nalleverhoja en tahdo ostaa, enkä oikein muutenkaan sisustaa huoneesta mitään yltiölapsekasta sisältäen kaikkia eri sateenkaaren sävyjä ja viidakkometsän eläimiä. Disneyn hahmoista puhumattakaan.

Lipaston päälle on eksynyt ihan vain yksi tai kaksi tavaraa...

Ratkaisuksi tähän ostin tällaisen söpön korin, johon laittaa pikkuesineitä. 

Lohdutan itseäni ajattelemalla, että vaatteet ovat onneksi pestyjä ja viikattuna lipastossa. Kuten myös petivaatteet, pyyhkeet ja harsot. Kaiken lisäksi kehto muuttaa jossakin kohtaa makuuhuoneeseemme, joten eihän pikkuinen edes tajua oman huoneensa olevan ilman verhoja ja kattolamppua. Eihän vauva ylipäätään tajua, että hänellä on omakin huone. Niin tosiaan, vauvan huoneestahan puuttuu myös katosta lamppu.

Jaksan innostua vain asioiden ostelusta ja katselusta, mutta en minkään sortin järjestelystä tai tekemisestä. Jotenkin ärsyttävää. Haluaisin järjestellä ja mielessäni järjestelenkin asioita. Ja paljon. Mutta oikeassa elämässä elän virtuaalielämää ja katson, kun muut järjestelevät ja antautuvat pesävietin vietäviksi.



Äidinvaistoa ja naarasviettiä etsien,
Nina

Kiltti lapsi?

En tiedä millainen lapsukainen vatsassani kasvaa. Toisaalta juuri tämä epätietoisuus tekee kaikesta entistä jännittävämpää. Tietysti jokainen toivoo jälkipolvensa olevansa kilttejä ja kuuliaisia, niin minäkin. Nyt voin tunnustaa, että yhdessä asiassa pikkuiseni on jo nyt mahdottoman kiltti ja ihana. <3

Tiedättehän sen tunteen (siis jos satutte olemaan raskaana), kun vauva ei ole hetkeen liikkunut ja havahdutte pieneen pelkoon ja paniikkiin, että miksi ei. Minä ehdin panikoida keskimäärin 2 minuuttia, jos sitäkään, kun pikkuisemme tökkäisee minua kylkeen tai vaihtaa asentoaan, kuin kertoakseen äidilleen, että valtakunnassa kaikki hyvin.

Onko kyse vain sattumasta? Kenties, mutta näin on "sattunut" lähes joka kerta, kun olen havahtunut lapseni liikkumattomuuteen. Ja mitä siitä vaikka olisikin sattumaa, minusta se on siltikin yltiösöpöä ja aivan sanoin kuvaamattoman suloinen piirre pienessämme! <3


Huomaan muutenkin usein pohtivani sitä, että millaisen pojan me saamme. Miltä hän näyttää, periikö hän minulta tumman olemuksen vai mieheltäni vaaleat hiukset sinisine silmineen? Millainen hän on luonteeltaan, periikö lapsemme vanhemmiltaan (tulisilta oinaksilta...) temperamenttia vai tuleeko hänestä rauhaa rakastava tasapainoinen tenava? Missä lapsemme on hyvä, mistä hän pitää? Piirtämisestä kuten äitinsä vai nyrkkeilystä kuten isänsä?

Ennen kaikkea, osaanhan minä (ja tietysti myös mieheni) tukea lapsemme kasvua ja kannustaa häntä "oikeisiin" asioihin? Osaammehan kasvattaa lapsestamme kohteliaan ja hillityn? Lapsen ei tarvitse olla aina kiltti, ei kukaan jaksa olla aina kiltti, mutta eihän hänestä tule sellaista supermarkettien kauhukakaraa, joka terrorisoi meidän ostoskärrymme lisäksi koko hyllyväliä?

Onhan hänessä kuitenkin luonnetta ja tarmokkuutta, ettei hän jää toisten jalkoihin? Eihän hänestä tule vain koskaan koulukiusattua....?

Pohtivatkohan muutkin tulevat vanhemmat samanlaisia asioita? Voiko kaikkeen edes vaikuttaa? Apua?



Nina

Pitää olla pikkusen pläski!

"Nosta sinä penkistä. Minä nostan pankista."

Ennen raskautta painoin keskimäärin 55–58 kiloa. Jotta paino saa oikeat mittasuhteet, niin on paljastettava, että olen muutamaa senttiä vaille 160 pitkä. Jo heti raskauden alkutaipaleella päätin jättää tupakat tupakoimatta, ja jo parissa viikossa tunsin kuinka kehostani katosi nikotiinien myötä aineenvaihdunta. Painoa tuli jo kuukaudessa muutama kilo ja niinpä elämäni ihkaensimmäisessä neuvolassa painokseni mitattiin 59,9 kg.

Kolmea kuukautta myöhemmin, kesäkuun alussa, painoa oli tullut jo lähes 10 kg! Puntari antoi painavan sanansa: 67,6 kg. Viikkoja oli täynnä 22+1. Ahdisti. Okei, en ole ihan kieltäytynyt kaikista maailman herkuista kuten jäätelöstä ja Mäkkärin mätöistä, mutta joku roti, enhän sentään päivittäin herkutellut. Ja kaiken kaikkiaan söin melko lailla yhtä säälimättömästi kuin ennen raskaana oloakin. Silloin toki olin vain tottunut siihen, että voin syödä lähes mitä vain ja puntarin neula ei juuri heilahda.

Noin kuukautta myöhemmin painoa oli tullut 2 kg lisää, raskausviikkoja ollen 26+0. Jäljellä oli noin 14 viikkoa raskaana oloa ja painoa oli jo nyt 69,7 kg. Perkele!

Tällainen oli varsi joskus muutama vuosi sitten.

Ennen sitä kuvitteli olevansa jotenkin pyöreähkö, mutta kun näitä kuvia katselee näin jälkeenpäin, niin voi vain todeta, että kunpa näihin mittoihin vielä voisi palata!

Pari viikkoa tästä, heinäkuun 21. pvä ylitin uuden kymmenyksen: 71,1 kg! Tämä oli neuvolatädille kuin virstanpylväs: "kas, tänään astummekin jo varmasti ihan uusille kymmenyksille (hah-ha-haa, senkin läski, toivottavasti astut vielä sitäkin seuraavalle kymmenykselle, hah-ha-haa!)". Ajattelin järkyttyneenä, että minusta tulee varmaan Suomen suurin synnyttäjä ja vauvani kehon ympärillä on kerros silkkaa ihraa ja hän syntyy 13 kiloisena ja minulla todetaan pian sydänvika ja mitä vielä!

Noin kaksi viikkoa sitten, raskausviikolla 31+1, oli viimeisin neuvolakäyntini ja painoni näytti 72,3 kg. Mitäpä tuohon voisi enää sanoa, en oikein muuta enää odottanutkaan, tottakai painoni nousi, kuinkas muutenkaan. Ajattelin raskaana olevaa ystävääni, jolle kiloja on kertynyt muutama hassu ja hän oli jo ennen raskautta todella hoikka (minua 5–10 senttiä pidempi ja 10 kg hoikempi). Masennuin ja ärryin. Elämä on ihan sairaaaaan epäreilua.

Sitten tapasin noin pari viikkoa sitten erään ystäväni ystävän, joka kehaisi, että minun painonnousuni ei ole mitään verrattuna häneen painonnousuun – hänellä painoa tuli kaiken kaikkiaan 25 kg, mutta niin vain hän on nyt yhtä hoikka kuin ennen raskautumista.

Sain uutta pontta, päätin masentua vähemmän, olla kiinnostunut puntarin lukemasta vähemmän ja mahdollisesti muuttaa tämän blogin vielä laihdutusblogiksi! :)

Nina

Atoopisen ihon vitsaus

Tämän postauksen aihe on oma pärstävärkki, joka aiheuttaa suurta mielipahaa, etenkin talvisin. Ilonani on nimittäin atoopinen iho ja kuivat, kutisevat ihottumaläikät. Kasvoissa, silmien luomissa, missäs muuallakaan... Myös leuka ottaa nokkiinsa, kun käytössä on paksut huivit (joita pidän myös turhan paljon sisätiloissa, shame on me!).

Tässä kuitenkin hyväksi toteamiani hoitotuotteita, joista minä olen digannut jättepaljon ja jotka ovat minua jeesineet vaikeina aikoina. <3

Nivean Pure & Natural - tuoksuu mukavan hentoiselta, koostumus on ihana, talvikokemuksia ei vielä ole... Saa nähdä onko tuote liian kevyt pakkaseen ja talvikäyttöön. Muistaakseni tuotteessa käytetyt ainesosat lupaavat olla puhtaampia ja parempia, ja kaiken maailman ylimääräiset myrkyt on jätetty pois.

Silmänympärysihoa kosteutan Acon FACE plus -silmänympärysvoiteella. 

Ihanaa kosteutta kosteusvoiteen alle antaa The Bodyshopin Vitamin E Moisture Serum. Tykkään! Kuiville ja tuskallisen kutiseville ihottumille sopii (ainakin minulla) Clinidermin Barrier Repair -voide. Ja kun ihottumat ovat pahimmillaan, oloa helpottaa Locobasen Repair-erikoisvoide, jota saa apteekista ja joka on myös melko hintavaa tavaraa. Mutta minkäs teet, kun ihottumille on jotain laitettava.

Kasvojen puhdistukseen minulle sopii parhaiten Biothermin Biosource-putsarivoide. Arvokasta tavaraa tämäkin, mutta hintansa veroista: ihostani tulee nimittäin superpehmeä!

Kakkosputsarina käytän L'oréalin Perfect Cleaniä, joka on myös voidemaista, mutta vaahdottuessaan on ihanan pehmoista. Mukana tulee myös tuollainen kuminen "putsausharja", jota ainakin näin kesällä olen uskaltanut käyttää. Talvella iho voisikin tuosta ottaa nokkiinsa, liian radikaalina hoitotoimenpiteenä. Kuorintavoiteista suosikkini on jo pitkään ollut The Bodyshopin Vitamin E Cream Exfoliance -kuorintavoide, joka on hellänvaraista, mutta tekee ihostani ihanan pehmeän. Kuvaan pääsi mukaan myös Doven suihkugeeli, joka on ihan kelpo tavaraa sekin. :)

Aqualan L -voiteella putsaan silmämeikit. Tämä yleisvoide ajaa asiansa siinä kuivattamatta ja ärsyttämättä, mutta kuitenkin tehokkaasti ilman panda-efektiä. :)

Nyt vielä pitää nauttia atoopisen ihon parhaasta hoitomuodosta, nimittäin auringosta! 

Nina

Pupujussikat, pupujussikat...

Koko raskausajan olen jaksanut kuolata Pupujussikat-tuotteita (joihin törmäsin muuten aivan sattumalta. Mikä on paskempi juttu lompakolleni.). Tuotteet ovat verrattain toki kalliita, mutta itse olen vain sitä mieltä, että suomalaista käsityötä ja designia tulee (ja pitää) tukea. Ja jos olisin yhtään rikkaampi, niin aivan varmasti panostaisin tavaroihin enemmän ja Ikean kiertäisin kaukaa. :)

Näissä Pupujussikat-ihanuuksissa on vain jotain sellaista hempeyttä ja romanttisuutta, josta pidän. Miau! <3

Näitä voisi tilata joka sävyssä ja mallissa ainakin yhdet! :D

Kuvat "lainattu" täältä. Ja voipihan siellä ostoksiakin tehdä... Itse tyydyn nyt kuitenkin tutkailemaan Huuto.netin tarjontaa, jos säästyisi muutama euro. Ja vähän luontokin. :)



Nina