Iiiii-jeee, meille tulee hitsinhitsinhitsi hammas! Tai siis tarkemmin sanottuna Kloppiselle, jos joku ei sitä nyt jo arvannut. Hampi pilkisti alaleuasta lauantaina, tai silloin minä sen ainakin huomasin ekan kerran, kun iltapuuroa syöttäessäni tunsin miten lusikka (muovinen, joten turhaan provosoiduit.) "kolahti" johonkin kovaan. Sitten tietysti riensin puurolautanen käsissäni vessaan pesemään käteni ja vauhdilla takaisin Kloppisen luo – nyt äiti tunnustelee ienriviä käsikopelolla, halusit tai et. Ja niin vain tunsin, että ikenestä on nousemassa hammas, josta nyt tuntui vain hampaanpää. Hampaanpää on muuten tyhmännäköinen ja -kuuloinen sana, ja tuskin on sana ollenkaan, mutta menkööt.
Nyt hammas on sieltä hiljalleen noussut enemmän ja enemmän näkyviin. Minä muuten olen aina kuvitellut, että se hammas tulisi rivakammin ylös, eikä näin hitaasti kuin mitä meillä. No, tulee sitten kun tulee, toivottavasti prosessi ei kuitenkaan ole kovin kipuisa ja pitkä poikarukalle...
Torstain neuvolassa muuten sanoin terkallemme, että onkohan Kloppiselle tulossa hammas, kun hän on selkeästi ollut pahantuulisempi ja huonompi syömään. Terkka arveli vatsatautia, sillä semmoista on ollut kuulemma paljon liikkeellä. Mutta yks-nolla äidille, olin oikeassa hampaan suhteen. Kyllä me äidit tiedetään, vaikka oma intuitio joskus (aika useinkin) vähän epäilyttää. Kuumetta olen jännitellen odottanut, samoin valvottuja öitä, mutta toivottavasti skippaamme ne molemmat.
Neuvolassa kaikki oli muuten hyvin. Pituutta pojalla oli 70.8 cm ja painoa 8728 g. Siinä kai ne oleellisimmat uutiset sieltä. Saimme luvan alkaa antaa Kloppiselle raejuustoa ja rakeisempaa ruokaa.
Viikonloppu meni Pohjanmaalla ja nyt ympäri kotiamme on pussukkaa ja nyssykkää, jotka odottavat purkamista... Odotan myös kahviseuraa ystävistäni sekä päiväksi että illaksi, joten tälle päivää riittää ohjelmaa vaikka sulle jaettavaksi.
Later!
Nina
tiistai 12. kesäkuuta 2012
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Se kasvaa.
Nimittäin vatsa ja Tyyppi siellä sisällä. Uusissa kuvissa (ylimmissä kuvissa oikealla, alhaalla vasemmalla) raskausviikkoja on 18+3.
Viime kuvaussessiosta aikaa on kulunut noin kolmisen viikkoa ja tadaa, masuhan on työntynyt ulospäin oikein urakalla:
Ja vertailun vuoksi masu nyt ja masu noin vuosi sitten, kun odotin Kloppista:
Hiukan isompi on siis tämä pötsi, näkisin. Muoto ei tosin ole enää niin paljon erilainen, vaikka mielestäni tämä Tyypin kasvattama masu olisi kyllä jotenkin ylempänä kuin Kloppisesta. Vatsa muuten myös tuntuu erilaiselta, kun makaan selälläni vaikkapa sängyllä – se tuntuu leveämmältä. Se, että johtuuko se vain ihroista vyötäröllä vai että vatsassani asustaisi tällä kertaa tyttö, onkin ihan eri lukunsa...
Nina
Ps. Huomasin muuten noita alimmaisia kuvia katsoessani, että minulla on nyt miltei pidemmät ja paksummat hiukset kuin reilu vuosi sitten, jolloin päästäni roikkui nippu pidennyksiä ja tuuhennuksia. Eli kasvaa joku muukin asia kehossani kuin vatsa. Kyllä on raskaudella (raskauksilla) käsittämätön ja upea vaikutus hiuksiin. Oh! <3
torstai 7. kesäkuuta 2012
Fight Club.
En tiedä olenko koskaan avannut sanaista arkkuani sen enempää minusta ja Ukkokullasta, suhteestamme yksityiskohtaisemmin? Sen verran nyt kuitenkin aion avautua, että kerron meidän molempien olevan tulisia merkkejä tähtikartalla ja se (ikävä kyllä) näkyy jonkun verran arjessamme. Olemme äkkipikaisia, molemmat, ja toisen huono päivä tarttuu herkästi toiseen. Ja kun otamme yhteen, otamme sitä joskus pelottavankin rajusti. Riitojen jälkeen olemme usein analysoineet toisiamme sekä riitojamme – miksi tappelemme niin tulisesti? Olen kysynyt Ukkokullalta joskus ihan suoraan, että millainen riitelijä hän ollut eksiensä kanssa ja tähän hän vastasi, että paljon rauhallisempi. Ihmettelin vastausta – jos kerran rakastat minua enemmän kuin mitään muuta koskaan, miksi olet minulle inhottavampi kuin kenellekään muulle? Tähän Ukkokulta vastasi, että minua hän ihan oikeasti ja aidosti rakastaa, toiset ovat olleet ns. yhdentekeviä.
Aika hyvin vastattu.
Huomaan nimittäin omalla kohdallani saman ilmiön. Ennen Ukkokultaa seurustelin miehen kanssa, jonka kanssa riideltiin toki myös, mutta selkeästi tämä mies ja meidän riitamme eivät saaneet minua koskaan kiihtymään näin kuin nyt. Olen aina ollut luonteeltani sellainen, että haluan käsitellä asiat, välillä liiaksikin juurta jaksain, mutta en halua minkään asian kaivalevan mieltäni. Tai jonkun toisen mieltä. Siksi asioista on syytä puhua ja ne on syytä selvittää. Mielestäni toimiva suhde vaatii avoimuutta ja kommunikaatiota. Ennen en ole kuitenkaan yrittänyt näin paljon kuin nyt. Jos eksää ei huvittanut puhua, annoin itsekin olla. Aivan sama.
Nyt tilanne on kuitenkin toinen, mikään ei ole aivan sama. Ehkä siitä syystä minä haluankin mennä juuri Ukkokullan naimisiin, haluan juuri hänet.
Menipä siirappiseksi. Pistetäänkö vaikka raskauden piikkiin? Se on minut muutenkin taas saanut sekaisin kuin seinäkellon – maailmassa ei nimittäin ole montakaan asiaa, joita ei voisi ihan hyvin itkeä. Insane. Tiedän aina olleeni salaa muilta herkkä, mutta että tällainen itkupilli. Huhhei.
No, takaisin siihen asiaan, nimittäin riitelyyn. Mistä meillä sitten tällä hetkellä riidellään? Meillä ja noin 100 000 muussakin kotitaloudessa Suomessa? No, rahastapa tietenkin!
Muuten tässä pärjättäisi taloudellisesti ihan ok, mutta kun pitäisi säästää häitämme varten... Onneksemme Ukkokullan äiti sekä minun vanhempani ovat ilmoittaneet, että he maksavat osan kuluista. Tai anopilta tästä kysyttiin ihan suoraan. Minä itseasiassa nostin tässä asiassa kissan pöydälle, kun omat vanhempani ilmoittivat, että he osallistuvat kustannuksiin. Minusta on siis ihan kohtuullista, että anoppikin osallistuu kuluihin. Tienaahan hän aika melkoisen hyvin melko uudessa hienossa duunissaan.
Olemme yrittäneet säästää kuussa 300 € ja se on ollut meille aika saavutus. Siinä mielessä melko haasteellinen saavutus, että jo parina kuukautena olemme joutuneet ottamaan säästömme takaisin käyttöön säästötililtä. Ja voitte kuvitella kuinka tämä kiristää minun pinnaa... Ukkokulta tuntuu ottavan paljon lunkimmin ja hän hokeekin usein, että kyllä kaikki järjestyy. Miten vitussa? Olemme nyt jo "velkaa" hääsäästötilillemme 600 € ja sitä summaa ei sinne enää takaisin saada. Tuolla summalla maksaisi aika mukavasti vaikkapa hääkukat.
Nyt varmaan haluatte kommentoida, että soo-soo, mitä huusit sen Guessin laukun sieltä huuto.netistä, olisit jättänyt ostamatta ja olisit nyt vinkumatta. No, rahatilanteemme piti kestää tuo ostos tässä kuussa, vaan toisinpa kävi. Pankki päättikin ottaa 20 € sijaan tililtäni 200 € lainaerään. Otin tietysti pankkiin heti yhteyttä, että äitiyslomalla, kohta hoitovapaalla, ja sitten taas äitiyslomalla en todellakaan pysty maksamaan moista summaa joka kuu. Toivomme tällä hetkellä sormet ja varpaat ristissä, että pankki on ymmärtäväinen. Muuten kaatuu hääsuunnitelmia niin, että ropina käy.
Välejämme kiristää tällä hetkellä ehdottomasti eniten siis raha. Jotain on siis keksittävä ja tällä hetkellä tulilinjalla ensimmäisenä on tämä nykyinen kotimme. Se on liian kallis. Hinta-laatu-suhdekaan ei tässä asunnossa juuri kohtaa. Rivarikolmiomme vuokra hipoo vesimaksuineen tonnia kuussa ja tätä kämppää ei voi hyvässä jurrissakaan sanoa hyväkuntoiseksi. Eihän täällä nyt sentään seinät päälle kaadu, mutta ihan peruskämppä tämä on, ilman mitään spessua. Minä olen vain niin kovin ihastunut tähän seutuun, kaikki on niin lähellä ja meno on rauhallista. Ihania vaunulenkkimahdollisuuksia on vaikka kuinka. Mutta jostain pitää nyt luopua, ja meillä se on nyt tämä kämppä. Halvempaan on siirryttävä, olkoonkin se sitten alkeellisempi kunnoltaan ja huonompi sijainniltaan. Kun vain löytyisi nyt joku inhimillinen kotiehdokas jostakin...
Hääsuunnitelmista sen verran, että tuntuu ihan kahjolta, että ne jo edistyvät. Niin varmaan pitääkin, täällä etelän päässä ainakin. Nyt kun olen aivan totaalihurahtanut kaikkiin hääblogeihin sekä -sivustoihin, niin olen myös huomannut, että saman kesän morsmaikut ovat suunnitelmissaan hämmästyttävän paljon pidemmällä kuin minä. Se aiheuttaa vähän väliä pieniä slaageja, jotka eivät tosin pääni ulkopuolelle (onneksi) näy. Niistä emme onneksi sentään riitele. ;)
Ja nyt kun päästiin hääjuttuihin, tappelujuttujen ohella, niin on sanottava, että meillä toimii hienosti makuasiat yhteen hääideoissa. Minä saan ideoida ja päättää, ja Ukkokulta tykkää. Että meneehän meillä aika hyvinkin, joissain asioissa. Useissakin asioissa.
Tappelemisiin,
Nina
Aika hyvin vastattu.
Huomaan nimittäin omalla kohdallani saman ilmiön. Ennen Ukkokultaa seurustelin miehen kanssa, jonka kanssa riideltiin toki myös, mutta selkeästi tämä mies ja meidän riitamme eivät saaneet minua koskaan kiihtymään näin kuin nyt. Olen aina ollut luonteeltani sellainen, että haluan käsitellä asiat, välillä liiaksikin juurta jaksain, mutta en halua minkään asian kaivalevan mieltäni. Tai jonkun toisen mieltä. Siksi asioista on syytä puhua ja ne on syytä selvittää. Mielestäni toimiva suhde vaatii avoimuutta ja kommunikaatiota. Ennen en ole kuitenkaan yrittänyt näin paljon kuin nyt. Jos eksää ei huvittanut puhua, annoin itsekin olla. Aivan sama.
Nyt tilanne on kuitenkin toinen, mikään ei ole aivan sama. Ehkä siitä syystä minä haluankin mennä juuri Ukkokullan naimisiin, haluan juuri hänet.
Menipä siirappiseksi. Pistetäänkö vaikka raskauden piikkiin? Se on minut muutenkin taas saanut sekaisin kuin seinäkellon – maailmassa ei nimittäin ole montakaan asiaa, joita ei voisi ihan hyvin itkeä. Insane. Tiedän aina olleeni salaa muilta herkkä, mutta että tällainen itkupilli. Huhhei.
No, takaisin siihen asiaan, nimittäin riitelyyn. Mistä meillä sitten tällä hetkellä riidellään? Meillä ja noin 100 000 muussakin kotitaloudessa Suomessa? No, rahastapa tietenkin!
 |
| Kuva pöllitty. |
Olemme yrittäneet säästää kuussa 300 € ja se on ollut meille aika saavutus. Siinä mielessä melko haasteellinen saavutus, että jo parina kuukautena olemme joutuneet ottamaan säästömme takaisin käyttöön säästötililtä. Ja voitte kuvitella kuinka tämä kiristää minun pinnaa... Ukkokulta tuntuu ottavan paljon lunkimmin ja hän hokeekin usein, että kyllä kaikki järjestyy. Miten vitussa? Olemme nyt jo "velkaa" hääsäästötilillemme 600 € ja sitä summaa ei sinne enää takaisin saada. Tuolla summalla maksaisi aika mukavasti vaikkapa hääkukat.
Nyt varmaan haluatte kommentoida, että soo-soo, mitä huusit sen Guessin laukun sieltä huuto.netistä, olisit jättänyt ostamatta ja olisit nyt vinkumatta. No, rahatilanteemme piti kestää tuo ostos tässä kuussa, vaan toisinpa kävi. Pankki päättikin ottaa 20 € sijaan tililtäni 200 € lainaerään. Otin tietysti pankkiin heti yhteyttä, että äitiyslomalla, kohta hoitovapaalla, ja sitten taas äitiyslomalla en todellakaan pysty maksamaan moista summaa joka kuu. Toivomme tällä hetkellä sormet ja varpaat ristissä, että pankki on ymmärtäväinen. Muuten kaatuu hääsuunnitelmia niin, että ropina käy.
Välejämme kiristää tällä hetkellä ehdottomasti eniten siis raha. Jotain on siis keksittävä ja tällä hetkellä tulilinjalla ensimmäisenä on tämä nykyinen kotimme. Se on liian kallis. Hinta-laatu-suhdekaan ei tässä asunnossa juuri kohtaa. Rivarikolmiomme vuokra hipoo vesimaksuineen tonnia kuussa ja tätä kämppää ei voi hyvässä jurrissakaan sanoa hyväkuntoiseksi. Eihän täällä nyt sentään seinät päälle kaadu, mutta ihan peruskämppä tämä on, ilman mitään spessua. Minä olen vain niin kovin ihastunut tähän seutuun, kaikki on niin lähellä ja meno on rauhallista. Ihania vaunulenkkimahdollisuuksia on vaikka kuinka. Mutta jostain pitää nyt luopua, ja meillä se on nyt tämä kämppä. Halvempaan on siirryttävä, olkoonkin se sitten alkeellisempi kunnoltaan ja huonompi sijainniltaan. Kun vain löytyisi nyt joku inhimillinen kotiehdokas jostakin...
Hääsuunnitelmista sen verran, että tuntuu ihan kahjolta, että ne jo edistyvät. Niin varmaan pitääkin, täällä etelän päässä ainakin. Nyt kun olen aivan totaalihurahtanut kaikkiin hääblogeihin sekä -sivustoihin, niin olen myös huomannut, että saman kesän morsmaikut ovat suunnitelmissaan hämmästyttävän paljon pidemmällä kuin minä. Se aiheuttaa vähän väliä pieniä slaageja, jotka eivät tosin pääni ulkopuolelle (onneksi) näy. Niistä emme onneksi sentään riitele. ;)
Ja nyt kun päästiin hääjuttuihin, tappelujuttujen ohella, niin on sanottava, että meillä toimii hienosti makuasiat yhteen hääideoissa. Minä saan ideoida ja päättää, ja Ukkokulta tykkää. Että meneehän meillä aika hyvinkin, joissain asioissa. Useissakin asioissa.
"Raha ei tee onnelliseksi, mutta mieluummin itken Jaguaarissa kuin Ladassa."
Tappelemisiin,
Nina
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Häät edistyy..
Vaikka häihimme on tosiaan reilu vuosi aikaa, on hääjuhlamme jo edistynyt taas pari askelta enemmän.
Hääbändi
on alustavasti varattu. Kuuntelimme eri bändejä netissä ja muutenkin selvittelimme alueemme tarjontaa. Yksi kolahti heti ja oli ylitse muiden: Kaapeli Band. Kysyimme heiltä keikkahintaa ja vastaus tuli nopeasti: 3 x 45 min. setit 1100 €. Palkkio oli meidän makuun kohtuullinen, sillä bändiin olimme varanneetkin käytettäväksi noin tonnin.
Kaapelin vastattua päätimme selvitellä muutamaa muutakin bändiä. Ihan nyt ainakin vertailun vuoksi. Hintahaitari oli melkoinen: 800 €–1700 €. Siihen hintahaarukkaan mahtui jos monenmoista bändiä, hyviä ja vähän vähemmän hyviä, humppahumppaa ja norjalaista kanintappoheviä.
"Viimeisen niitin" valinnallemme antoi eräs kaverini, joka tietää bändin jätkät ja kehaisi heitä, että heillä on meno kohdillaan ja osaavat hommansa. Tämä samainen kaveri on siis nähnyt heidät eräissä häissä livenä ja sen lisäksi miksannut heitä useampaan otteeseen eräissä kinkereissä. Awesome – teimme siis alustavan varauksen, vaikka meillä on sellainen kutina kantapäässä, että THE HÄÄBÄNDI on löytynyt.
Hääpaikan äänentoisto sekä valot
on hoidettu ja varattu. Samainen kaverini, josta jo aikaisemmin puhuin, lupautui tulla askartelemaan nämä paikoilleen. Juhlapaikkammehan on varsin tunnelmallinen muutenkin, mutta valoilla paikasta saa vielä upeamman ja juhlavamman. Lievästi sanottuna olin liekeissä edellispäivän, kun ensin "valitsemamme" bändi saa kehuja ja kamu suostui laittamaan hääpaikkamme koreaksi.
Haaveissa meillä on ja to do -listalla ensimmäisenä:
Kirkkoahan ei pääse Turussa varaamaan kuin vasta tasan päivälleen vuotta ennen, joten vielä on jännäämistä ja ressaamista sankoin joukoin edessäpäin... Me kun emme ole löytäneet ollenkaan varavaihtoehtokirkkoa, vaan haluamme molemmat vain kovasti juurikin tämän pyhätön.
Tällä hetkellä katselemme enemmän ja vähemmän ahkerasti valokuvaajia lähiseudulta ikuistamaan päiväämme, joten jos joku sattumalta osaa suositella jotakin luovaa ja taitavaa kuvaajaa, niin vinkkaahan pois! :)
Nina
Hääbändi
on alustavasti varattu. Kuuntelimme eri bändejä netissä ja muutenkin selvittelimme alueemme tarjontaa. Yksi kolahti heti ja oli ylitse muiden: Kaapeli Band. Kysyimme heiltä keikkahintaa ja vastaus tuli nopeasti: 3 x 45 min. setit 1100 €. Palkkio oli meidän makuun kohtuullinen, sillä bändiin olimme varanneetkin käytettäväksi noin tonnin.
Kaapelin vastattua päätimme selvitellä muutamaa muutakin bändiä. Ihan nyt ainakin vertailun vuoksi. Hintahaitari oli melkoinen: 800 €–1700 €. Siihen hintahaarukkaan mahtui jos monenmoista bändiä, hyviä ja vähän vähemmän hyviä, humppahumppaa ja norjalaista kanintappoheviä.
"Viimeisen niitin" valinnallemme antoi eräs kaverini, joka tietää bändin jätkät ja kehaisi heitä, että heillä on meno kohdillaan ja osaavat hommansa. Tämä samainen kaveri on siis nähnyt heidät eräissä häissä livenä ja sen lisäksi miksannut heitä useampaan otteeseen eräissä kinkereissä. Awesome – teimme siis alustavan varauksen, vaikka meillä on sellainen kutina kantapäässä, että THE HÄÄBÄNDI on löytynyt.
 |
| Kuva lainattu bändin sivuilta. |
on hoidettu ja varattu. Samainen kaverini, josta jo aikaisemmin puhuin, lupautui tulla askartelemaan nämä paikoilleen. Juhlapaikkammehan on varsin tunnelmallinen muutenkin, mutta valoilla paikasta saa vielä upeamman ja juhlavamman. Lievästi sanottuna olin liekeissä edellispäivän, kun ensin "valitsemamme" bändi saa kehuja ja kamu suostui laittamaan hääpaikkamme koreaksi.
 |
| Kuvien alkuperää en ikävä kyllä tiedä, sillä olen napsinut niitä pitkän aikaa jo koneelleni eri hääblogeista, hääsivustoilta sekä Googlen kautta... |
Hääkampauksen tekijä
on ehkä valittu. Kerroin aikaisemmin, että olin menossa juhlakampaukseen vakkarikampaajalleni, ihan vain siksi, että halusin nähdä miten ymmärrämme toisiamme ja millaista jälkeä hän tekee. No, tällainen kampaus minulle sitten sanallisesti, ilman ideakuvia, hahmoteltiin ja tehtiin:
Olin niin tyytyväinen lopputulokseen! Tunsin itseni kauniiksi ja itsevarmaksi koko päivän – ja sehän varmasti on tavoitteena hääpäivänäkin. ;) Harkitsen siis vakavasti vakkarini värväämistä hääkampauksen tekoon, mutta toisaalta pidän kaikki ovet auki muillekin vaihtoehdoille. Plussaa tässä kampaajassa on hinta, kampaamo sijaitsee kohtalaisen landella, joten hinnat eivät luonnollisesti ole kaupunkien ydinkeskustahintatasoa. Miinusta samasta syystä: kampaamo tosiaan sijaitsee landella – onko minulla hääaamuna aikaa ajella kauemmas kampauksen tekoon? No, yksi hyvä ehdokas tekijäksi on kuitenkin valittu.
Säästämisessä
emme sitten taas edistykään niin kuin toivoimme ja suunnittelimme. Tämä ja viime kuukausi menivät aivan perseelleen yllättävien menojen vuoksi – auto hajosi ja oli pakko korjauksen lisäksi huoltaa, pankki otti muhkean palan tililtäni lainanmaksuun... Mutta emme lannistu, vaan jatkamme sitkeästi säästämistä kuukausittain.
Valmiinahan häitä varten meillä oli jo:
Juhlapaikka = Wanha Talli Piikkiössä.
hääkirkko = Turun tuomiokirkko.
 |
| Kuva lainattu täältä. |
Tällä hetkellä katselemme enemmän ja vähemmän ahkerasti valokuvaajia lähiseudulta ikuistamaan päiväämme, joten jos joku sattumalta osaa suositella jotakin luovaa ja taitavaa kuvaajaa, niin vinkkaahan pois! :)
Nina
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Positiivinen ajattelu on...
...perceestä?
Niin minustakin! Pessimisti tässäkin moi, kiva tavata.
Kuitenkaan ihan vallattomaan negatiivisuuden pyörteeseen ei kannata hypätä. Elämässä on paljon kaikkea mahtavaa ja ihanaa. Jokaisella. Melkein kaikilla. Osalla ainakin. Ainakin, kun oikein elämäänsä miettii ja elämän osa-alueita arvostaa. Eikö?
Tämä mahtavista mahtavin intro johdattakoon meidät postausaiheeseeni "kaksi lasta – hyvästi elämä?". Näin nimittäin tunnustan ajatelleeni pitkään. Vieläkin joskus. Onneksi enemmän nykyään mietin asioiden valoisia puolia. Raskaus ei suotta kestä sitä yhdeksää kuukautta. Niiden kuukausien aikana olisi syytä kääntää mieliala siihen, että synnytyksen jälkeen mikään ei ole kuten ennen. Mutta se ei välttämättä ole huono asia. Ei siltikään, vaikka käsivarsillasi on pieni nyytti ja kotona noin yksivuotias wää-wää, joka on juuri oppinut kävelemään sekä juoksemaan.
Tajuan, että helppo elämä yhden helpon lapsen kanssa on pian historiaa. Mutta jotenkin, siltikin, olen pikkuhiljaa alkanut ajatella tulevaa niin, että helppoa se lastenkasvatus (ja elämä niiden kanssa) ei ole, vaikka kersoilla olisi ikäeroa 15 vuotta. Kaikilla on ne omat murheensa ja ongelmansa, mikään tilanne ei täydellinen. Jos näin voi sanoa. Olen alkanut ajatella, että pian meillä on kaksi lasta. Heidän ehdoillaan mennään ja me vanhemmat yritämme pysyä järjissämme siinä menossa. Alan kuitenkin nähdä tilanteessamme paljon valoisia ja positiivisia puolia. Näen jo enemmän niitä hyviä puolia kuin huonoja. Ja sehän on aika hyvä se, eikö?
Moni on muistuttanut, kuinka HIRVEÄN KAUHEAN JÄRKYTTÄVÄN ÄLYTTÖMÄN SANOINKO JO HIRVEÄN raskasta elämä onkaan kahden pienen kanssa. Kiitos muistutuksesta, kiitos luottamuksesta, kiitos uskosta kykyihimme. Sitähän se on, c'moon, tietenkin on. Missä on se onnittelu, mikä tilanteessa kuitenkin olisi ehkä paikallaan? Minä ihan oikeasti, ainakin vielä, olen sitä mieltä, ettei se arki tulisi välttämättä olemaan yhtään sen helpompaa, vaikka Kloppinen olisi vuoden pari vanhempi. Silloinhan poikaparka kärsisi raastavasta mustasukkaisuudesta, eikä hän tuskin jättäisi tätä tunnetilaansa näyttämättä meille vanhemmille tekemällä kaikenlaista pientä piruutta. Meitä on kuitenkin tässä tilanteessa, tässä jamassa, kaksi sitoutunutta aikuista. Ei täydellistä vanhempaa, mutta kuitenkin hyvin pärjäävää ja melko täysjärkistä.
Siinä kun helpommalla päässeet, 10 vuoden välein lapsensa tehtailleet, ovat ihmeissään huvipuistossa, kun kolmevuotias Maikki-Eerikki haluaa possujunaan ja 13-vuotias Juho-Liisa vuoristorataan, meidän perheen lapset koluavat samoja laitteita. Näen oikeasti tämänkin asian vain positiivisena: meidän lapsilla ikäero on vain yksi vuosi, joten heidän kehityksessään ei ole älyttömän suurta eroa ja kiinnostuksen kohteet ovat kutakuinkin samankaltaiset. Sitten kun huvipuisto-ajanjakso koittaa meille, mepä mennäänkin hela familjen possujunassa ja myöhemmin siellä vuoristoradassa.
Toim. huom.: äidillä on oikeus jättää vuoristorata-ajelu omalta osaltaan ajelematta.
Kloppinen alkaa olla siinä iässä, että hän ihan selkeästi viihtyy toisten lasten seurassa. Väkisin usein mietinkin, mikä rikkaus onkaan hänelle antaa pikkusisarus jo näin pian. Heillä on varmasti kovasti toisistaan seuraa ja paljon yhteisiä leikkejä sekä jäyniä vanhempiensa iloksi. Ihan satavarmasti tulee myös riitoja ja tukka pöllyää ja lelut lentelevät. Tulee ehkä aika, jolloin sisaren seura ei voisi vähempää kiinnostaa tai kemiat eivät jostain syystä enää kohtaa. Mutta silti eniten ajattelen sitä aikaa, kun he kasvavat ja kehittyvät yhdessä teini-ikäisistä aikuisiksi, ja heillä on toivottavasti toisistaan hirmuisesti tukea ja apua. Vieläkin enemmän mietin sitä aikaa, kun minä ja Ukkokulta olemme elämämme ehtoopuolella ja lapsiemme pitää tehdä vaikeita päätöksiä suhteemme. Eritoten se hetki, kun meistä vanhemmista aika jättää. Silloin Kloppinen ei jää yksin. Hänellä on Tyyppi. Heillä on toisensa. Heillä on jotain, mitä minulla ei esimerkiksi ole.
Olen onnellinen ajatuksesta, että meille suodaan toinen lapsi. Olen innoissani. Elämä tulee varmasti olemaan hampaiden kiristelyä ja käämien polttamista, mutta myös mielettömän rikasta. Kaksi pientä, meidän lihaa ja vertamme, meidän siipiemme suojassa. <3
Nina
Niin minustakin! Pessimisti tässäkin moi, kiva tavata.
Kuitenkaan ihan vallattomaan negatiivisuuden pyörteeseen ei kannata hypätä. Elämässä on paljon kaikkea mahtavaa ja ihanaa. Jokaisella. Melkein kaikilla. Osalla ainakin. Ainakin, kun oikein elämäänsä miettii ja elämän osa-alueita arvostaa. Eikö?
Tämä mahtavista mahtavin intro johdattakoon meidät postausaiheeseeni "kaksi lasta – hyvästi elämä?". Näin nimittäin tunnustan ajatelleeni pitkään. Vieläkin joskus. Onneksi enemmän nykyään mietin asioiden valoisia puolia. Raskaus ei suotta kestä sitä yhdeksää kuukautta. Niiden kuukausien aikana olisi syytä kääntää mieliala siihen, että synnytyksen jälkeen mikään ei ole kuten ennen. Mutta se ei välttämättä ole huono asia. Ei siltikään, vaikka käsivarsillasi on pieni nyytti ja kotona noin yksivuotias wää-wää, joka on juuri oppinut kävelemään sekä juoksemaan.
Tajuan, että helppo elämä yhden helpon lapsen kanssa on pian historiaa. Mutta jotenkin, siltikin, olen pikkuhiljaa alkanut ajatella tulevaa niin, että helppoa se lastenkasvatus (ja elämä niiden kanssa) ei ole, vaikka kersoilla olisi ikäeroa 15 vuotta. Kaikilla on ne omat murheensa ja ongelmansa, mikään tilanne ei täydellinen. Jos näin voi sanoa. Olen alkanut ajatella, että pian meillä on kaksi lasta. Heidän ehdoillaan mennään ja me vanhemmat yritämme pysyä järjissämme siinä menossa. Alan kuitenkin nähdä tilanteessamme paljon valoisia ja positiivisia puolia. Näen jo enemmän niitä hyviä puolia kuin huonoja. Ja sehän on aika hyvä se, eikö?
Moni on muistuttanut, kuinka HIRVEÄN KAUHEAN JÄRKYTTÄVÄN ÄLYTTÖMÄN SANOINKO JO HIRVEÄN raskasta elämä onkaan kahden pienen kanssa. Kiitos muistutuksesta, kiitos luottamuksesta, kiitos uskosta kykyihimme. Sitähän se on, c'moon, tietenkin on. Missä on se onnittelu, mikä tilanteessa kuitenkin olisi ehkä paikallaan? Minä ihan oikeasti, ainakin vielä, olen sitä mieltä, ettei se arki tulisi välttämättä olemaan yhtään sen helpompaa, vaikka Kloppinen olisi vuoden pari vanhempi. Silloinhan poikaparka kärsisi raastavasta mustasukkaisuudesta, eikä hän tuskin jättäisi tätä tunnetilaansa näyttämättä meille vanhemmille tekemällä kaikenlaista pientä piruutta. Meitä on kuitenkin tässä tilanteessa, tässä jamassa, kaksi sitoutunutta aikuista. Ei täydellistä vanhempaa, mutta kuitenkin hyvin pärjäävää ja melko täysjärkistä.
Siinä kun helpommalla päässeet, 10 vuoden välein lapsensa tehtailleet, ovat ihmeissään huvipuistossa, kun kolmevuotias Maikki-Eerikki haluaa possujunaan ja 13-vuotias Juho-Liisa vuoristorataan, meidän perheen lapset koluavat samoja laitteita. Näen oikeasti tämänkin asian vain positiivisena: meidän lapsilla ikäero on vain yksi vuosi, joten heidän kehityksessään ei ole älyttömän suurta eroa ja kiinnostuksen kohteet ovat kutakuinkin samankaltaiset. Sitten kun huvipuisto-ajanjakso koittaa meille, mepä mennäänkin hela familjen possujunassa ja myöhemmin siellä vuoristoradassa.
Toim. huom.: äidillä on oikeus jättää vuoristorata-ajelu omalta osaltaan ajelematta.
Kloppinen alkaa olla siinä iässä, että hän ihan selkeästi viihtyy toisten lasten seurassa. Väkisin usein mietinkin, mikä rikkaus onkaan hänelle antaa pikkusisarus jo näin pian. Heillä on varmasti kovasti toisistaan seuraa ja paljon yhteisiä leikkejä sekä jäyniä vanhempiensa iloksi. Ihan satavarmasti tulee myös riitoja ja tukka pöllyää ja lelut lentelevät. Tulee ehkä aika, jolloin sisaren seura ei voisi vähempää kiinnostaa tai kemiat eivät jostain syystä enää kohtaa. Mutta silti eniten ajattelen sitä aikaa, kun he kasvavat ja kehittyvät yhdessä teini-ikäisistä aikuisiksi, ja heillä on toivottavasti toisistaan hirmuisesti tukea ja apua. Vieläkin enemmän mietin sitä aikaa, kun minä ja Ukkokulta olemme elämämme ehtoopuolella ja lapsiemme pitää tehdä vaikeita päätöksiä suhteemme. Eritoten se hetki, kun meistä vanhemmista aika jättää. Silloin Kloppinen ei jää yksin. Hänellä on Tyyppi. Heillä on toisensa. Heillä on jotain, mitä minulla ei esimerkiksi ole.
Olen onnellinen ajatuksesta, että meille suodaan toinen lapsi. Olen innoissani. Elämä tulee varmasti olemaan hampaiden kiristelyä ja käämien polttamista, mutta myös mielettömän rikasta. Kaksi pientä, meidän lihaa ja vertamme, meidän siipiemme suojassa. <3
Nina
maanantai 4. kesäkuuta 2012
The Käsilaukku.
Iiiihh, onni, tuuri ja kaikki muukin mukava oli myötä ja minä sain ensimmäisen Guess-laukkuni. Tai en minä sitä saanut, vaan äitityöllä ansaitsemallani rahalla ostin. Olen jo vuosikaudet kuolannut Guessin laukkuja, ja oikeastaan kaikkea muutakin siltä merkiltä, mutta vasta nyt tuli se oikea vastaan. Oikeanhintainen oikea. Oikea oikeassa hetkessä ja paikassa. Nimittäin huuto.netissä.
Maksoin tästä laukkukatraani uusimmasta lapsukaisesta 75 € – uutena. Siis uutena. Voi jehna, en muuten tasan tarkkaan osta enää ikinä merkkilaukkua yhdestäkään merkkiliikkeestä, vaan kahlaankin huuto.nettiä kahta ahkerammin! Ainakin niin kauan, kun olen äitiyslomalla ja opiskelija. Kaupassahan tämänmoinen veska maksaa varmaan jotakin 100–200 € välillä.
Tähän laukkuun tosiaan ihastuin heti. Ja tällaista minä oikeasti tarvitsinkin, raikasta kesäkassia. Mikäs siinä, jos kylkeä koristaa ihana Guessin logo... Tsih, ihanaa. Ihanaa-ihanaa-ihanaa. Kyllä se materia joskus (aina) lämmittää ihmislapsen mieltä. <3
Nina
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Nightlife. And other life.
Yöt sujuvat meillä vaihtelevasti. Edelleen yöuni on sekä minulla että Kloppisella aika levotonta, ja toiselle meistä saakin laittaa tuttia lähes joka yö ainakin sen yhden kerran. En tosin tiedä, että alanko olla vain todella väsynyt, mutta usein aamulla mietin, että heräsinkö Kloppisen takia viime yönä kertaakaan. On siis joko mahdollista, että on öitä, jolloin Kloppinen ei herää lainkaan, tai oikeastaan itke lainkaan, tai sitten minä olen edelleen vain tosi tosi väsynyt.
Tämä raskaus on tehnyt minusta jälleen huonosti nukkuvan. Nyt jo, jippii. Heräilen äärimmäisen pieniin ääniin. Toisinaan herään ilman ainukaistaan ääntä. Toisinaan minut herättää rakkahin rakkoni. Vatsaa alkaa jo sen verran olla, ettei kyljen kääntelyt käy enää tuosta noin vain, vaan vaatii hetkellisen virkistymisen ja heräämisen. Aika raivostuttavaa, mutta näillä mennään. Olihan tuossa sentään tuo alkuraskauden jäätävä väsymyskausi, jolloin ei tarvinnut juurikaan kisutella iltaisin unta, vaan taju lähti ennen kuin takaraivo hipaisi tyynyä. Kokemuksesta tiedän, että tämä huonounisuuskausi kestää vielä pitkään. Ja pahenee loppua kohti. Mutta niin, näillä tosiaan mennään.
Välillä muistutan Ukkokultaa, että kun Tyyppi on toivottavasti turvallisesti saatettu maan kamaralle, niin nilkkani pysyvät tasan tarkkaan ristikkäin, kunnes meillä on jokin ehkäisymenetelmä hoidettu. Ei sillä, että tämä raskaus olisi ollut vahinko. Sitä se nimittäin ei ollut, mutta sellaista vahinkoa ei kyllä tähän putkeen enää kaivata. Kaksi vuotta kutakuinkin putkeen raskaanaoloa saa riittää, tack så mycket.
Näin muuten edellisyönä levotonta unta tulevasta rakenneultrasta. Ajatukset vilisevät päässä, onko tulokas tyttö vai poika. Tavallaan huomaan toivovani tyttöä, vaikka kuinka yritän olla toivomatta kumpaakaan erityisesti. En halua kokea ultrassa ensisijaisesti pettymystä, se olisi jäätävää. Yritän olla ajattelematta koko sukupuoliasiaa, sillä se jotenkin pelottaa ja ahdistaa. Kuulostaa varmaan idioottimaiselta, mutta niin se nyt vain on. Eniten tunteitani on sekoittanut Ukkokultani, joka useaan otteeseen on todennut toivovansa, että Tyyppi on tyttö. Rakenneultra on juhannusviikon maanantai, joten muutaman viikon saan vielä odottaa ja hermoilla. Toki on mahdollista, ettei sukupuoliasia selviä silloinkaan, mutta ainakin silloin on nähty, toivottavasti, että Tyypillä on kaikki hyvin.
Takaisin Kloppiseen. Hänellä on nyt toden teolla alkanut se liikkumisvaihe. Pinnasänkyyn "oikeinpäin" laskettu pienimies saattaa olla hetken kuluttua ihan mitenpäin tahansa: vatsallaan, kyljellään, sängyssä poikittain, pää jalkopäässä, jalat ja kädet pinniksen ulkopuolella, pää pinnasängyn ja suojan välissä. Esimerkiksi päikkereille viemisen jälkeen tiedän jo odottaa, että kohta saan mennä "korjaamaan" toisen asentoa, kun makuuhuoneesta kuuluu joko höpötys tai huuto. Riippuen siitä loppuasennosta, johon Kloppinen on itsensä laittanut.
Tällä viikolla Kloppinen oppi osoittamaan sormella. Hyviä tapoja oppii näköjään heti. ;) Lisäksi eilen Kloppinen itse vääntäytyi konttausasentoon, mutta ei osannut lähteä siitä kuin taaksepäin. Takaperin eilen sitten mentiinkin ja vauhdilla.
Olimme eilen Kloppisen kanssa kaksin taas liikenteessä. Oli viimeinen ei-sateinen päivä, sanoi aamulla Pekka Pouta, joten tein päätöksen heti, että tänään lähdemme vaunuilemaan jonnekin. Päädyimme sitten kaverini luo, jolla on noin kuukautta vanhempi poika kuin Kloppinen. Se toinen kloppi oli oppinut konttaamaan, joten sehän vasta olikin Kloppisen mielestä kiintoisaa, etenkin kun hän aamulla ennen vierailua oli kokeillut sitä samaa. Pakkivaihteella vaan.
Viimeiset pari päivää ovat olleet jotenkin todella tylsiä. Ketuttaa olla himassa aamusta ehtooseen. Olen kateellinen Ukkokullalle, joka pääsee töihin, vaikka toisaalta olenkin viihtynyt erinomaisesti kotona. Nyt kesän kynnyksellä minulle on kuitenkin iskenyt jokin menovaihde päälle ja huomaan kaipaavani aikuisseuraa. Ja muutenkin jotain muuta sisältöä päivääni kuin tätä vaippasirkusta... Voi kun olisi se omakotitalo ja iso piha, että voisi hommailla jotain ulkona. Jos ei muuta, niin edes olla. Tämän rivarinpätkän piha on pieni kuin postimerkki, sinne ei paista juuri koskaan aurinko ja naapurit ovat tosi ynseitä. Blaah.
Nina
Tämä raskaus on tehnyt minusta jälleen huonosti nukkuvan. Nyt jo, jippii. Heräilen äärimmäisen pieniin ääniin. Toisinaan herään ilman ainukaistaan ääntä. Toisinaan minut herättää rakkahin rakkoni. Vatsaa alkaa jo sen verran olla, ettei kyljen kääntelyt käy enää tuosta noin vain, vaan vaatii hetkellisen virkistymisen ja heräämisen. Aika raivostuttavaa, mutta näillä mennään. Olihan tuossa sentään tuo alkuraskauden jäätävä väsymyskausi, jolloin ei tarvinnut juurikaan kisutella iltaisin unta, vaan taju lähti ennen kuin takaraivo hipaisi tyynyä. Kokemuksesta tiedän, että tämä huonounisuuskausi kestää vielä pitkään. Ja pahenee loppua kohti. Mutta niin, näillä tosiaan mennään.
Välillä muistutan Ukkokultaa, että kun Tyyppi on toivottavasti turvallisesti saatettu maan kamaralle, niin nilkkani pysyvät tasan tarkkaan ristikkäin, kunnes meillä on jokin ehkäisymenetelmä hoidettu. Ei sillä, että tämä raskaus olisi ollut vahinko. Sitä se nimittäin ei ollut, mutta sellaista vahinkoa ei kyllä tähän putkeen enää kaivata. Kaksi vuotta kutakuinkin putkeen raskaanaoloa saa riittää, tack så mycket.
Näin muuten edellisyönä levotonta unta tulevasta rakenneultrasta. Ajatukset vilisevät päässä, onko tulokas tyttö vai poika. Tavallaan huomaan toivovani tyttöä, vaikka kuinka yritän olla toivomatta kumpaakaan erityisesti. En halua kokea ultrassa ensisijaisesti pettymystä, se olisi jäätävää. Yritän olla ajattelematta koko sukupuoliasiaa, sillä se jotenkin pelottaa ja ahdistaa. Kuulostaa varmaan idioottimaiselta, mutta niin se nyt vain on. Eniten tunteitani on sekoittanut Ukkokultani, joka useaan otteeseen on todennut toivovansa, että Tyyppi on tyttö. Rakenneultra on juhannusviikon maanantai, joten muutaman viikon saan vielä odottaa ja hermoilla. Toki on mahdollista, ettei sukupuoliasia selviä silloinkaan, mutta ainakin silloin on nähty, toivottavasti, että Tyypillä on kaikki hyvin.
Takaisin Kloppiseen. Hänellä on nyt toden teolla alkanut se liikkumisvaihe. Pinnasänkyyn "oikeinpäin" laskettu pienimies saattaa olla hetken kuluttua ihan mitenpäin tahansa: vatsallaan, kyljellään, sängyssä poikittain, pää jalkopäässä, jalat ja kädet pinniksen ulkopuolella, pää pinnasängyn ja suojan välissä. Esimerkiksi päikkereille viemisen jälkeen tiedän jo odottaa, että kohta saan mennä "korjaamaan" toisen asentoa, kun makuuhuoneesta kuuluu joko höpötys tai huuto. Riippuen siitä loppuasennosta, johon Kloppinen on itsensä laittanut.
Tällä viikolla Kloppinen oppi osoittamaan sormella. Hyviä tapoja oppii näköjään heti. ;) Lisäksi eilen Kloppinen itse vääntäytyi konttausasentoon, mutta ei osannut lähteä siitä kuin taaksepäin. Takaperin eilen sitten mentiinkin ja vauhdilla.
Olimme eilen Kloppisen kanssa kaksin taas liikenteessä. Oli viimeinen ei-sateinen päivä, sanoi aamulla Pekka Pouta, joten tein päätöksen heti, että tänään lähdemme vaunuilemaan jonnekin. Päädyimme sitten kaverini luo, jolla on noin kuukautta vanhempi poika kuin Kloppinen. Se toinen kloppi oli oppinut konttaamaan, joten sehän vasta olikin Kloppisen mielestä kiintoisaa, etenkin kun hän aamulla ennen vierailua oli kokeillut sitä samaa. Pakkivaihteella vaan.
Viimeiset pari päivää ovat olleet jotenkin todella tylsiä. Ketuttaa olla himassa aamusta ehtooseen. Olen kateellinen Ukkokullalle, joka pääsee töihin, vaikka toisaalta olenkin viihtynyt erinomaisesti kotona. Nyt kesän kynnyksellä minulle on kuitenkin iskenyt jokin menovaihde päälle ja huomaan kaipaavani aikuisseuraa. Ja muutenkin jotain muuta sisältöä päivääni kuin tätä vaippasirkusta... Voi kun olisi se omakotitalo ja iso piha, että voisi hommailla jotain ulkona. Jos ei muuta, niin edes olla. Tämän rivarinpätkän piha on pieni kuin postimerkki, sinne ei paista juuri koskaan aurinko ja naapurit ovat tosi ynseitä. Blaah.
Nina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)