...perceestä?
Niin minustakin! Pessimisti tässäkin moi, kiva tavata.
Kuitenkaan ihan vallattomaan negatiivisuuden pyörteeseen ei kannata hypätä. Elämässä on paljon kaikkea mahtavaa ja ihanaa. Jokaisella. Melkein kaikilla. Osalla ainakin. Ainakin, kun oikein elämäänsä miettii ja elämän osa-alueita arvostaa. Eikö?
Tämä mahtavista mahtavin intro johdattakoon meidät postausaiheeseeni "kaksi lasta – hyvästi elämä?". Näin nimittäin tunnustan ajatelleeni pitkään. Vieläkin joskus. Onneksi enemmän nykyään mietin asioiden valoisia puolia. Raskaus ei suotta kestä sitä yhdeksää kuukautta. Niiden kuukausien aikana olisi syytä kääntää mieliala siihen, että synnytyksen jälkeen mikään ei ole kuten ennen. Mutta se ei välttämättä ole huono asia. Ei siltikään, vaikka käsivarsillasi on pieni nyytti ja kotona noin yksivuotias wää-wää, joka on juuri oppinut kävelemään sekä juoksemaan.
Tajuan, että helppo elämä yhden helpon lapsen kanssa on pian historiaa. Mutta jotenkin, siltikin, olen pikkuhiljaa alkanut ajatella tulevaa niin, että helppoa se lastenkasvatus (ja elämä niiden kanssa) ei ole, vaikka kersoilla olisi ikäeroa 15 vuotta. Kaikilla on ne omat murheensa ja ongelmansa, mikään tilanne ei täydellinen. Jos näin voi sanoa. Olen alkanut ajatella, että pian meillä on kaksi lasta. Heidän ehdoillaan mennään ja me vanhemmat yritämme pysyä järjissämme siinä menossa. Alan kuitenkin nähdä tilanteessamme paljon valoisia ja positiivisia puolia. Näen jo enemmän niitä hyviä puolia kuin huonoja. Ja sehän on aika hyvä se, eikö?
Moni on muistuttanut, kuinka HIRVEÄN KAUHEAN JÄRKYTTÄVÄN ÄLYTTÖMÄN SANOINKO JO HIRVEÄN raskasta elämä onkaan kahden pienen kanssa. Kiitos muistutuksesta, kiitos luottamuksesta, kiitos uskosta kykyihimme. Sitähän se on, c'moon, tietenkin on. Missä on se onnittelu, mikä tilanteessa kuitenkin olisi ehkä paikallaan? Minä ihan oikeasti, ainakin vielä, olen sitä mieltä, ettei se arki tulisi välttämättä olemaan yhtään sen helpompaa, vaikka Kloppinen olisi vuoden pari vanhempi. Silloinhan poikaparka kärsisi raastavasta mustasukkaisuudesta, eikä hän tuskin jättäisi tätä tunnetilaansa näyttämättä meille vanhemmille tekemällä kaikenlaista pientä piruutta. Meitä on kuitenkin tässä tilanteessa, tässä jamassa, kaksi sitoutunutta aikuista. Ei täydellistä vanhempaa, mutta kuitenkin hyvin pärjäävää ja melko täysjärkistä.
Siinä kun helpommalla päässeet, 10 vuoden välein lapsensa tehtailleet, ovat ihmeissään huvipuistossa, kun kolmevuotias Maikki-Eerikki haluaa possujunaan ja 13-vuotias Juho-Liisa vuoristorataan, meidän perheen lapset koluavat samoja laitteita. Näen oikeasti tämänkin asian vain positiivisena: meidän lapsilla ikäero on vain yksi vuosi, joten heidän kehityksessään ei ole älyttömän suurta eroa ja kiinnostuksen kohteet ovat kutakuinkin samankaltaiset. Sitten kun huvipuisto-ajanjakso koittaa meille, mepä mennäänkin hela familjen possujunassa ja myöhemmin siellä vuoristoradassa.
Toim. huom.: äidillä on oikeus jättää vuoristorata-ajelu omalta osaltaan ajelematta.
Kloppinen alkaa olla siinä iässä, että hän ihan selkeästi viihtyy toisten lasten seurassa. Väkisin usein mietinkin, mikä rikkaus onkaan hänelle antaa pikkusisarus jo näin pian. Heillä on varmasti kovasti toisistaan seuraa ja paljon yhteisiä leikkejä sekä jäyniä vanhempiensa iloksi. Ihan satavarmasti tulee myös riitoja ja tukka pöllyää ja lelut lentelevät. Tulee ehkä aika, jolloin sisaren seura ei voisi vähempää kiinnostaa tai kemiat eivät jostain syystä enää kohtaa. Mutta silti eniten ajattelen sitä aikaa, kun he kasvavat ja kehittyvät yhdessä teini-ikäisistä aikuisiksi, ja heillä on toivottavasti toisistaan hirmuisesti tukea ja apua. Vieläkin enemmän mietin sitä aikaa, kun minä ja Ukkokulta olemme elämämme ehtoopuolella ja lapsiemme pitää tehdä vaikeita päätöksiä suhteemme. Eritoten se hetki, kun meistä vanhemmista aika jättää. Silloin Kloppinen ei jää yksin. Hänellä on Tyyppi. Heillä on toisensa. Heillä on jotain, mitä minulla ei esimerkiksi ole.
Olen onnellinen ajatuksesta, että meille suodaan toinen lapsi. Olen innoissani. Elämä tulee varmasti olemaan hampaiden kiristelyä ja käämien polttamista, mutta myös mielettömän rikasta. Kaksi pientä, meidän lihaa ja vertamme, meidän siipiemme suojassa. <3
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti