Tyhjä takki.

Pari viime yötä ovat olleet rankkoja. Jos niitä pitäisi kuvailla kahdella sanalla, kuvailisin näin:

Yhtä helvettiä.

Ja miksikäs näin? No, mainitsinkin jo aikaisemmin, että Kloppiselle on tulossa hammas. Tarkkanäköinen Ukkokulta huomasi edellispäivän kauppareissulla, että kappas, alarivistöön on nousemassa samantien myös toinen hammas. Että siinä on sitten kestämistä, sekä meillä vanhemmilla että Kloppisella.

Kuva lainattu.

Tämäkin kuva lainattu.

Eikä siinä kaikki, että kärvistelisimme vain hampaiden kanssa, vaan tottahan toki tähän samaan sumaan Kloppinen tuli kipeäksi. Räkää tuntuu olevan pieni ja suloinen nenä täynnä, eikä kuumeeltakaan olla vältytty. Kloppinen on kovin itkuinen, ei siis ollenkaan oma itsensä. Poloisen käytös on ihan ymmärrettävää. Päivisin. Yöt sen sijaan ovat sekä minulle että Ukkokullalle oikea akilleen kantapää. Pinnaa eikä ymmärrystä meiltä vain riitä. Ikävä todeta, mutta näin se on. Jotenkin yön pimeydessä hämärtyy se vähäinenkin järki ja toisen itku tuntuu vain pelkältä kiusanteolta. Typerää typerää typerää! Mutta kun valvot sängyssäsi parikin tuntia putkeen ja juuri torkahtaessasi lapsi parahtaa jälleen itkuun, ei näiltä tunteilta voi vain välttyä.

Luen usein kateellisena (ja myös epäuskoisena) äitien blogeja, joissa he kertovat jälkipolvensa itkevän öisin jopa tuntitolkulla ja se ensimmäinen tunne heissä on se, että harmi kun ei lastaan voi mitenkään auttaa. Tunnenhan toki minäkin niin. Onhan se harmi. Mutta päällimmäisenä mielessä on usein raivo, kihisevä raivo. Ja kun olen saanut tunteeni kuriin, seuraava fiilis on helvetin surullinen olo ja paha mieli. Voitte vain arvata, etten tunne itseäni kovinkaan erinomaiseksi äidiksi näinä hetkinä.

Uskon, että kaikilla mammoilla kilahtaa, mutta he ehkä valitsevat blogeissaan sanansa toisin. He eivät ruinaa näistä asioista kuten minä, vaan he kirjoittavat kaikesta positiivisesta ja kivasta, kuten JaakkoMaijan kehityksestä ja siitä, että hän oppi taputtamaan. Minä sitten taas koen saavani enemmän voimaa siitä, kun pääsen jakamaan näitä fiiliksiäni tänne, pukemaan ne sanoiksi, toteamaan päivänselvyyksiä olemassaoleviksi. Tuskinpa te siltikään pidätte minua negatiivisena. Ehkä pikemminkin rehellisenä. Eniveis, näinä raskaina hetkinä tarvitsen tätä blogia henkireiäkseni. Paikaksi, jossa voin vuodattaa kaiken pastan mielestäni. Tajuta kirjoittamisen jälkeen, että hitto, elämä on. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

No, kukaan ei sanonut tämän lapsenteon olevan helppoa. Ja ei se sitä tosiaan ole. Öisin olen miettinyt, että mikä v*tun mielenvika minussa on, kun olen päättänyt tehdä putkeen heti toisen lapsen. Olenko oikeasti päästäni aivan sekaisin, eihän minusta hitto vie ole tähän? Kloppista odottaessani joskus mietin lähes paniikinomaisesti, että mitä olen mennyt elämälleni tekemään. Olen tekemässä muutoksen, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen enkä pääse mitään pastaa pakoon minnekään, vaikka kuinka tahtoisin. Tässäkin raskaudessa nämä tuntemukset ovat nousseet pintaan. Tietysti ovat, kun sama neito lastaan odottaa. Uskon näiden kyllä olevan aivan luonnollisia fiiliksiä, mutta silti tuo päätään nostava kauhu ja paniikki ovat ikäviä tuntemuksia. Väsymys on ikävä tuntemus.

Etenkin näiden parin itkuisen ja vaikean päivän jälkeen sitä miettii kauhunsekaisin tuntein, että mitäs jos Tyypillä on koliikki, mitä jos hän on hirvittävän vaikea vauva? Miten minä silloin jaksan ja pärjään, kun jaksaminen on kortilla jo nyt, kun takana on vasta kaksi pätkissä nukuttua yötä ja itkuisaa päivää? Ihan aikuisten oikeesti, mitä helvettiä minä sitten teen?! Kloppinen on ollut helppo ja siitä on minua ja meitä monesta suunnasta muistutettu. Ehkä tämä kokemani ei monen mittapuulla ole yhtään sitten mitään, mutta minun selkäranka on katkaistu. Näin pienestä. Näinkö vähän minä kestän ja jaksan? Näinkö tyydyttävään suoritukseen minä kykenen äitinä?

Takki alkaa olla tosiaan melko tyhjä, keho väsynyt ja pinna kireä. Kuten tästä postauksesta ehkä tuli ilmi. Ukkokulta ehdotti, että veisimme Kloppisen Mummolaan yökylään. Ei paskempi ajatus, mutta ensin on odotettava, että poika ainakin lenssunsa selättää. Ehkä me tosiaan vain tarvitsemme edes sen yhden yön vain meille kahdelle ja pätkittömille yöunille. Ehkä sitä sen jälkeen jaksaa taas.


Nina

Ps. Entinen shopaholic tietenkin luottaa myös Visan vinkumisen voimaan. Rahaa tulee tänään, joten minähän muuten todellakin lähden metsästämään kesäkukkia ja kesävaatetta koko perheelle.

Pps. Vaikka pilkkasinkin JaakkoMaijaa ja hänen taitoaan taputtaa, niin Kloppinenhan tosiaan oppi tässä taputtamaan. :D Lisäksi poika oppi niinkin ehdottoman tärkeän taidon kuin maassa nytkyttämisen. En osaa selittää tätä mahtavaa liikesarjaa sen kummemmin muuten kuin että se näyttää nytkyttämiseltä. Liekö tämä jokin ryömimisen esiaste?