tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ihanasta asiasta pettynyt.

Ehkä joku osaakin päätellä mihin aiheeseen otsikko on teitä johtamassa...? Kyllä, eilen oli rakenneultra ja saimme selville sukupuolen. Meille on tulossa toinen poika, vaikka jokainen tuntui odottavan tyttöuutisia. Minun vanhemmat sekä Ukkokulta niitä uutisia oikein toivoivat. Olin yrittänyt pitää kaikesta ympäröivästä hulinasta huolimatta pään kylmänä – vatsassa voi asua kumpi vain ja millään ei ole mitään väliä, kunhan hän on vain terve!

Mutta niin vain kävi, että jo heti ultran alussa huomasin pojan vehkeet ja minut valtasi suunnaton ja järjetön suru. Pettymys oli oikeasti valtava. Pidättelin itkua, vaikka ruudulla touhusi mitä ihanin pikkuolento, pikkupoika. Ultraaja ei sanonut sukupuolesta sanaakaan eikä Ukkokultakaan tainnut huomata mitään, joten sain rauhassa keskittyä siihen, etten nyt helvetti itke ultrassa "väärää" sukupuolta. Myöhemmin sitten sanoin ääneen, että mahdoinkohan nähdä sukupuolen oikein, sillä tuntui ettei ultraaja tätä aio meille muuten kertoa. Sormet ristissä toivoin täydestä sydämestäni, että näin väärin. Mutta ei, pojan vehkeet siellä edelleen huojuivat lapsivedessä, kun ultraaja katsoi haaraväliin tarkemmin.

Pelkäsin kuollakseni Ukkokullan reaktiota. Olihan hän vielä edellisenä iltana sanonut ääneen, että voi kun Tyyppi olisi tyttö ja nyt kävikin näin. Pelkäsin enemmän Ukkokullan pettymystä kuin omaani. Niin paljon, että tyydyin työntämään pettymyksen tunteeni taka-alalle ja kertomaan Ukkokullalle asioita kahdesta pienestä pojasta, mitä ne vielä tekevät, vitsit mieti nyt kaks mopoakin ja kaikkea. Ukkokulta tosin ei tätä "tsemppikeskusteluani" tavallaan kai kaivannut. Hän ei nimittäin ainakaan näyttänyt pettyneeltä, eikä kuulostanut siltä. Hän tuntui olevan oikeinkin onnellinen kahdesta pojasta. Tai sitten hän on pelottavan hyvä näyttelemään ja teeskentelemään.

Pelkäsin kuollakseni myös etukäteen sitä riipivää pettymyksen tunnetta, jos ultrassa paljastuukin poika. Enkä pelännyt näköjään turhaan, sillä petyin ja oikeasti pahasti. Olin toisten puheista ja omista salaisista tyttöhaaveista mennyt niin sekaisin, että olin näköjään ihan satavarma, että tulossa on tyttö. Meillähän on jo poika, joten tottakai nyt tulee tyttö. Tietenkin. Näinhän minä hei uniakin monta yötä, että rakenneultrassa saamme tyttöuutisia. En nähtävästi osannutkaan ajatella asiaa, että meillä saattaa olla kohta myös kaksi poikaa. Vaikka niin kuvittelin ajattelevani. Mietin jo etukäteen eilen, että ihan varmasti muuten haen tytöntylleröisellemme mekon, jos hän tytöksi paljastuu. Mietin, että mahtaakohan se sukupuoli näkyä. Onhan hän nääs tyttö, joten jos en oikein paikkojaan esittele, niin sukupuoli saattanee jäädä selvittämättä. En edes ajatellut, että jos ja kun kyseessä on poika, niin se melko varmasti näkyy ja on varma uutinen.

Tiedättekö, minä vain ehdin jo haaveilla sellaisestakin mielikuvasta, missä minä tanssin häissäni poikamme kanssa ja Ukkokulta tyttäremme kanssa. Ehdin jo kuvitella ihanat pienen pojan juhlavaatteet ja sille pienemmälle ihanan hörhelömekon, joka kilpailisi minun mekkoni kanssa...

Viime yönä itkin salaa vessassa, sillä häpesin tätä tunnetta niin kovin enkä halunnut sitä avoimesti Ukkokullalle näyttää. Koko raskaus tuntui yhdentekevältä, ihan paskalta suoraan sanoen, en halunnut tätä enää. Siis raskautta, en puhu nyt missään nimessä lapsesta. Mietin kuinka jaksaisin ja miten selviäisin tästä suosta, joka tuntui yön pimeydessä aivan helvetin pohjattomalta? Mietin miten pystyn hautaamaan unelmani tytöstä. Mietin, että Ukkokullalla on pojat ja minulla ei ole ketään. He rassaavat tallilla keskenään mopoja – olenko minä siis vain yksin kotona? Tai shoppailemassa yksin? Tosiasiahan on se, että vaikka olisimme saaneetkin sen tytön, niin ihan yhtä lailla hän saattaisi silti valita isänsä ja veljensä seuran tallilla mieluummin kuin minun seurani kauppakeskuksessa. Tajuan sen kyllä, mutta jotenkin hän olisi edes vauva-aikansa ollut se minun prinsessa.

Tämä pettymyksen tunteeni saattaa jostakusta tuntua pahalta. Ja voin kertoa, että niin se tuntuu minustakin! Aivan vitun raastavalta. Miten saatan olla pettynyt, vaikka vatsassani kasvaa terve pieni ihme?! Aamulla katsoin maassa kiemurtelevaa Kloppista ja hän väläytti minulle mitä ihanimman hymyirvistyksensä. Olin haltioissani ja ajattelin, että kohta minulla on näitä pikkupoikia kaksi. En saisi olla pettynyt, sehän on ihan oikeasti aivan helvetin järjetöntä! Tiedostan sen kyllä, mutta en vain voi tälle tunteelle mitään. Voi jos vain saisinkin sen pois. Nyt vain odotan, että pettymys hiljalleen hälvenee ja voin alkaa asennoitumaan elämään poikien äitinä. Ainakin niin toivon, että näin tämä tunneskaalani etenisi jatkossa.

Ja oikeasti, Kloppinen on varmasti joskus vuosien päästä ikionnellinen, että sai nyt veljen. He kasvavat rinta rinnan ja kokevat uusia juttuja samaan tahtiin. Mitä luultavimmin he ovat kiinnostuneitakin samanlaisista asioista samoihin aikoihin. Siinä kun viimeistään murrosikä olisi "erottanut" siskon ja veljen, niin uskon, että sekin vain lähentää näitä meidän jätkäpätkiä. Kaksi veljeä, ikäeroa vuosi ja risat – siis vau, mikä erottamaton kaksikko heistä tuleekaan. Ainakin sitä koko sydämestäni toivon.

Tämä sukupuolen toivominen sekä pettymyksen aalto on tosiaan aiheuttanut minullekin pahan mielen. Pelkäsin viime yönä parkuessani, että vatsassa asustava pieni poikani voisi tuntea ajatukseni ja tunteeni. Sydäntäni kivisti pelkkä ajatus, että poikaparka luulisi olevansa minulle pettymys. Sitä hän ei ikipäivänä ole. Ei todellakaan. Mielikuvani sekä haaveeni tässä aiheuttivat pettymyksen, ei tuleva poikamme. Vika on minussa, ei hänessä. Sitä väkisin ruoskii itseään näistä ajatuksista myös siksi, että tietää ettei kaikki edes saa lapsia. Tai että osa lapsista syntyy sairaina tai kuolleina. Joissain ultrissa huomataan, ettei kaikki olekaan kohdillaan ja minä typerä, kypsymätön kakara, parun tervettä lasta, joka ei nyt sitten ollutkaan sitä sukupuolta kuin mitä "piti". Tuntuu väärältä, mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, niin en mahda tunteilleni mitään.

Sanotaan, että jokainen mies haluaa pojan ja jokainen nainen haluaa tytön. Uskon, että tämä pitää enemmän ja vähemmän paikkansa. Lisäksi yhteiskunnassamme on selkeä ihannekuva perheestä, jossa on sekä tyttö että poika. Luokohan sekin jo osaltaan ns. paineita, että perheeseen halutaan molempia?

Pahoittelen tekstini sekavuutta sekä toistoa. Ei tästä tällä päällä oikein hallitumpaa kokonaisuutta saanut. Pahoittelen myös jäätävää sisältöä ja parkuni aihetta. En halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, haluan olla vain rehellinen. Ennen kaikkea itselleni.


Nina

23 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jaksamisia! Kyllä se siitä. Näin on helppo aina sanoa kun ei tiedä mitä toinen tuntee mut musta tuntui ihan samalta kun kävin ultrassa ja lähtötilannekkin oli sama. Meillä siis poika ja toinen masussa. Pikku hiljaa se helpotti ja oikeastaan loppujen lopuksi aika nopeasti. Olinkin ehkä kk ultran jälkeen ostelemassa poikien vaatteita. -lilly

Annn kirjoitti...

Meillekin muutama viikko sitten rakenneultrassa selvisi, että odotamme tyttöä. Olisimme niin kovasti halunneet molemmat pojan esikoiseksemme <3 Mutta tällä kertaa tilanne meni näin. Ja jotta tilanne olisi vielä "hauskempi", on mieheni sukuun syntynyt peräkkäin 11 tyttöä. Tämä meidän tyttö on sitten 12 tyttö :) Mutta kyllä on ajatuksetkin muuttuneet itsellä näiden parin viikon aikana. Olen iloinen, että kuulin uutisen tässä vaiheessa - eikä sitten vasta synnärillä. Nyt on vielä aikaa käydä asioita läpi mielessä ja keskittyä siihen ihanaan pikkuiseen <3 :) Tsemppiä sinulle!

Tiia kirjoitti...

Tsemppiä! On normaalia tuntea pettymystä. Vaikka jokainen aina sanoo toivovansa vain tervettä lasta niin kyllä siellä useimmiten on kuitenkin toive jommasta kummasta sukupuolesta enemmän.

Malla kirjoitti...

Meillä syntyy suvussa vain tyttöjä. Ja meinasin itsekin alkaa rakenneultrassa itkemään, kun selvisi että hän on poika... Olin aika järkyttynyt, kun olisin niin halunnut tyttöä.

Toisaalta nyt taas tuntuu siltä, että poika on ihaninta mitä maailmassa voi olla. Mutta kyllä, haluan vielä joskus sen tytön!

Nina kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Ette tiedäkään kuinka kovasti nämä piristivät mieltä. <3

Marika kirjoitti...

Kiitos ihan mahtavast tekstistä, kävin kolme päivää sitten ultrassa toteamassa samaisen asian, toinen poika tulossa.. ja nämä tunteet on yllättäneet mut täysin, kuinka pettynyt ja surullinen sitä voikaan olla.. on helpottavaa kuulla, että muutkin ovat tunteneet samoin.. <3

Nina kirjoitti...

Marika: Ole hyvä! <3 Ja jos yhtään helpottaa (tuossa vaiheessa ei kyllä VIELÄ helpota, tiedän...), niin sitten kun sinulla on ne kaksi poikaa, niin et vaihtaisi niitä tusinaankaan tyttöjä. ;) Voin ihan käsi sydämellä kertoa, että en ole tyttövauvoja kaivannutkaan enää todella pitkiin aikoihin. Etenkin nyt, kun junnukin on maailmassa, niin olen vain niin äärettömän onnellinen näistä kahdesta pienestä, fantastisesta pojasta. Ja olen muuten huomannut, että (ainakin minun lähipiirissäni) tyttölapset ovat jotenkin pahuksen hankalia... ;) :D Tsemppiä, kyllä se vielä (isoksi) iloksi muuttuu!

AnnaJ kirjoitti...

Eksyin blogiisi googlettelun tuloksena ja oli ihana huomata, että jollain on ollut vastaavanlaisia mietteitä tulevan vauvan sukupuolesta. Esikoisemme on tyttö ja olin kovasti toivonut toista tyttöä... No poikahan sieltä on tulossa, joka minussa on saanut samoja tunteita aikaan, kuin sinulla vuosi sitten... Ja kuten sinä, tiedän nämä ajatukseni " naurettaviksi", mutta se, että jokin muu on kokenut samaa, antaa enemmän oikeutusta itsellekin tuntea näin.

Niin ja taidanpa jäädä seurailemaan häävalmistelujasi.. Tuo karkkibuffet idea oli aivan mahtava :)

Nina kirjoitti...

AnnaJ: Minustakin noin on oikeutettu tuntemaan, niin "naurettavaa" kuin se tosiaan onkin. Tsemppiä jatkoon, pian sinäkin muistelet huvittuneena noita fiiliksiä ja ihastelet omaa pientä poikaasi! <3 Kiva, että jäät seurailemaan. Jos minä vaikka vähän aktivoituisin tämän blogini kanssa taas... ;)

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se niin on, että vaikka miten asia harmittas raskausaikana, niin sit kun siihen vauvaan pääsee oikeesti tutustumaan synnytyksen jälkeen, niin siihen vauvaan rakastuu ihan kympillä. Eikä sitä vaihtas mihinkään toiseen sukupuoleen!!

Nina kirjoitti...

Anonyymi: Juuri näin! <3

Anonyymi kirjoitti...

Hei. Tuntuupa lohdulliselta, että joku muukin on tuntenut näin. Itse olen todella toivonut koko elämäni tytärtä, enkä meinaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että kannan vatsassani pientä poikaa.

Tuntuu todella pahalta, enkä osaa iloita tästä lapsesta ollenkaan. :,(

Nina kirjoitti...

Anonyymi: Uskon, että siinäkin piilee oma voimansa, että uskaltaa myöntää tunteensa ja ajatuksensa. Ymmärrän tunteesi enemmän kuin hyvin, ja kuten jo aikaisemmista kommenteista varmaan huomasit, ei olla ainuita, jotka näin tuntevat. Tsemppiä sulle jatkoon - usko pois, että se pieni poika tekee sinut vielä niin onnelliseksi ettet uskokaan! ;) <3

Anonyymi kirjoitti...

Tulipa tarpeeseen tämä blogiteksti ja siihen liitetyt kommentit. Kiitos.

Nina kirjoitti...

Anonyymi: Ole hyvä. <3

milla kirjoitti...

Voi kun lohdullista lukea muiden kokemuksia aiheesta. Minulle selvisi juuri että se 110% varma tyttö onkin poika! Kolmas poika. En voi uskoa tätä, en millään. Itku tuli ja suusta pääsi kaikkea :( En vaan voi tälle mitään, asia tuntuu ihan ylitsepääsemättömän raskaalta :(

Nina kirjoitti...

Pakko tunnustaa, että aika ajankohtaisen kommentin kävit jättämässä... Me nimittäin usein olemme Ukkokullan kanssa pyöritelleet ajatusta kolmannesta bebestä ja itselläkin pyörii toisinaan päässä ajatus, että voi kun se olisi sitten jo se tyttö. Eikä vain minulla, vaan myös Ukkokulta on suoraan sanonut, että toivoisi kolmannen olevan tyttö, ettei olisi kolme poikaa, joista keskimmäinen on se väliinputoaja. Ukkokulta siis on sisarruslaumansa kolmesta pojasta se keskimmäinen...

Pelkään itsekin pelkkää ajatusta, että minkälainen pettymys olisikaan edessä, jos tulisi kolmas poika. Vaikka nuo kaksi omaa poikaa ovat ihan parhaita ja selättävät lauman likkoja mennen tullen. Silti ajatus omasta tyttärestä on kaihoisa.

Ymmärrän siis tuntemuksiasi enemmän kuin hyvin. Toivotan sinulle rutkasti jaksamista, kyllä elämä vielä iloksi muuttuu! <3

Anonyymi kirjoitti...

Tänään rakenneultra ja selvisi, että odotan kolmatta ja neljättä poikaa. Miehelle soitin ja itkin niin, että hän säikähti vähintään toisen kuolleen. Nyt tosi syyllinen olo tuosta reaktiostani. Tiedän rakastavani kaikkia poikiamme, vaikka tyttöä olin toivonut.

Nina kirjoitti...

Voi kun voisi vain avoimin mielin ottaa, mitä elämä antaa. Mutta minkä sitä omille haaveilleen ja toiveilleen mahtaa... :/ Tsemppiä tulevaan! <3

K. kirjoitti...

Löysimpäs minkäin sattumalta tähän blogiin ja tähän tekstiin googlaillessani...

Odotan kolmatta lastani, tulevan isän ensimmäistä. Mulla ennestään kaksi poikaa, ja viikko sitten rakenneultrassa näkyi selkeästi, että poika se on tämä kolmaskin. En pettynyt siinä ultrassa, olin ollut siitä jo niin varma että poika vatsassa taas möyrii. Vaan pettymys tuli kuitenkin, jälkijunassa. Koko viikonloppu mennyt itkiessä ja miljoonia tunteita läpikäydessä. Se tosiasia, että mä en koskaan saa tyttölasta, korventaa niin syvältä. Lapsiluku jää tähän kolmeen, neljättä lasta en halua edes yrittää. En halua neljää poikaa :( Vaikka varmasti tätä kolmattakin tuun rakastamaan ihan yhtä kovasti kuin kahta jo olemassa olevaa. Niin helpottavaa että on kohtalotovereita.

Nina kirjoitti...

Tsemppiä matkan varrelle! <3

Anonyymi kirjoitti...

Sama tilanne ja sattumalta löysin tänne googlaillessa.
Toinen poika tulossa ja jo ensimmäisestä toivoin tyttöä ja toisesta vielä enemmän. Mutta, mutta.. esikoisesta pettymys helpotti oikeastaan heti ultran jälkeen ja vaihtui suureksi onneksi! Toisesta kävin läpi oikeastaan samat tunteet kuin sinä, mutta nyt jo raskauden viimeisellä kolmanneksella tunteet on alkaneet muuttua ja odotan innolla olevani kahden pienen pojan äiti, minun omat aarteeni! <3 Kiitos kuitenkin suorasta tunteiden kuvauksesta! Itse olen nimittäin myös kokenut valtavasti syyllisyyttä pettymyksestä, jota alkuun tunsin.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tuhannesti kirjoituksestasi. Rohkeaa sinulta ja lohdullista meille muille. Miten samoja tunteita ja ajatuksia olenkaan käynyt läpi viimeiset kaksi päivää. Luopumisen aiheuttama suru on mielestäni yllättävän lähellä sitä, kun olisi oikeasti menettänyt jonkun. Minä myös pohdin, aistiiko masun asukas näitä tunteita. Ja raskauteen liittyvä ilo kamppailee sen kanssa, että välillä ei huvittaisi enää yhtään ja tekisi mieli perua koko juttu. Pohdituttaa sama asia, että jään omassa perheessäni ikään kuin yksin, kun muut touhuavat miesten juttuja. Olisin niin toivonut äiti-tytär suhdetta ja sitä että voin opastaa pientä minulle tuttuun tyttönä olemisen maailmaan. Kuten joku muukin kommentoija, minäkin olen nähnyt itseni aina tyttären äitinä. Nytkö minun on luovuttava tästä ajatuksesta lopullisesti. Se tuntuu tuskallisen vaikealta kestää.