Raskauskuulumisia.

Lauantaina hurahti käyntiin raskausviikko 23 ja en voi oikein muuta kuin äimistellä, että mihin tämä aika katoaa. Maaginen puoliväli on ylitetty ja viikot vierivät. Kohta on kasassa raskausviikko 30 ja voikin alkaa ressata tulevaa synnytystä. Vatsa tuntuu pitäneen sellaisen parin viikon loman kasvun suhteen eikä muuten haittaa. Kokoa tässä on muutenkin ihan tarpeeksi.

Tältä näytti vatsa siis raskausviikolla 20+0:

Ja tältä se näytti raskausviikolla 22+3 (ks. vas. puoleinen kuva). Sori, saatte siis noin viikon vanhaa kuvamateriaalia... 

Vieressä kuva Kloppisen odotusajoilta, jolloin viikkoja oli kasassa 22+5. Eikö näytäkin esikoisen masu aika paljonkin suuremmalta...? Vaikka nyt tunnen olevani paaaaaaljon suurempi kuin noin vuosi sitten. Ennen kuin alatte kerätä minulle kolehtia, jotta saisin ylleni jotain muutakin kuin tuon ruskean trikoopaidan, niin puolustan asuvalintaani sillä, että tuo trikoohärpäke on aivan ehdottoman ihana näin kesäkuumalla. Kevyt ja vilpoisa. Ja tuo on vielä aika hieno vaatekappale, vaikka näyttääkin kuvissa ei niin hienolta. Selässä on nimittäin näyttävä pitsiyksityiskohta ja muutenkin paidan helma on makean epäsymmetrinen. 

Raskaus etenee ihan hyvin. Pahemmilta säryiltä ja vaivoilta olen jälleen säästynyt. Jollei lasketa hiton huonosti nukuttuja öitä sekä närästystä, joka iski jo nyt. P*rkele. Ennen Kloppisen odottamistahan minä en edes tiennyt miltä närästys tuntuu! Silloin närästys taisi iskeä joskus raskausviikolla 35+. No, nyt se on täällä ja on varmaan loppuun asti. Vesikin laittaa närästämään. Löööv. <3 

Yöt nyt menee hyvin levottomasti, edelleen. Vatsalle on vaikeaa löytää hyvää asentoa, on kuuma, johonkin painaa ja on muuten vaan epämukavaa. Jäpikkä myös touhuaa öisin paljon enemmän kuin Kloppinen. Mielestäni ja muistaakseni. Se on melko rasittavaa ja pelko persiissä toivonkin, ettei tämä kukkuminen enteile öistä kukkumista myös maailmaan tulon jälkeen... Ukkokullan kuorsaus ja Kloppisen levottomuus ovat kruunu tälle kaikelle. Onneksi olen kaikesta huolimatta vielä kohtalaisen järjissäni ja hyvätuulinenkin, vaikka väsynyt olenkin. 

Painoa on tähän mennessä tullut noin 6-7 kg. Riippuu mistä roikkuu, eli mihin aikaan päivästä puntarille astuu. Verensokerit ovat pysyneet hyvin alle tavoitearvojen, eli lääkitys ilmeisesti toimii. Vaikkeivat ne ennen lääkkeitäkään pomppineet missä tahansa lukemissa, vaan aniharvoin ylittivät sallitut rajat. Olen toki ruokavaliotanikin vähän raakannut, kuten esimerkiksi siirtynyt takaisin rasvattomaan maitoon. Ukkokulta kun aikanaan "opetti" minut juomaan kevytmaitoa ja itseasiassa huomasin, että se vähän paransi atoopista ihoani. Tai sitten se on vain sattumaa. En tiedä. Nyt kuitenkin teen taas sitä, minkä koin vuosia sitten turhanpäiväiseksi eli raijaan kaupasta kahta eri maitoa kotiin. Ihan överiksi en ole tätä dieettiä kyllä vetänyt, eli jos mieleni on tehnyt jätskiä, niin sitä on silloin myös syöty. Mutta kohtuudella. Kuten aina ennenkin.

Samaan hengenvetoon on maristava harjoitussuppareista, tai mistä lie suppareista. Minä nimittäin välillä olen aivan tuskissani kävelylenkeillä, kun vatsaa kiristää ja tämä tekee jopa kipeää. Sama homma oli Kloppista odottaessa. Silloin neuvolassa neuvottiin, että hetkellinen lepo auttaa ja että kehoa pitää kuunnella. Kyse ei kuitenkaan ole mistään huolestuttavasta. Nyt kärsin samasta vaivasta ja samalla neuvolanterkka sanoo, että pitäisi liikkua. Miten helvetissä, kun pelkkä kävely on toisinaan miltei mahdotonta??! Helkatti vaan tätäkin vaivaa. Kateellisena kuuntelen juttuja, kuinka toiset kanssasiskot käy nostamassa salilla rautaa tai bodypumpissa riehumassa raskaanaollessaan. Itse en ikinä pystyisi samaan. Ukkokulta oli sitä mieltä, kun viime kauppareissulla olin jälleen aivan tuskissani, että tästä pitää jälleen kysyä neuvolassa. Että voiko kuulemma muka olla normaalia. Katsotaan mikä on vastaus tällä nykyisellä terkallani tähän vaivaan.

Masuni on tietenkin kovin rakas, ja sisältö etenkin, mutta silti huomaan, etten ole oikein sujut tämänkään raskauskehon kanssa. Itseasiassa kun Kloppisesta esittelin muotojani aika innoissani, niin tällä hetkellä huvittaisi vain peitellä koko keho telttakankaalla... En pidä itseäni minään näyttävänä odottajana, vaan päinvastoin, leveän pertsan kaveriksi suuri maha on ei-niin-hekumallinen. Tunnen itseni hugeksi, kömpelöksi, lihavaksi, turvonneeksi, ällöttäväksi. Ajatus siitä, että tiedän vatsan vain kasvavan, on vähän ahdistava.

Ihan kuin kylkiini olisi ilmestynyt jenkkakahvojen kohdalle pienet viirut. Raskausarpia, eikä. Rasvauksesta huolimatta. Jotenkin toki ajattelin, että voisiko kehoparkani mitenkään muka kestää tätä raskautta hetiperään ilman raskausarpia ja armotonta ihon venymistä... Sekin masentaa ja toivon vain, ettei jäljet pahenisi ja suurenisi.

Haluaisin vain eroon koko pötsistä ja pian, vaikka toisaalta ajatus, että neljän kuukauden kuluttua perheeseemme kuuluu neljä jäsentä, on aivan järisyttävän pelottava. Suurin pelko tietysti on koliikkivauva, joka ei ole tyytyväinen mihinkään. Että minusta tulee väsynyt ja helvetin kiukkuinen äiti, johon kyllästyy Ukkokulta, ja saankin kohta suunnitella häitäni aivan vain minulle itselleni.

Vaikka pääosin olen sisäistänyt perheemme kasvavan, ja vieläpä sillä pikkuruisella pojalla, niin aina välillä iskee paniikki ja ahdistus. Kaksi pientä lasta. Hullun hommaa, helvetti vieköön. Mikä päässäni on vialla, kun en tiukasti ristinyt polviani yhteen Kloppisen syntymän jälkeen? Toisaalta ajatus vauvasta on ihana. Pieni viaton, kaunis olento. Meidän lihaa ja vertamme. Kloppisen pikkuveli. Onkohan hän yhtä hurmaava ja sosiaalinen kuin Kloppinen, vai onkohan hän rujompi luonne? Näyttääkö hän yhtä ihanalta ja täydelliseltä kuin veljensä?

Mistä pääsemme loistavaan aasinsiltaan: olen sellaistakin kauhutragediaa kelannut pääkopassani, että mitä jos esikoiseni, Kloppiseni, on silmäteräni ja rakkaampi kuin kuopuksemme Jäpikkä. Ihan kauhea ajatus! Että suosisin lapsistani toista. Ensimmäinen on toki aina ensimmäinen, mutta silti, riittäähän minusta tasaisesti rakkautta kaikille? Tuntevathan molemmat poikani olevansa maailman tärkeimpiä ja rakkaimpia? Uskon kyllä, että aika moni, ellei jokainen, useamman lapsen äiti tai isä on joskus pohtinut samaa.


Nina

Ps. Kloppinen on tässä oppinut viime päivinä istumaan tosi hienosti. Tyyny on selän takana pehmentämässä ajatuskatkoa, kun toinen hölmö kellahtaa nurin, mutta kaiken kaikkiaan tasapaino pysyy hyvin ja istumisasennossa on Kloppisen mielestä kivaa.

Pps. Kloppinen on muuten alkanut taas juoda maitoa entiseen malliinsa! Jeejeejee! Antibiootit siis ilmeisesti tehoavat ja hyvin. Viikonloppuna maitoa vedeltiin taas sellaista 700 mll, kun huonoimpana päivänä maitoa ei mennyt kuin 50 mll. Huojentavaa.

Kuuma.

Aivan liian kuuma.

Kuinka saada lapsi päikkäreille, kun on näin helvetin kuuma? Ikkunaa on turha avata. Sieltä sisään kantautuva lehmänhönkäys kun ei helpota kenenkään oloa. Ehkäpä tuuletin? Pitääköhän turhan kovaa meteliä Kloppisen makuun? Viime yön jälkeen minä ainakin olisin tuulettimen tarpeessa. Olo on nimittäin niin tuskainen: hikihikihiki ja tämä vatsa, joka on jatkuvasti tiellä. Ja siellä vatsassa Jäpikkä, joka temmelsikin leikkisästi pitkään yöhön. Huoh.

Tämä kakkonen ei ilmeisesti annakaan äitiparkansa nukkua mukavasti öitään, kuten isoveljensä aikanaan antoi?

Mä vihaan tätä hellettä. Mä vihaan hikeä. Mä vihaan ruskettuneita ihmisiä, kun itsellä ei ole mitään paikkaa missä ottaa arskaa. Toivottavasti näiden ruskettuneiden ihmisten melanoomainen ryppyiho roikkuu kuin satavuotiailla sitten tulevaisuudessa ja mä, kalkkilaivan kapteenitar, olen kimmoisa kuin mikä.

Yläkerrassa hiljeni. Joko Kloppinen sitten tosiaan nukahti tai sitten se hiirenhiljaa tekee siellä pahojaan.


Nina

Avautumista ystävyydestä.

Minun on pakko avata sanainen arkkuni eräästä ystävästäni. En oikeastaan nimittäin tiedä, että voiko häntä enää edes ystäväksi kutsua. Meillä on takana pitkä historia. Tutustuimme ollessamme jotain 9-10 vee ja olemme kasvaneet aika yhdessä lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi. Olimme samalla luokalla sekä ala-asteella että yläasteella. Riitelimme paljon, mutta toisaalta olimme toisillemme aika vankkumaton tukipilari. Olimme, ja olemme, erilaisia mutta kuitenkin hämmentävän samanlaisia. Siinä kai vakuuttavat perustelut esimerkiksi murrosiän riidoillemme.

En aio kertoa historiastamme mitään sen yksityiskohtaisemmin, sillä en halua paljastaa tällä tekstillä itseäni sen kummemmin kuin tätä ystäväänikään. Sen verran on kerrottava, että meillä on ollut ns. katkoja ystävyyssuhteessamme, eli emme ole aina olleet tekemisissä juuri laisinkaan.

Yksi tällainen vaihe on ollut meneillään viimeisen vuoden verran. Kun aloin odottaa Kloppista, oli ystäväni innoissaan. Hänelläkin oli lapsi ja he haaveilivat pikkukakkosesta. Meillä oli yhteistä vaikka kuinka ja emme päivittäin juuri muusta puhuneetkaan kuin raskauksista. No, ystäväpariskunnallamme ei koskaan sitten tärpännyt ja minä jäin tavallaan odottamaan yksin, vaikka tokihan ympärilläni oli muitakin ihania ystäviä, jotka innoissaan odottivat kanssani loppuun asti.

Ystäväni vähensi yhteydenpitoamme ja näimme huomattavasti harvemmin. Tuntui, että se olen aina minä, kuka ehdottaa rehvejä ja kahveja. Kunnes sitten itsekin kyllästyin ja annoin aika lailla toisen vain olla. Viimeinen piikki ystävyyteemme taisi sitten olla Kloppisen syntymä. Ystäväni on nähnyt poikani ehkä viitisen kertaa ja Kloppinenhan on viittä vaille yhdeksän kuukautta... Eli ei ole varmaan liioiteltua sanoa, että emme näe juuri ollenkaan. Ystävälläni on aina niin kova kiire.

Aikanaan, kun ystäväni oli raskaana ja sai lapsensa, hän marisi ettei hänellä ole enää juuri yhtään ystävää eikä kukaan halua nähdä tai tehdä hänen kanssaan mitään. Kukaan ei kuulemma käynyt kylässä ja hän oli yksinäinen. Yksin kotona raskaana, yksin vauvan kanssa kotona. Minä sitten silkasta ystävyydestä vietin ystäväni kanssa reilusti aikaa. Vaikka elin ihan erilaista elämänvaihetta kuin hän: olin kyllä parisuhteessa, mutta silti olin meneväinen ja biletys maitti, kun taas ystäväni oli oikea kotihiiri ja häntä kiinnostivat rintapumput sekä sitterit. Näimme toisiamme itseasiassa niinkin usein, että ystäväni vitsaili, että jos hänen poikansa alkaa kutsua minua äidikseen, niin sitten meidän on vähennettävä näkemistä.

Noin vuosi ystäväni pojan syntymästä he alkoivat suunnitella häitä. Ja minä, yllätytte tästä varmaan, erosin avopuolisostani. Siltikin, vaikka häät eivät minua sillä hetkellä voineet juuri vähempää kiinnostaa, niin olin täysillä mukana suunnittelussa ja jaksoin kuunnella ystäväni häävouhotusta ihan aidolla mielenkiinnolla. Oikeastaan emme siihen aikaan juuri mistään muusta puhuneetkaan. Minä sinkkuilin innolla vuosien kestävän parisuhteen jälkeen ja ystäväpariskuntani sanoi alttarilla tahdon.

No, missä mennään nyt. Minä olen kotona "vauvani" kanssa ja ystäväni vierailut voi laskea kutakuinkin yhden käden sormilla. Minäkin tunnen itseni toisinaan eristäytyneeksi ja yksinäiseksi. Huomaan kaipaavani aikuisten seuraa, tyttöjen juttuja, kahviseuraa. Mutta ilmeisesti tämä ns. ystävä on jo unohtanut millaista se kotonaolo on.

Ystäväpariskunta on eroamassa ja ystävääni eivät hääsuunnitelmamme voisi vähempää kiinnostaa. Mietin jopa hetken, että tietääkö hän edes hääaikeistamme – eihän hän ikinä vaivaudu kysymään mitä minulle kuuluu. Ei häntä kiinnosta kuulumiseni. Siinä kun minä höpötin heidän häistään ystäväni kanssa, niin tosiaan, minä mietin, että tietääkö hän edes meidän tulevista häistä!

Kerroin alkukeväästä hänelle, että odotan jälleen lasta. Vastaukseksi tuli onnea. Olemme nähneet tämän raskauteni aikana kerran. Silloinkin saimme kutsun heidän poikansa syntymäpäiville. Pakollinen paha siis. Kävimme viemässä lahjan ja syömässä kakkua. That's it. Kertaakaan ystäväni ei ole kysynyt kuinka voin, onko raskaus edennyt hyvin, miten jaksan Kloppisen kanssa. Ei kertaakaan.

Toisinaan ystäväni yhtäkkiä alkaa kertoa asioistaan Facebookin chatissa. Tänään hän esimerkiksi hehkutti, että minun pitää pitää peukkuja, että hän saa haluamansa asunnon. Aikansa hän kertoili omista asioistaan, ja minä kohteliaasti kysyin asioista lisää ja toivotin tsemppiä. Ei mitään mainintaa minun kuulumisistani. Ei mitään. Taaskaan. Minun pitää kyllä olla aina kiinnostunut hänen asioistaan, mutta hänen ei koskaan minun asioistani. Ei häntä, eroavaa kolmekymppistä, nyt voisi vähempää kiinnostaa minun, perheellisen kotiäidin, asiat.

Enkö tuhlaakin häneen vain aikaani? Ihan oikeasti? Ei kai ystävyyden kuulu näin mennä? Ei kai sen kuulu jatkuvasti aiheuttaa pahaa mieltä ja suoranaista vitutusta?

Tällä hetkellä jopa mietin, että voisiko tämän ns. ystävän jättää jopa kutsumatta häihimme. Olisiko se liian radikaali veto. Emmehän me ole missään tekemisissä eikä häntä tunnu kiinnostavan minun elämäni. Olen hänelle pelkkä paskalaari, johon hän voi itse kaataa murheensa tai hehkuttaa menestystään, kun sellaista sattuu kohdalle. Minä olen vain hänen säälijänsä, kun menee huonosti tai kanssajuhlijansa, kun menee hyvin. Miksi sellainen ihminen pitäisi edes kutsua? Velvollisuuden tunteesta, sillä minutkin kutsuttiin heidän häihinsä? Siksi, että meillä on vuosien historia?

Myönnän, että olen tässä ajansaatossa katkeroitunut syvästi ystävääni kohtaan. Ystävästäni on tullut enemmänkin vain vanha tuttu. Onnekseni minulla on ystäviä enemmän kuin tämä yksi.


Nina

Kloppinen...

...sairastaa nyt tosiaan elämänsä ensimmäistä korvatulehdusta. Eilen päätin, että soitan ajan päivystykseen, kun poikaressu alkoi olla koko ajan vain itkuisempi. Saimme ajan ja käynti sujui julkisella terveysasemalla mahtavan ripeästi. Tulehdus on molemmissa korvissa ja nyt sitten olemme antibioottikuurilla. Uskon, että menimme lääkäriin juuri oikeaan aikaan. Tulehdus taisi olla vasta pahenemassa ja me toivottavasti vältimme itketyt yöt sekä hitsin kipeät korvat.

Sitten lisää knoppitietoja. Kloppinen...

...on noin 8,5 kuukautta.

...ei edelleenkään ryömi eikä konttaa, vaikka päivittäin nouseekin konttausasentoon ja siinä on sitten ihmettelee, että mitäs tässä nyt sitten oikein kuuluis tehdä.

...ei osaa vielä istua ihan täysin ilman tukea. Välillä keskittymisen herpaantuessa poika rojahtaa kädet ilmassa taaksepäin. Joskus jopa kyljelleen, ilman että yrittää ottaa käsillä vastaan. Suojeluheijasteiden kehittyminen on siis edelleen vaiheessa. Imetystyynystä olisi oikeasti varmaan ollut hyvä apu tässä istumisen opettelussa.

...omaa kaksi pikkuruista hammasta alhaalla ja tykkäsi, kun niitä harjataan. Mennyt aikamuoto siksi, että nykyään harjaus ärsyttää toista ja joka kerta kitistään. Hammastahnaa emme vielä käytä.

...on nukkunut parina aamuna puoli ysiin asti, eli meidän mittapuulla ihan hävyttömän myöhään.

...osaa taputtaa.

...vihaa pukemista. Tietää kiljumista, huutoa ja rimpuilua. Ja kiukkuisen äidin, joka yrittää välttää etteivät napakat vahvat potkut osuisi vatsaan.

...vihaa NenäFriidaa ja äiti sillä niistämistä. Niistämisihanuutta harrastettiin viikkotolkulla, viime päivinä emme ole imeneet räkää enää ollenkaan. Toivottavasti korvatulehduksen antibiootit tehoavat nyt ja NenäFriidan voi hetkeksi unohtaa kaappiin piiloon.

...varaa jo hieman painoa jaloilleen, mutta on vieläkin varpaillaan. Hyppykiikkua odotamme lainaan kaveripariskunnalta. Saa nähdä ehtiikö tulla ennen kuin poika oppii kävelemään.

...jokeltelee paljon ja erilaisia juttuja erilaisilla äänenpainoilla: amammammaam, ämmäämmäm, tätätätätä, mamamamama, papapappapa jne.

...on ilmeikäs kuin mikä. Uusin ilme on otsa kurtussa, silmäkulmien alta katselu.

...söi pitkään huonosti. Syynä lienee aivan liian kokkareinen ruoka. Niin ja ne hampaat. Olen tilsinyt haarukalla suurimpia paloja pienemmäksi ja nyt viimeisen viikon verran syömisestä on tullut taas ihan kivaa. Muuten on ollut yhtä taistelua ja hampaiden kiristelyä.

...juo edelleen maitonsa tuttipullosta (paitsi viimeisinä päivinä, kun maito ei ole uponnut mitenkään), vaikka minä olen uhonnut, että nokkamukireenit aloitetaan. Kerran olemme kokeilleet eikä oikein sujunut. Vettä sen sijaan menee joskus alas vähän kerrallaan.

...osaa peruuttaa ja kääntyä ympyrää.

...osaa pestä kätensä ja sammuttaa itse hanan.

...tykkää loiskuttaa käsillä vettä kylvyssä.

...omaa edelleen lehmän hermot ja kärsivällisyyden. Kaupassa hän jaksaa yleensä olla vaikka monta tuntia ilman mitään kitinää. Ihmisten tuijottelu käy viihteestä. Olen jo valmiiksi maani myynyt, kun tiedän, ettei Jäpikkä VOI olla samanlainen ja yhtä helppo...

...pyörii joskus sängyssään kuin väkkärä ja nukkuu silti. Vaikka pinniksessä poikittain vatsallaan.

...ei osaa nousta mitään tukea vasten.

...tykkää kovasti keinumisesta.

...ja myös toisista lapsista. Heidän temppujaan on hauska seurata ja tempuille on kiva nauraa.

...tuntuu olevan aika rauhallinen lapsi. Siinä kun muutama muu poju on melkoisen vauhdikas ja jatkuvasti nykimässä johonkin suuntaan, saattaa meidän Kloppinen vain istua paikoillaan ja hiljaa seurata toisen touhuja. Tai katsella kirjoista pitkään kuvia. Kaikki kaverit eivät jaksa kovin kauaa kuvista innostua. En tiedä onko tämä "lopullinen piirre" pojassani, mutta tällaisen eron olen huomannut.

Semmoinen kulta meillä. <3


Nina

Kirppislöytöjä ja diagnooseja.

Pitkästä aikaa koin hurmiollisia ostoshetkiä kirpparilla! Vihdoinkin akkavalta on sieltä siirtynyt ja tilalle oli tullut niin paljon kaikkea muikean kivaa pojille, että jee. Hinnatkin olivat kohdallaan, joissain jutuissa ja ennen kaikkea tyrkyllä ollut tavara oli oikeasti laadukasta, puhdasta, ehjää ja kivannäköistäkin. Lisähupia shoppailuun toi tietenkin Jäpikän heiluminen masussa – pääsin katselemaan rompetta sekä iso- että pikkuveljelle. <3 Mama likes.

Kloppiselle löytyi:

Ja Jäpikälle löytyi:

Maksettavaa kassalle jäi noin 25 € ja seassa oli aivan uusiakin vaatteita. Happy-happy-joy-joy. Sellaisen pointin kyllä huomasin, että noista pienistä vauvanvaatteista koossa 50-56 pyydetään euroa paria, kun taas isompia vaatteita koossa 74-80 myydään jopa viidellä eurolla. Vaikka tätä kokoahan vauva ehtii käyttämään paljon enemmän. Ja vaate kuluukin enemmän: on ruokatahroja, konttauskulumia sun muuta. Erikoinen on ihmisen hinnoittelulogiikka, opin mä.

Eilen funteerasin, että mistä johtuu maitolakkoilu ja korvien harominen. Aikani googleteltuani päätin soittaa ihan neuvolaan asti ja kysyä ihan ammatti-ihmiseltä, että mikä mahtaisi olla Kloppisella meneillään. Neuvolanterkka epäili joko korvatulehdusta tai tulossa olevia hampaita. Kuulemma imeminen tekee korviin kipeää ja huomautinkin tädille heti, että meillä poika on itkea tirauttanut heti maitoa vähän juotuaan, eli makes sense tuo diagnoosi.

Hampaitakin olen koittanut bongailla, mutta en näe ikenissä kyllä mitään alkuja. Turvoksissa tosin ikenet tuntuu olevan. Ohjeeksi saimme tarkkailla pojan vointia, ja jos juominen ei lähde pariin päivään käyntiin, niin marssimme tk:n tutkituttamaan Kloppisen korvat. Olen tehnyt aamu- ja iltapuuroista lähestulkoon velliä, jotta saisin pojalle syötettyä mahdollisimman paljon nestettä. Eilen maisteltiin ahkerasti myös vettä sekä ensimmäistä kertaa kurkkua. Se kun kuulemma sisältää muchos paljon nestettä.

Ajattelin, että tänään tai huomenna soittelisin aikaa sinne tk:n. Miksi Kloppista sitten kiduttamaan mahdollisesti kipeillä korvilla, jos kerran on mahdollisuus hoitaa kipu poiskin? Tai jos kipu ei johdukaan korvista, niin ainakin tiedän, että se on nyt sitten poissuljettu syy.


Nina

Sano jyrkkä ei maidolle.

Kloppinen ainakin sanoisi, jos osaisi. Meillä on nimittäin jo viikkotolkulla vähennetty maidon määrää, sillä se ei kertakaikkiaan uppoa poikaan, vaikka mitä tekisi. Neuvolasta saadun lappusen mukaan maitoa pitäisi mennä noin 600 mll vuorokaudessa. Eilen taidettiin jo jäädä reippaasti alle ja kokonaismäärä on jotakin 300-400 mll:n väliltä...

Ennen kun maitoa upposi aamu- ja iltapuuron kera 200 mll ja muilla aterioilla 150 mll, on määrä romahtanut jopa niinkin radikaalisti, että tänään aamulla maitoa upposi 40 mll ja eilen yhden aterian yhteydessä noin 30 mll. Järkyttävää, eikö? Alan olla huolesta jo aikalailla soikea, kun en tiedä, että missä nyt mättää ja että kuivuuko poikaparka nyt tyystin. Pari kertaa on käynyt niin, että maito on ensin maistunut ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta Kloppiselle iskee itkukohtaus ja maitoa ei sen jälkeen uppoa enää milliäkään.

Eli siis mitä hittoa? What's going on?

Meillä on tosiaan nuhasta kärsitty jo useampi viikko ja lähes päivittäin NenäFriidalla on tyhjennetty kärsää. Räkää tuntuu nykyään tulevan jo vähemmän ja muutama päivä meni jopa ilman niistämistä. Silti toinen tuntuu rohisevan ja hengittävän vain suun kautta. Tuttipullosta syöminen on siis epäilemättä aika hanurista, jos nenä on tukossa. Mama understands. Mutta kun sitä maitoa olis vaan silti juotava...

Kaikenlaista ollaan jo kokeiltu:

- kylmää maitoa lämmitetyn sijaan – no, no.
- nokkamukia – ei tajua, ei toimi.
- erilaisia tuttipulloja – parhaiten edelleen tuntuu toimivan Nukin Nalle Puh -tuttipullo sekä Mamin anti-colic -pullot.
- eri syöttöpaikkoja: syöttötuolia, sitteriä, syliä – ei merkittävää eroa juomisessa. Tai juomattomuudessa.

Joskus olen ennen syöttämistä laittanut Kloppiselle keittosuolatippoja ja sen jälkeen niistänyt, että toinen ei olisi niin tukossa syömisen aikana, mutta en oikein huomaa siitäkään olevan merkittävää apua... Tänään ajattelin yrittää, että syötän ennen kiinteää ruokaa maidon. Meillä kun se on aina juurikin toisinpäin. Saa nähdä mitä poika tuumii tästä.

Lisäksi Kloppinen on alkanut hieroa korviaan tai ainakin toista korvaansa. Väkisinkin olen alkanut epäillä korvatulehdusta, mutta Ukkokulta on tämän diagnoosin torpannut kerta toisensa jälkeen. Poika kuulemma itkustaisi kipeitä korviansa, jos niissä olisi tulehdus. Hmm, niin kai. Nyt Kloppinen kuitenkin vaikuttaa ihan kohtalaisen kivuttomalta ja reippaalta pikkukaverilta. Korvien lisäksi Kloppinen on alkanut hieroa myös silmiään. Tätähän jätkä tekee muutenkin, mutta yleensä vain ollessaan väsynyt. Nykyään silmiä hierotaan muutenkin ja ei kai Kloppinen jatkuvasti voi nykyään olla väsynyt? Ihan normiunia ainakin vedetään edelleen sekä yöllä että päivällä.

Mietin jo, että voisiko Kloppisella olla jokin allergia minkä takia silmät kutisee? En vaan tosin saa päähäni, että mikä tuo allergisoiva juttu sitten voisi olla. Mitään uutta ei mielestäni olla maisteltu eikä mitään uutta eläinlajiakaan olla tavattu. Kutiaisivatko korvat sen takia, että sinne säteilee mahdollinen hammaskipu? Vai onko korvat, nuo pään hassut ulokkeet, nyt vain löytyneet? Ja samoin todettu, että koko naamavärkin hierominen on kivaa, etenkin kun suunpielissä on vaikka kaurapuuroa?

Kuulostavatko tutuilta jutuilta? Vinkkejä, kokemuksia kenties?


Nina

Kukkia ja mehiläisiä.

Ai että, kaunis piha ja kukat tekevät minut onnelliseksi. Ja kun katsoo menoa taimitarhassa tai kukkamyymälässä, huomaa etten ole lajissani ainoa. Kukkia nimittäin ostaa niin nuoret friidut kuin kehäraakit mammatkin. Vielä kun vain olisi se oma unelmien piha, jota laittaa. Tähän vuokra-asunnon pihaan kun ei tee mieli satasia istuttaa... Tänä kesänä pihaan valikoitui pelargonioita, muratteja, ruusuja ja muurikelloja. Sain vasta nyt ahkeroitua pihamme kanssa, mutta tässä sitä lopputulemaa.

Takapihaa:

Ja etupihaa:

Lisäohjelmaa päiviin on tullut varaamastani kirppispaikasta ja aika armotta olen tavaroistani luopunut. Siis myös kengistä, laukuista ja vaatekappaleista. Jälkimmäisistä luopuminen nyt oli helpointa, sillä vaatteissa sesonki vaihtuu ja kyllästyn nopeasti itsekin. Mutta kengät sitten taas... Tai laukut. No, menkööt. Sain tämän hepulin, että kaappeja pitää saada tyhjäksi ja turhakkeita muutettua rahaksi, niin antaa palaa sitten vaan. Tällä hetkellä häihin säästäminen tuntuu kaikkein tärkeimmältä. Tärkeämmältä kuin yksikään vuositolkulla käyttöä odottanut kenkäpari. Mutta ihan hyvä, että olen luopunut asioista, sillä kauppa on käynyt ja melkein päivittäin saisi myyntipaikalleni viedä lisää tavaraa. Euron merkki silmissä odotan miltä näyttää parin viikon jälkeinen myynti... Pitäkääpä siis peukkuja, että tavara kulkee ulos kassan kautta.


Nina

Ps. Niitä toiveita? Jotain kysyttävää? Jotain sydämellä? Eikö?