Raskauskuulumisia.

Lauantaina hurahti käyntiin raskausviikko 23 ja en voi oikein muuta kuin äimistellä, että mihin tämä aika katoaa. Maaginen puoliväli on ylitetty ja viikot vierivät. Kohta on kasassa raskausviikko 30 ja voikin alkaa ressata tulevaa synnytystä. Vatsa tuntuu pitäneen sellaisen parin viikon loman kasvun suhteen eikä muuten haittaa. Kokoa tässä on muutenkin ihan tarpeeksi.

Tältä näytti vatsa siis raskausviikolla 20+0:

Ja tältä se näytti raskausviikolla 22+3 (ks. vas. puoleinen kuva). Sori, saatte siis noin viikon vanhaa kuvamateriaalia... 

Vieressä kuva Kloppisen odotusajoilta, jolloin viikkoja oli kasassa 22+5. Eikö näytäkin esikoisen masu aika paljonkin suuremmalta...? Vaikka nyt tunnen olevani paaaaaaljon suurempi kuin noin vuosi sitten. Ennen kuin alatte kerätä minulle kolehtia, jotta saisin ylleni jotain muutakin kuin tuon ruskean trikoopaidan, niin puolustan asuvalintaani sillä, että tuo trikoohärpäke on aivan ehdottoman ihana näin kesäkuumalla. Kevyt ja vilpoisa. Ja tuo on vielä aika hieno vaatekappale, vaikka näyttääkin kuvissa ei niin hienolta. Selässä on nimittäin näyttävä pitsiyksityiskohta ja muutenkin paidan helma on makean epäsymmetrinen. 

Raskaus etenee ihan hyvin. Pahemmilta säryiltä ja vaivoilta olen jälleen säästynyt. Jollei lasketa hiton huonosti nukuttuja öitä sekä närästystä, joka iski jo nyt. P*rkele. Ennen Kloppisen odottamistahan minä en edes tiennyt miltä närästys tuntuu! Silloin närästys taisi iskeä joskus raskausviikolla 35+. No, nyt se on täällä ja on varmaan loppuun asti. Vesikin laittaa närästämään. Löööv. <3 

Yöt nyt menee hyvin levottomasti, edelleen. Vatsalle on vaikeaa löytää hyvää asentoa, on kuuma, johonkin painaa ja on muuten vaan epämukavaa. Jäpikkä myös touhuaa öisin paljon enemmän kuin Kloppinen. Mielestäni ja muistaakseni. Se on melko rasittavaa ja pelko persiissä toivonkin, ettei tämä kukkuminen enteile öistä kukkumista myös maailmaan tulon jälkeen... Ukkokullan kuorsaus ja Kloppisen levottomuus ovat kruunu tälle kaikelle. Onneksi olen kaikesta huolimatta vielä kohtalaisen järjissäni ja hyvätuulinenkin, vaikka väsynyt olenkin. 

Painoa on tähän mennessä tullut noin 6-7 kg. Riippuu mistä roikkuu, eli mihin aikaan päivästä puntarille astuu. Verensokerit ovat pysyneet hyvin alle tavoitearvojen, eli lääkitys ilmeisesti toimii. Vaikkeivat ne ennen lääkkeitäkään pomppineet missä tahansa lukemissa, vaan aniharvoin ylittivät sallitut rajat. Olen toki ruokavaliotanikin vähän raakannut, kuten esimerkiksi siirtynyt takaisin rasvattomaan maitoon. Ukkokulta kun aikanaan "opetti" minut juomaan kevytmaitoa ja itseasiassa huomasin, että se vähän paransi atoopista ihoani. Tai sitten se on vain sattumaa. En tiedä. Nyt kuitenkin teen taas sitä, minkä koin vuosia sitten turhanpäiväiseksi eli raijaan kaupasta kahta eri maitoa kotiin. Ihan överiksi en ole tätä dieettiä kyllä vetänyt, eli jos mieleni on tehnyt jätskiä, niin sitä on silloin myös syöty. Mutta kohtuudella. Kuten aina ennenkin.

Samaan hengenvetoon on maristava harjoitussuppareista, tai mistä lie suppareista. Minä nimittäin välillä olen aivan tuskissani kävelylenkeillä, kun vatsaa kiristää ja tämä tekee jopa kipeää. Sama homma oli Kloppista odottaessa. Silloin neuvolassa neuvottiin, että hetkellinen lepo auttaa ja että kehoa pitää kuunnella. Kyse ei kuitenkaan ole mistään huolestuttavasta. Nyt kärsin samasta vaivasta ja samalla neuvolanterkka sanoo, että pitäisi liikkua. Miten helvetissä, kun pelkkä kävely on toisinaan miltei mahdotonta??! Helkatti vaan tätäkin vaivaa. Kateellisena kuuntelen juttuja, kuinka toiset kanssasiskot käy nostamassa salilla rautaa tai bodypumpissa riehumassa raskaanaollessaan. Itse en ikinä pystyisi samaan. Ukkokulta oli sitä mieltä, kun viime kauppareissulla olin jälleen aivan tuskissani, että tästä pitää jälleen kysyä neuvolassa. Että voiko kuulemma muka olla normaalia. Katsotaan mikä on vastaus tällä nykyisellä terkallani tähän vaivaan.

Masuni on tietenkin kovin rakas, ja sisältö etenkin, mutta silti huomaan, etten ole oikein sujut tämänkään raskauskehon kanssa. Itseasiassa kun Kloppisesta esittelin muotojani aika innoissani, niin tällä hetkellä huvittaisi vain peitellä koko keho telttakankaalla... En pidä itseäni minään näyttävänä odottajana, vaan päinvastoin, leveän pertsan kaveriksi suuri maha on ei-niin-hekumallinen. Tunnen itseni hugeksi, kömpelöksi, lihavaksi, turvonneeksi, ällöttäväksi. Ajatus siitä, että tiedän vatsan vain kasvavan, on vähän ahdistava.

Ihan kuin kylkiini olisi ilmestynyt jenkkakahvojen kohdalle pienet viirut. Raskausarpia, eikä. Rasvauksesta huolimatta. Jotenkin toki ajattelin, että voisiko kehoparkani mitenkään muka kestää tätä raskautta hetiperään ilman raskausarpia ja armotonta ihon venymistä... Sekin masentaa ja toivon vain, ettei jäljet pahenisi ja suurenisi.

Haluaisin vain eroon koko pötsistä ja pian, vaikka toisaalta ajatus, että neljän kuukauden kuluttua perheeseemme kuuluu neljä jäsentä, on aivan järisyttävän pelottava. Suurin pelko tietysti on koliikkivauva, joka ei ole tyytyväinen mihinkään. Että minusta tulee väsynyt ja helvetin kiukkuinen äiti, johon kyllästyy Ukkokulta, ja saankin kohta suunnitella häitäni aivan vain minulle itselleni.

Vaikka pääosin olen sisäistänyt perheemme kasvavan, ja vieläpä sillä pikkuruisella pojalla, niin aina välillä iskee paniikki ja ahdistus. Kaksi pientä lasta. Hullun hommaa, helvetti vieköön. Mikä päässäni on vialla, kun en tiukasti ristinyt polviani yhteen Kloppisen syntymän jälkeen? Toisaalta ajatus vauvasta on ihana. Pieni viaton, kaunis olento. Meidän lihaa ja vertamme. Kloppisen pikkuveli. Onkohan hän yhtä hurmaava ja sosiaalinen kuin Kloppinen, vai onkohan hän rujompi luonne? Näyttääkö hän yhtä ihanalta ja täydelliseltä kuin veljensä?

Mistä pääsemme loistavaan aasinsiltaan: olen sellaistakin kauhutragediaa kelannut pääkopassani, että mitä jos esikoiseni, Kloppiseni, on silmäteräni ja rakkaampi kuin kuopuksemme Jäpikkä. Ihan kauhea ajatus! Että suosisin lapsistani toista. Ensimmäinen on toki aina ensimmäinen, mutta silti, riittäähän minusta tasaisesti rakkautta kaikille? Tuntevathan molemmat poikani olevansa maailman tärkeimpiä ja rakkaimpia? Uskon kyllä, että aika moni, ellei jokainen, useamman lapsen äiti tai isä on joskus pohtinut samaa.


Nina

Ps. Kloppinen on tässä oppinut viime päivinä istumaan tosi hienosti. Tyyny on selän takana pehmentämässä ajatuskatkoa, kun toinen hölmö kellahtaa nurin, mutta kaiken kaikkiaan tasapaino pysyy hyvin ja istumisasennossa on Kloppisen mielestä kivaa.

Pps. Kloppinen on muuten alkanut taas juoda maitoa entiseen malliinsa! Jeejeejee! Antibiootit siis ilmeisesti tehoavat ja hyvin. Viikonloppuna maitoa vedeltiin taas sellaista 700 mll, kun huonoimpana päivänä maitoa ei mennyt kuin 50 mll. Huojentavaa.