Rulla juuttikangasta.

Ensinnäkin pakko hehkuttaa hääblogeja - luen ja seuraan varmaan kymmeniä blogeja (joita en ole kyllä päivittänyt tähän blogini luetteloon... Höh.) ja muutamat morsmaikkubloggarit astelevat kuulkaas ylihuomenna vihille. Hassua miten sitä myötäelää näiden ventovieraiden hetkeä. Ihan samalla tavalla kuin odotusaikana oli pähkinöinä, kun joku kanssabloggari lähti synnärille. Hääasiat iskevät minuun ihan tuhatta ja sataa, ja ihan päivittäin klikkaan samat blogit monta kertaa läpi, että joskos siellä olisi jo uusi postaus...

Että kaiketi tässä jonkin sortin häähulluutta eletään. En tunne itseäni kyllä mitenkään mahdottomaksi bridezillaksi, enkä kovin stressaantuneeksi. Jännitys, sellainen positiivinen iiiiiiiiiih-jännitys, puskee vähän väliä läpi. Tekisi mieli vain päivittää jatkuvasti Facebookia, että MITEN meidän häihin voi olla enää kolme viikkoa ja risat?!

No, kilahdin minäkin eilen. Mutta hiton hyvästä syystä. Askartelin meidän hääalbumia/vieraskirjaa monta tuntia leikkaamalla ja liimaamalla siihen kuvia ja tulostamiani Facebook-statuksia. Ja kaikki meni ihan hyvin. Olin tekemässä viimeistä sivua, kunnes kirjoitin tussilla päivämäärän väärin. Eikä kyse oli vain päivämäärästä, vaan kuukaudesta! Vittu! Eli se on jo sen verran iso moka, että jotain pitää keksiä. Pohdin jo, että tulostaisinko päivämäärät kartongille ja liimaisin joka sivulle sen päivämäärän? Että se näyttäisi ihan tarkkaan harkitulta yksityiskohdalta, eikä virheen peittelyltä? Äh, otti muuten päähän ja paljon.

No mutta hei - jotain positiivistakin: löydettiin Ukkokullan kanssa juuttikangasta/pellavakangasta ja ostettiin sitä iso rulla, sillä tästä askarrellaan pöytiin kaitaliinat. Alkuperäinen ideahan oli valkoiset kaitaliinat, mutta koska sellaisia ei mistään löytynyt tai ne olisivat tulleet järjettömän kalliiksi, niin päädyimme tähän juuttikankaaseen. Joka itseasiassa taitaa sittenkin olla parempi idea. Kaitaliinojen lisäksi siitä voisi tehdä kaikkea muutakin. Pitikin mennä sitten googlettamaan ideoita - niitä kun tuli vaikka kuinka:

 

 

Kuvat löydetty Googlen kuvahaulla.

Eli jos juuttikangasta jää yli, niin ei todellakaan haittaa. ;)

Ukkokulta kyllä hieman ahdistui, että pakkoko noita inspis-kuvia on enää katsoa, että et kyllä ala keksiä uusia ideoita ja torpata vanhoja. No, en kai. Jalostan niitä vanhoja vain paremmaksi... ;) Miehet. Ei ne vaan tajuu.

Paljastelen teille sitten myöhemmin, että mitä meidän juuttikangasrullasta sitten oikein syntyi. :)

Nina

Samalla aaltopituudella.

Meillä oli eilen tapaaminen hääkuvaajamme kanssa ja mieli on nyt superhyperhyvä! Meillä oli näyttää kuvaajalle kuvia, joista pidämme ja jollaisia toivoisimme kuviemme ehkä olevan. Ja arvatkaa mitä - kuvaajamme oli kuvista tosi liekeissä! Hän kehui kuvien tyyliä, ja sanoi itse henkkoht pitävänsä juuri tämän tyylisistä kuvista. Muutama tuon tyylinen kuva puuttui kuulemma hänen portfoliostaan, mutta eipä taida puuttua kauan... ;)

Olo on luottavainen. En missään vaiheessa ole epäileväinen ollutkaan, mutta nyt voin ainakin rauhassa keskittyä meidän huippupäivään eikä mitään valokuvausta tarvitse miettiä. Asiantuntijat osaa. Ja tottakai osaa, mehän valitsimme tämän kuvaajan juuri hänen tyylinsä ja portfolionsa vuoksi.

Tässä kuvapaljoutta, jotka inspiroivat meitä ja ihastuttivat kovin kuvaajaa:

 

 

Ja sitten vielä kuvia tästä vastustamattomasta kuvasarjasta, jota olen tainnut hehkuttaa joskus ennenkin...

Kaikki kuvat Googlen kuvahausta sekä hääkansioni syövereistä.

Kuvausta, ja oikeastaan ihan kaikkea muutakin, varjostaa vain tällä hetkellä otsaan ilmestynyt akne. Tiedän tämän johtuvan vain ja ainoastaan ehkäisypillereiden lopettamisesta. Olen nimittäin kokenut tämän ennenkin, kuten jo kerroinkin. Vituttaa aivan helvetisti. Miks just nyt - just nyt, kun olen menossa sen yhden ainokaisen kerran elämässäni naimisiin? Muuten ihoni on virheetön. Jos niitä atoopisia kuivia läiskiä ei lasketa. Näpyn näppyjä eikä epätasaisuuksia muuten ole. Olen kerran tai pari jo kironnut päätöstäni lopettaa niiden pillereiden syönti...

Helpotusta on toivottavasti luvassa huomenna, sillä menen yksityiselle naistenlääkärille hankkimaan ehkäisyä ja aion tehdä harvinaisen selväksi, että tavalla tai toisella hormonitasapainoni on palautettava ennalleen, ettei naamani näyttäisi tältä hääpäivänä. Jotain samankaltaista hormonia tai jotakin kehoni näköjään kaipaa. Kai. Äh, toivottavasti kohdalleni sattuu hyvä lääkäri, joka ymmärtää ja tajuaa jotain. Se kun nimittäin ei ole itsestäänselviö edes yksityisellä. Niin, sekin vituttaa, että joudun menemään yksityiselle ja hassaamaan siihen rahaa, mutta minkäs teet, kun ehkäisyneuvolan lääkärit ovat heinäkuun lomalla.

Nina

Ps. En ymmärrä mitä kehossani noin muutenkin tapahtuu, mutta painoni on pysynyt siinä 58 kilossa, vaikka olen syönyt justiinsa mitä mieli tekee... Tuoreet ihanat mansikat esimerkiksi sulalla suklaalla valeltuna, kröhöm... :D Ihan kuin olisin palautunut ennalleni, sellaiseksi kuin olin ennen raskauksia eli saatoin syödä mitä tahansa ilman että se näkyi missään. No, en toki valita. ;)

Timantit nimettömässä.

Olin ihan pakko vielä vähän hiplata vihkisormustani. Siis enhän toki todellakaan muuten, mutta tänne blogiin piti ottaa kuvia siitä. Etenkin niin, että se on sormessa. Kröhöm. ;)

Tämä on vain niin ihana, että se on ihkaoman postauksensa ansainnut. Tai melkein oman - on ihan pakko taas napista yhdestä jutusta. Mutta sitä ennen se ihana ihana ihana vihkarini:

On se huikea! Voi vitsit! <3 Hihittelin Ukkokullalle, että on niin rikas (ja rakas) olo. Rikas olo on nimittäin aika vieras käsite näin äitiyslomaillessa... ;) Ignooratkaa muuten jäätävät kynnet. Tai oikeastaan niiden olemattomuus. Otin vanhat geelit juuri pois ja nyt pitäisi löytää joku ihmeen rako uusien tekemistä varten. On vaan niiiiiiiin paljon kaikkea!

Sitten siihen napinaan. Arvatkaapa nimittäin huviksenne, että minkä värisen mekon Anoppi on häihimme ostanut? No, tottakai. Valkoisen. Vittu valkoisen! Ja siihen valkoisen mekon päälle valkoisen pitsijakun! Ei tsiisös!

En kyllä usko, että Anopin on tarkoitus minun mieltäni pahoittaa. Luulen, että nykyään ainakin hän pitää minusta ja hyväksyy minut täysin. Kyse taitaa olla vain ja ainoastaan siitä, että suoraan sanottuna Anoppini ei ole ihan se penaalin terävin kynä... Hän ei kertakaikkiaan ole tainnut tajuta, kuinka iso ja räikeä etikettivirhe on pukeutua toisen häissä valkoiseen. Etenkin jos olet sulhasen äiti, etkä siskon serkun naapurin kolmevuotias Lilli-Leinikki-Eerikki. No, eihän se mekko ihan kokonaan valkoinen ole, vaan helmassa on mustaa kuviota ja siinä on musta vyö, mutta silti se mekko on todella valkoinen. Tai siis mekon pääväri on kyllä harvinaisen selvästi valkoinen. Ja siinä on paljon sitä valkoista.

Kysyin tätä mekkoasiaa Anopilta ihan muuten vain, ja meinasin melko lailla valehtelematta rykästä kuolat suusta väärään kurkkuun, kun hän alkoi kertoa mekostaan ja sen väristä. En osannut edes sanoa yhtään mitään. Olin vain hiljaa, vai sanoinkohan, että aijaa? No, Ukkokullalle sen sijaan asiasta kerroin, että aika iso moka tuo valkoinen mekko. Ukkokulta soitti sitten äidilleen, että haluaa nähdä mekosta kuvan. Ja siksipä siis minäkin tiedän, että miltä se mekko näyttää...

Anoppi kuulemma tiesi tuosta valkoisesta väristä ja etikettivirheestä, mutta kun mekko ei ole pelkästään valkoinen, vaan siinä on mustaakin. Voi jehna vaan. Itselle tuo valkoinen mekko Anopilla on suoraan sanottuna vähän se ja sama - kyllä Anoppi kakkoseksi meikäläiselle ja meikäläisen valkoiselle puvulle jää vaikka mitä yrittäisi. Mutta pelkään, että hääjuhlassa sulhasen äidin asuvalintaa ihmetellään ja siitä supatellaan. Anoppi kyllä lupasi katsoa jotain muuta mekkoa, mutta ilmeisesti oli puhunut Ukkokullalle vain valkoisen jakun vaihtamisesta johonkin muuhunkin.

Väkisinkin aloin miettiä, että jos tuo etiketti on noin hakusessa viiskymppisellä naisella, niin mitenköhän sitä osaa kukaan muukaan noudattaa? Ja että montakohan valkoista helmaa siellä meidän hääjuhlassa lopulta heiluu... Vai olenko vaan turhan nipo, kun toivoisin, että se valkoinen väri olisi edes sen yhden kerran vain minun?


Nina

Taaperoripulia?

Kaiken hempeän ja ihastuttavan häähössön keskellä pitää olla myös inhorealistista arkihössöä?

Ei? Skippaa siis tämä postaus ja odota kärsivällisesti seuraavaa.

Ehdottomasti juu? No, jatka lukemista. Aion nimittäin pohtia kakkajuttuja ja tarkemmin sanottuna taaperoripulia. Oletteko koskaan kuulleet moisesta?

Meillä Kloppisen vatsa toimii turhankin vikkelään ja kun tavaraa tulee, niin sitä TODELLA sitten tulee. Niin paljon ja niin löysänä, että se valuu toisinaan oikein kinttuja pitkin. Kivaa näin shortsi-aikakautena... Ainakin vaatteet likaantuvat ja vaatekertoja menee päivittäin useampia. Pyykkihommia siis riittää.

En ole oikein osannut huolestua, sillä Kloppinen tuntuu olevan ihan normaali ja perusterve. Paitsi että nyt sillä on nuha, joka on pikkuveljeltä saatu. Allergiat eivät ole oikein käyneet mielessäkään, sillä en ole huomannut, että mikään tietty aiheuttaisi tai olisi aiheuttamatta mitään. Toki jos kyse on vaikka maitoallergiasta, niin sehän on selvää, että siitä oirehdittaisiin jatkuvasti, sillä maitotuotteita ollaan käytetty koko ajan. Ehkä voisi piruuttaan kokeillakin, että mentäisiin laktoosittomilla tuotteita.

No, muita oireita sen kakkailun lisäksi on tosiaan sen löysä koostumus ja aivan helvetin hirvittävä haju. Siis lainkaan valehtelematta voin kertoa, että päivän aikana vaipparoskiksen haju alkaa olla niin pistävä, että miltei silmiä kirvelee. Kakassa on myös toisinaan sulamattomia ruuanjäämiä. Etenkin maissia ja herneitä, jos sellaisia on sattunut olemaan ruuan joukossa. Niin, sehän piti vielä mainita, että kakka tulee päivittäin noin 1-4 kertaa. Ja joka kerta se tosiaan on löysää. En valehtelematta edes muista, koska kakka olisi ollut ehta pökäle.

Nyt on semisti paska äiti -fiilis, kun tajuan, että tätä löysis-vaihetta on tosiaan kestänyt kuukausitolkulla ennen kuin olen ottanut ohjat käsiini ja googlettanut, että mistä voisi olla kyse. Saati kysynyt tästä neuvolassa. Mutta kuten jo sanoin, niin ei ole ollut mitään huolestuttavia oireita tai mitään, mikä olisi saanut meidät huolestumaan. Olemme lähinnä vain ihmetelleet.

Ensimmäisenä Google tiesi tietenkin valistaa vatsapöpöistä ja sen jälkeen allergioista. Etenkin siitä maitosellaisesta. No, heti seuraavaksi törmäsinkin keskusteluketjuihin sekä yhteen lääkäritason kirjoitukseen aiheesta "taaperoripuli". Kuulemma kuuluu taaperoikään ja ei ole vaarallista laisinkaan. Ainut haitta lienee vain vatsantoiminnan ripeydestä aiheutuva vaippaihottuma. Tämän aika vinhankin vaivan olisi mitä ilmeisimmin tarkoitus mennä itsestään ajan kanssa ohi.

Se äärimmäisen pieni paniikki hälveni mukavasti. Ajattelin silti soitella neuvolantädille ja kysyä, että onko hän kuullutkaan tällaisesta ripsasta. Ja että mitä hän on mieltä - pitäisikö niihin allergiatesteihin silti varmuuden vuoksi mennä. Itsellä on sellainen aavistus, että se olisi turha reissu, mutta niin, mistä sitä aina tietää.

Kokemuksia taaperoripulista? Laittakaa kommenttiloota haisemaan! :D <3


Nina

Opastusta vieraille.

Olen ihan tyystin unohtanut teille näyttää, mitä me tehtiin sillä välin, kun muu Suomi uhmasi viikatemiestä pissimällä veneestä veteen ja testasi maksa-elimen äärirajoja juomalla kahdeksan pulloa Kossua. Siis juhannuksena. Me askartelimme tienvarsikyltit!

No okei, kävimme mekin juhannusperjantaina koko perheen voimin ystäväpariskunnan luona yökyläilemässä ja joimme oikein kolme kolmosolutta, kun lapskullat olivat menneet maate. Se oli virkistävä ja mukava reissu sekä päivä, mutta yö sen sijaan oli aikamoista helvettiä.

Meidän pojat eivät ole montakaan yötä nukkuneet samassa huoneessa. Kloppinen nukkuu ylhäisessä yksinäisyydessään omassa huoneessaan ja Jäpikkä meidän kanssa. Eli toisin sanoen: Kloppinen ei ole tottunut oikein minkään sortin ääniin tai häiriötekijöihin yöllä, joten kun me Ukkokullan kanssa yöllä hiivimme poikien sänkyjen väliin vuodesohvalle nukkumaan, aloitti Kloppinen ulinan, joka puolestaan säikäytti Jäpikän yöuniltaan ja tämä kuopus aloitti sitten moisen huutokonsertin, jolle ei loppua tuntunut tulevan.

Myöskin poikien nukuttaminen oli homma sinänsä. Meillähän poikia siis ei normaalisti nukuteta, mutta nyt oli tehtävä poikkeus siinäkin. Jäpikän kohdalla. Häntä ei kertakaikkiaan saatu nukahtamaan rauhallisin mielin matkasänkyyn, vaan minun oli haettava punaisena kiljuva palosireeni syliini sammahtamaan. Se oli melko ihanaa, sillä edellisen kerran Jäpikkä on nukahtanut syliini jo useita kuukausia sitten. Ja viimeinen kerta taisi tuokin olla. Bitter sweet... <3 :,)

No, vaihtelu virkistää (vaikkei se silloin kolmelta yöllä ihan siltä tunnu...) ja toisaalta minusta on hyvä totuttaa lapsia kaikenlaisiin tilanteisiin eikä aina vain kyhjöttää omassa kotona neljän seinän sisällä. Joskus pitää sitten vain hieman kärsiä, jotta saa itse nauttia aikuisesta laatuseurasta aamuyön pikkutunteina.

Mutta niin - ne askartelut. Minä aloitin askartelut ihan oikeasti niistä paikkakorteista, mutta en päässyt nimien tulostamista pidemmälle... Innostuimme nimittäin isäni johdolla tekemään näitä tienvarsikylttejä. Niistä(kin) meillä oli aika selkeä visio, joten tekeminen oli aika helppoa, kun tiesi, mitä lähtee tekemään.

Tuo viimeinen Häät-kyltti on siis viimeinen juhlapaikalle opastava kyltti. Harmi, että jouduin taas vähän sensuroimaan nimikirjaimia ja numeroita - ovat nimittäin tosi hyvännäköiset kyltit ja nuo mustat sydämet kyllä hieman syövät noiden loistoa... No, se on semmosta.

Nyttemmin muuten saimme laitettua nuoletkin paikoilleen, mutta meinaamme tehdä vielä ajelureissun kirkolta juhlapaikalle, jotta emme vain unohda mitään risteystä tai muista suuntaa väärin. Ja lisäksi pitää katsoa kiinnityspaikkoja jo valmiiksi, jottei hääpäivän aamu ole yhtä sirkusta Ukkokullalle. 

Me muuten haimme näille kylteille oikein luvat. Oli naurettavan helppoa ja maksutonta. Ei ainakaan kukaan käy niitä nyppimässä pois sen vuoksi, etteikö olisi luvat kunnossa. Lupia ei varmaan olisi koskaan haettu, jos tahtomiset olisi hoidettu jossain muualla kuin Turun keskustassa.

Aurinkoista viikonloppua - jos tänä viikonloppuna sitten askartelisin ne paikkakortit? ;)

Nina

Ps. Arvatkaa vaan tippuiko toinen noista kukkakoreista maahan, kun Ukkokulta ruuvaili niitä nuolia paikoilleen? Voi kyllä tippui. Tiputusta oli jotain kolmisen metriä, eli juuri tarpeeksi, että tämä tippunut kukka-asetelma on lievästi sanottuna aika säälittävän näköinen. Ehkä se elpyy vielä, en tiedä.

Huomenlahja.

Ukkokulta sai porttikiellon blogiini joksikin aikaa, sillä en kertakaikkiaan voi olla paljastamatta huomenlahja-ajatustani teille!

Lahja hänelle, aviomiehelleni, on siis...

.....rumpujen pärinää, trrrrr-trrrrr.....

...HUOMENLAHJAKUVAT MINUSTA JA HARRIKASTA!

Iiiiiiikkkksss!

Kuvaus on tarkoitus järjestää heinäkuussa, samana päivänä Ukkokullan polttareiden kanssa. Se on helpointa niin, sillä Ukkokullan epäilykset ehdottomasti heräisivät, jos lähtisin kotoota moneksi tunniksi tukka kuosissa, naama tällättynä ja vielä ison matkalaukun kanssa. Ukkokulta ei tokkopa ihan uskoisi, että olen menossa reisi-vatsa-peppu -jumppaan? Mutta e-hei, Ukkokulta on aivan tyystin eri läänissä ja minä reppana saan leikkiä huippista ihan antaumuksella.

Jännittää, voi kiasus, että jännittää. Jännittää, vaikka tapasin pari päivää sitten kuvaajan ja hän vaikutti sangen rennolta ja kivalta mieheltä. Jännitystä lievensi se asianhaara, että hän kuulemma nähnyt jos jonkinlaista. Minä kun pelkäsin, että jossain Turun lähettyvillä tullaan todistamaan metsänlintusten joukkokuolo, kun ne viattomat eläinparat tallentavat verkkokalvoilleen meikäläisen selluliittiperseen. Kuulemma linnut ovat aika kovia tyyppejä eivätkä traumatisoidu kovin herkästi. No, sehän nähdään.

Mikä parasta, niin rahaa tähän ei pala ihan järjettömästi, sillä kuvaaja tekee kuvauksia ihan harrastuspohjalta (mutta kuitenkin todella taitavasti) ja meikin sekä kampauksen ajattelin askarrella paskarrella itse itselleni. Ja mikä ihan parhainta parasta, toinen kaasoistani pääsee tulemaan paikalle. Hänen seurassaan pystyn nimittäin olemaan täysin oma itseni ja tiedän hänen olevan juuri oikea ihminen siihen tilanteeseen mukaan. Toki meinaan pyytää toistakin kaasoa mukaan. Suunnittelimme nimittäin jo, että kuvauksen jälkeen lähtisimme kimpassa terdelle rentoutumaan. :)

Minkälaisia kuvia sitten toivoisin saavani? Alla inspiraatiota tyylistä ja vähän itselle vinkiksi, että kuinka pousailla:

 

Marisa Miller näyttää näissä kuvissa upealta - tykkään, tykkään ja tykkään:

Kuvat bongattu Googlen kuvahaulla.

Olen jo hieman tonkinut vaatekaappiani ja yrittänyt miettiä, että mitä laittaa päälle. Musta biker-tyylinen nahkatakki - ihan must. Mustat alusvaatteet. Ne raakkuvat varikset hiljentävät stringit. Korkeakorkoiset mustat avokkaat. Mustat pitkävartiset saapikkaat. Musta tiukka nahkahame. Mustat nahkaiset ajohanskat on pakko saada jostain. Mustat stay upit? Hmmmm. Mitään pitsiunelmahepeniä en aio mukaan pakata, sillä mitään sen tyylistä en halua.

Jännittää hieman, että onhan kuvaaja ihan kartalla siitä, mitä minä tahdon, sillä tapaamisemme aikana kuvaajan "mieli" tuntui yhtäkkiä muuttuvan ja hän alkoi pyöritellä ideoita erinäisistä gootti-lookeista. Kuulemma kehoni rakenne ja kasvoni sopisivat sellaiseen kuvaukseen täydellisesti. Ketään mitenkään loukkaamatta, mutta ei kiitos. Sanoin kuvaajalle aika suoraankin, ettei Ukkokulta lämpenisi sellaisesta yhtään eikä se ole minun tyyliä sitten yhtään. Mutta silti kuvaaja vaahtosi jo hetken kuluttua gootti-meikeistä sun muista. Hmmm.

En ehkä voi olla sitten vilauttamatta teille näitä kuvaussession kuvia. Sensuroituna of course. Selluliittia on luvassa teillekin. ;) Mikäli kuvat siis onnistuvat ylipäätään ja ne voi Ukkokullalle ojentaa. 

Onko jollakulla teistä kokemusta huomenlahjakuvauksesta tai mallina olosta ylipäätään? Vinkkejä jaettavaksi? Leuka ylös, ettei kaulan tilalla ole viittätoista leukaa? 

Nina

Ps. Tasan kuukausi h-hetkeen. Apua!

Myrkyttäjät.

Olenko minä ainut, joka huomaa koko ajan löytävänsä ympäriltään sellaisia Myrkyttäjä-ihmisiä? Sellaisia, jotka kateuksissaan, katkeruuksissaan ja sekopäisyyksissään iskevät kiilaa milloin kenenkin väliin ihan vain siksi, että itsellä on vitun paha olla itsensä kanssa (?).

Myrkyttäjät ovat sellaisia, että tavalla tai toisella, häpeilemättömän suoraan tai vittumaisesti kaarrellen, he kiusaavat. He hankaloittavat tilanteita, elämää ylipäätään. Ilmeisesti Myrkyttäjän elämä on melko paskaa, joten hänen on tehtävä muidenkin olosta ja elämästä mahdollisimman paskaa. Ettei muilla ole missään nimessä turhan hyvä ja onnellinen olo.

Kuulostaako tutulta?

Meidän lähipiirin ykkösmyrkyttäjä on tällä hetkellä Ukkokullan veljen ja bestmanin vaimo. Hän on käärmeissään ilmeisesti siitä, sillä Ukkokullan äiti rahoittaa osaltaan meidän häitämme. Anoppi kun ei maksanut heidän häistään latiakaan. Mikä sikäli olisi vaatinut vähintään yliluonnollisia voimia, sillä heidän häänsä olivat yllätyshäät: synttärijuhlista tulikin yhtäkkiä hääjuhlat. Yllätyshäät siis myös anopille. Hääjuhlat, jotka jäivät meiltä väliin, sillä ajattelimme skipata "pelkät" syntymäpäiväjuhlat, koska olin jo aika paljon raskaana ison vatsani kanssa (viime kesänä) ja me yritimme tuolloin jo saada epätoivoisesti rahaa kasaan meidän häitämme varten. Nämä "syntymäpäivä"juhlathan tosiaan vieteltiin useamman sadan kilsan päästä meistä. Ukkokulta oli tästä puolestaan käärmeissään ja ihan syystä mielestäni: hänen veljensä meni naimisiin eikä Ukkokulta ollut paikalla. Aika hanurista minustakin. Miksei meitä voitu vain maanitella paikalle, miksei meille voitu kertoa suoraan, että mistä juhlista on kyse? Huoh.

No, meidän häät eivät tule yllätyksensä kenellekään. Näitä pirskeitä on suunniteltu lähes 1,5 vuotta. Näihin bileisiin me itse pyysimme rahoitusta vanhemmiltamme. Ja painotan vielä sellaista ehkä epäoleellistakin seikkaa, että minun vanhempani rahoittavat häitämme HUOMATTAVASTI enemmän kuin Ukkokullan äiti. Tätä Myrkyttäjä ei varmaan taida tietää, vaan liekö kuvittelee, että meille on isketty kymppitonni käteen ja toivoteltu ihanaa hääsuunnitteluaikaa.

Ja mitä siitä, vaikka rahaa olisikin tuotu jätesäkkikaupalla? Eihän se meidän vikamme ole? Eikös Myrkyttäjä kohdista kiukkunsa nyt aavistukseen väärään suuntaan? Jos joku tätä temppuilua ansaitsee, niin eikö se ole Anoppi? Vaikken toki toivo, että hänkään joutuu tätä Myrkyttäjän kiukuttelua kestämään.

Miten Myrkyttäjä sitten käyttäytyy? No hän, kolmekymppinen aikuinen nainen, hankaloittaa tulevan sulhasen ja bestmanin kanssakäymistä. Myrkyttäjä ei halua esimerkiksi tulla tänne ennen itse hääpäivää, vaikka me tarvitsemme kipeästi apujoukkoja hääaatoksi, perjantaiksi, esimerkiksi hääjuhlapaikkaa laittamaan. Sehän, ainakin minusta, on ehdottomasti bestmanien ja kaasojen hommaa. Tai heidän "kuuluu" olla meitä auttelemassa.

Meille kaikesta vastaanhankaamisesta tulee nolo olo. Vaadimmeko paljon, liikaa jopa? Vaikkemme vaadi keltään mielestäni oikein mitään eriskummallista. Kukaan ei joudu askartelemaan sormet verillä hääkarkkeja häitä edeltävänä yönä, ei siivoamaan hääjuhlapaikkaa aamuneljältä eikä istumaan kymmenissä hääpalavereissa kahvipöytämme ääressä.

Asenne on tässä nyt kaikkea paitsi rock. Itse muistan kaasona olleeni vain niin silmittömän ylpeä roolistani ja vastuustani, ja rakastin joka hetkeä, kun ystäväni häitä suunniteltiin ja toteuteltiin. Se ei ollut pakkopullaa, vaan ihanaa yhteistä tekemistä, joka yhdisti hääseuruetta entisestään. Viimeiset tunnit ennen naamioitumista fiilisteltiin kimpassa. Ihan parasta!

Mutta ei meidän tapauksessa.

Vielä jokunen päivä sitten oli epäselvää, että pääseekö tämän Myrkyttäjän aviomies, sulhasen veli ja bestman, perjantaina paikalle. Pääseekö hän auttamaan juhlapaikan laittamisessa, pääseekö hän mukaan kirkkoharjoitukseen ja ennen kaikkea viettämään ne kuuluisat viimehetket pikkuveljensä kanssa saunoen ja fiilistellen. Onneksi tälle bestmanille kasvoi yllättäen pallit ja hän ilmoitti Myrkyttäjälleen, että hän aikoo olla perjantaina täällä - Myrkyttäjän kanssa tai ilman häntä.

Mielenkiintoista siis on, että onko Myrkyttäjä hääjuhlassamme mukana ollenkaan. Töykeyden ja törkeyden huippuhan olisi jättää juhlamme väliin, mutta Myrkyttäjä tuntuu olevan niin itsekäs ja röyhkeä, että kaikki on mahdollista.

Lisäksi Myrkyttäjä on hankaloittanut kaasojen ja hänen miehensä välistä kanssakäymistä. Ilmeisesti Myrkyttäjän ansiosta esimerkiksi hääohjelman suunnittelu on ollut kutakuinkin mahdotonta kaasojen ja bestmanien kesken. Liekö Myrkyttäjä hieman mustasukkainen luonne? No, kaasoni ovat toki sangen kuumia kisuleita, mutta eivät sentään mitään miestennielijöitä, vaan onnellisesti molemmat naimisissa. Mutta viis siitä, hääjuhlan suunnittelu puhelimitse ja sähköpostitse saattaa Myrkyttäjän mielestä ilmeisesti hyvinkin johtaa riettaaseen etäsuhteeseen.

Miksei Myrkyttäjällä ole mitään häpyä, omaatuntoa? Miten Myrkyttäjä edes kehtaa? Miksei hän voisi olla vain onnellinen puolestamme ja tehdä osansa, että hänen aviomiehelläänkin olisi mahdollisimman mukava ja onnellinen olo pikkuveljen suurena päivänä? Itse hääparin olosta puhumattakaan...

Melko käsittämätöntä.


Nina