Mihin mä kuulun?

Enpä olisi oikeesti jokunen vuosi sitten uskonut, että minusta kehkeytyy vielä tällainen DIY-morsio, joka ei epäröi tarttua maalisutiin, jos se on tarpeen. On ollut ihanaa tehdä asioita itse, suunnitella, mallata. Tehdä. Siitä tekemisestä tulee nimenomaan se oikea fiilis, se hääfiilis. Ainakin minulle.

Tällä kertaa esittelen pikkukätöstemme aikaansaannoksia pöytäkartan muodossa. Ukkokulta ja minun isäni kasasivat lavojen laudoista pöytäkarttaseinän, jonka minä sutisin rennolla otteella valkoiseksi. Tämä seinä ei ole vain esteettinen juttu, vaan ihan myös tarpeellinenkin jopa, sillä hääjuhlapaikalla ei saa kiinnittää seiniin mitään. Nyt ei tarvitse huolehtia siitä, sillä meilläpäs onkin oma seinä. ;)

 

Minun piti tietenkin heti päästä mallaamaan kehykset paikoilleen ja hifistellä oikein lyhdyn sekä maljakonkin kera. Maljakkoon olisi tarkoitus laittaa jotain kasvillisuutta. Ja kyllä vaan, istumajärjestyskin on jo tehty. On ollut tehtynä jo varmaan kuukauden päivät. Eli näköjään me viime tingassa kaiken tekevät olemme joissain asioissa edes ajoissa. Seinä on muuten valmis, mutta ajattelin kirjailla ylös jotain tekstiä tyyliin "Istumajärjestys", "Pöytäkartta", "Löydä paikkasi" tms.

 

Thumbs up - siitähän tuli loistava, tuumi Ukkokulta. ;) Lasinen purkki on löytö kirpparilta ja tuon valkoisen lyhdyn anastin luvan kera vanhempieni terassilta. 

Samalla maalisudin kanssa riehumisella maalasin myös meidän karkkibuffaan tulevan Love-kyltin.

Paikkakortitkin on askarreltu. Yksi jäi tekemättä, kun kyseessä on vauva ja hänen tulonsa oli pitkään epävarmaa. Joten vielä pitää tehdä kummitytölle oma paikkakortti muistoksi. :) Paikkakorttien haluttiin olevan samaa sarjaa kutsujen kanssa, eli jälleen pääsin näpräämään pitsin, timanttien, helmien ja saman tutun fontin kanssa.

Oletteko askartelijapaskartelijat muuten huomanneet, että askartelemalla saa aiheutettua ihan helvetillisen sekasotkun ympäri kämppää? Or is it just me?

Eilen otettiin asiaksemme soittaa kirkolle ja kysyä, että saahan niitä ruusunterälehtiä heittää. No, eipä saa. Tai vastaus tuli siihen malliin, että ei oikein mielellään. Joten tänään laitetaan sitten ne haaveillut ilmapallot tilaukseen ja vihkimisen jälkeen kirkolta lähtee satakunta palloa ilmavirran vietäväksi. <3 Mikä ihana pakkorako. ;)

Aurinkoista viikonloppua!

Nina

Rulla juuttikangasta.

Ensinnäkin pakko hehkuttaa hääblogeja - luen ja seuraan varmaan kymmeniä blogeja (joita en ole kyllä päivittänyt tähän blogini luetteloon... Höh.) ja muutamat morsmaikkubloggarit astelevat kuulkaas ylihuomenna vihille. Hassua miten sitä myötäelää näiden ventovieraiden hetkeä. Ihan samalla tavalla kuin odotusaikana oli pähkinöinä, kun joku kanssabloggari lähti synnärille. Hääasiat iskevät minuun ihan tuhatta ja sataa, ja ihan päivittäin klikkaan samat blogit monta kertaa läpi, että joskos siellä olisi jo uusi postaus...

Että kaiketi tässä jonkin sortin häähulluutta eletään. En tunne itseäni kyllä mitenkään mahdottomaksi bridezillaksi, enkä kovin stressaantuneeksi. Jännitys, sellainen positiivinen iiiiiiiiiih-jännitys, puskee vähän väliä läpi. Tekisi mieli vain päivittää jatkuvasti Facebookia, että MITEN meidän häihin voi olla enää kolme viikkoa ja risat?!

No, kilahdin minäkin eilen. Mutta hiton hyvästä syystä. Askartelin meidän hääalbumia/vieraskirjaa monta tuntia leikkaamalla ja liimaamalla siihen kuvia ja tulostamiani Facebook-statuksia. Ja kaikki meni ihan hyvin. Olin tekemässä viimeistä sivua, kunnes kirjoitin tussilla päivämäärän väärin. Eikä kyse oli vain päivämäärästä, vaan kuukaudesta! Vittu! Eli se on jo sen verran iso moka, että jotain pitää keksiä. Pohdin jo, että tulostaisinko päivämäärät kartongille ja liimaisin joka sivulle sen päivämäärän? Että se näyttäisi ihan tarkkaan harkitulta yksityiskohdalta, eikä virheen peittelyltä? Äh, otti muuten päähän ja paljon.

No mutta hei - jotain positiivistakin: löydettiin Ukkokullan kanssa juuttikangasta/pellavakangasta ja ostettiin sitä iso rulla, sillä tästä askarrellaan pöytiin kaitaliinat. Alkuperäinen ideahan oli valkoiset kaitaliinat, mutta koska sellaisia ei mistään löytynyt tai ne olisivat tulleet järjettömän kalliiksi, niin päädyimme tähän juuttikankaaseen. Joka itseasiassa taitaa sittenkin olla parempi idea. Kaitaliinojen lisäksi siitä voisi tehdä kaikkea muutakin. Pitikin mennä sitten googlettamaan ideoita - niitä kun tuli vaikka kuinka:

 

 

Kuvat löydetty Googlen kuvahaulla.

Eli jos juuttikangasta jää yli, niin ei todellakaan haittaa. ;)

Ukkokulta kyllä hieman ahdistui, että pakkoko noita inspis-kuvia on enää katsoa, että et kyllä ala keksiä uusia ideoita ja torpata vanhoja. No, en kai. Jalostan niitä vanhoja vain paremmaksi... ;) Miehet. Ei ne vaan tajuu.

Paljastelen teille sitten myöhemmin, että mitä meidän juuttikangasrullasta sitten oikein syntyi. :)

Nina

Samalla aaltopituudella.

Meillä oli eilen tapaaminen hääkuvaajamme kanssa ja mieli on nyt superhyperhyvä! Meillä oli näyttää kuvaajalle kuvia, joista pidämme ja jollaisia toivoisimme kuviemme ehkä olevan. Ja arvatkaa mitä - kuvaajamme oli kuvista tosi liekeissä! Hän kehui kuvien tyyliä, ja sanoi itse henkkoht pitävänsä juuri tämän tyylisistä kuvista. Muutama tuon tyylinen kuva puuttui kuulemma hänen portfoliostaan, mutta eipä taida puuttua kauan... ;)

Olo on luottavainen. En missään vaiheessa ole epäileväinen ollutkaan, mutta nyt voin ainakin rauhassa keskittyä meidän huippupäivään eikä mitään valokuvausta tarvitse miettiä. Asiantuntijat osaa. Ja tottakai osaa, mehän valitsimme tämän kuvaajan juuri hänen tyylinsä ja portfolionsa vuoksi.

Tässä kuvapaljoutta, jotka inspiroivat meitä ja ihastuttivat kovin kuvaajaa:

 

 

Ja sitten vielä kuvia tästä vastustamattomasta kuvasarjasta, jota olen tainnut hehkuttaa joskus ennenkin...

Kaikki kuvat Googlen kuvahausta sekä hääkansioni syövereistä.

Kuvausta, ja oikeastaan ihan kaikkea muutakin, varjostaa vain tällä hetkellä otsaan ilmestynyt akne. Tiedän tämän johtuvan vain ja ainoastaan ehkäisypillereiden lopettamisesta. Olen nimittäin kokenut tämän ennenkin, kuten jo kerroinkin. Vituttaa aivan helvetisti. Miks just nyt - just nyt, kun olen menossa sen yhden ainokaisen kerran elämässäni naimisiin? Muuten ihoni on virheetön. Jos niitä atoopisia kuivia läiskiä ei lasketa. Näpyn näppyjä eikä epätasaisuuksia muuten ole. Olen kerran tai pari jo kironnut päätöstäni lopettaa niiden pillereiden syönti...

Helpotusta on toivottavasti luvassa huomenna, sillä menen yksityiselle naistenlääkärille hankkimaan ehkäisyä ja aion tehdä harvinaisen selväksi, että tavalla tai toisella hormonitasapainoni on palautettava ennalleen, ettei naamani näyttäisi tältä hääpäivänä. Jotain samankaltaista hormonia tai jotakin kehoni näköjään kaipaa. Kai. Äh, toivottavasti kohdalleni sattuu hyvä lääkäri, joka ymmärtää ja tajuaa jotain. Se kun nimittäin ei ole itsestäänselviö edes yksityisellä. Niin, sekin vituttaa, että joudun menemään yksityiselle ja hassaamaan siihen rahaa, mutta minkäs teet, kun ehkäisyneuvolan lääkärit ovat heinäkuun lomalla.

Nina

Ps. En ymmärrä mitä kehossani noin muutenkin tapahtuu, mutta painoni on pysynyt siinä 58 kilossa, vaikka olen syönyt justiinsa mitä mieli tekee... Tuoreet ihanat mansikat esimerkiksi sulalla suklaalla valeltuna, kröhöm... :D Ihan kuin olisin palautunut ennalleni, sellaiseksi kuin olin ennen raskauksia eli saatoin syödä mitä tahansa ilman että se näkyi missään. No, en toki valita. ;)

Timantit nimettömässä.

Olin ihan pakko vielä vähän hiplata vihkisormustani. Siis enhän toki todellakaan muuten, mutta tänne blogiin piti ottaa kuvia siitä. Etenkin niin, että se on sormessa. Kröhöm. ;)

Tämä on vain niin ihana, että se on ihkaoman postauksensa ansainnut. Tai melkein oman - on ihan pakko taas napista yhdestä jutusta. Mutta sitä ennen se ihana ihana ihana vihkarini:

On se huikea! Voi vitsit! <3 Hihittelin Ukkokullalle, että on niin rikas (ja rakas) olo. Rikas olo on nimittäin aika vieras käsite näin äitiyslomaillessa... ;) Ignooratkaa muuten jäätävät kynnet. Tai oikeastaan niiden olemattomuus. Otin vanhat geelit juuri pois ja nyt pitäisi löytää joku ihmeen rako uusien tekemistä varten. On vaan niiiiiiiin paljon kaikkea!

Sitten siihen napinaan. Arvatkaapa nimittäin huviksenne, että minkä värisen mekon Anoppi on häihimme ostanut? No, tottakai. Valkoisen. Vittu valkoisen! Ja siihen valkoisen mekon päälle valkoisen pitsijakun! Ei tsiisös!

En kyllä usko, että Anopin on tarkoitus minun mieltäni pahoittaa. Luulen, että nykyään ainakin hän pitää minusta ja hyväksyy minut täysin. Kyse taitaa olla vain ja ainoastaan siitä, että suoraan sanottuna Anoppini ei ole ihan se penaalin terävin kynä... Hän ei kertakaikkiaan ole tainnut tajuta, kuinka iso ja räikeä etikettivirhe on pukeutua toisen häissä valkoiseen. Etenkin jos olet sulhasen äiti, etkä siskon serkun naapurin kolmevuotias Lilli-Leinikki-Eerikki. No, eihän se mekko ihan kokonaan valkoinen ole, vaan helmassa on mustaa kuviota ja siinä on musta vyö, mutta silti se mekko on todella valkoinen. Tai siis mekon pääväri on kyllä harvinaisen selvästi valkoinen. Ja siinä on paljon sitä valkoista.

Kysyin tätä mekkoasiaa Anopilta ihan muuten vain, ja meinasin melko lailla valehtelematta rykästä kuolat suusta väärään kurkkuun, kun hän alkoi kertoa mekostaan ja sen väristä. En osannut edes sanoa yhtään mitään. Olin vain hiljaa, vai sanoinkohan, että aijaa? No, Ukkokullalle sen sijaan asiasta kerroin, että aika iso moka tuo valkoinen mekko. Ukkokulta soitti sitten äidilleen, että haluaa nähdä mekosta kuvan. Ja siksipä siis minäkin tiedän, että miltä se mekko näyttää...

Anoppi kuulemma tiesi tuosta valkoisesta väristä ja etikettivirheestä, mutta kun mekko ei ole pelkästään valkoinen, vaan siinä on mustaakin. Voi jehna vaan. Itselle tuo valkoinen mekko Anopilla on suoraan sanottuna vähän se ja sama - kyllä Anoppi kakkoseksi meikäläiselle ja meikäläisen valkoiselle puvulle jää vaikka mitä yrittäisi. Mutta pelkään, että hääjuhlassa sulhasen äidin asuvalintaa ihmetellään ja siitä supatellaan. Anoppi kyllä lupasi katsoa jotain muuta mekkoa, mutta ilmeisesti oli puhunut Ukkokullalle vain valkoisen jakun vaihtamisesta johonkin muuhunkin.

Väkisinkin aloin miettiä, että jos tuo etiketti on noin hakusessa viiskymppisellä naisella, niin mitenköhän sitä osaa kukaan muukaan noudattaa? Ja että montakohan valkoista helmaa siellä meidän hääjuhlassa lopulta heiluu... Vai olenko vaan turhan nipo, kun toivoisin, että se valkoinen väri olisi edes sen yhden kerran vain minun?


Nina

Taaperoripulia?

Kaiken hempeän ja ihastuttavan häähössön keskellä pitää olla myös inhorealistista arkihössöä?

Ei? Skippaa siis tämä postaus ja odota kärsivällisesti seuraavaa.

Ehdottomasti juu? No, jatka lukemista. Aion nimittäin pohtia kakkajuttuja ja tarkemmin sanottuna taaperoripulia. Oletteko koskaan kuulleet moisesta?

Meillä Kloppisen vatsa toimii turhankin vikkelään ja kun tavaraa tulee, niin sitä TODELLA sitten tulee. Niin paljon ja niin löysänä, että se valuu toisinaan oikein kinttuja pitkin. Kivaa näin shortsi-aikakautena... Ainakin vaatteet likaantuvat ja vaatekertoja menee päivittäin useampia. Pyykkihommia siis riittää.

En ole oikein osannut huolestua, sillä Kloppinen tuntuu olevan ihan normaali ja perusterve. Paitsi että nyt sillä on nuha, joka on pikkuveljeltä saatu. Allergiat eivät ole oikein käyneet mielessäkään, sillä en ole huomannut, että mikään tietty aiheuttaisi tai olisi aiheuttamatta mitään. Toki jos kyse on vaikka maitoallergiasta, niin sehän on selvää, että siitä oirehdittaisiin jatkuvasti, sillä maitotuotteita ollaan käytetty koko ajan. Ehkä voisi piruuttaan kokeillakin, että mentäisiin laktoosittomilla tuotteita.

No, muita oireita sen kakkailun lisäksi on tosiaan sen löysä koostumus ja aivan helvetin hirvittävä haju. Siis lainkaan valehtelematta voin kertoa, että päivän aikana vaipparoskiksen haju alkaa olla niin pistävä, että miltei silmiä kirvelee. Kakassa on myös toisinaan sulamattomia ruuanjäämiä. Etenkin maissia ja herneitä, jos sellaisia on sattunut olemaan ruuan joukossa. Niin, sehän piti vielä mainita, että kakka tulee päivittäin noin 1-4 kertaa. Ja joka kerta se tosiaan on löysää. En valehtelematta edes muista, koska kakka olisi ollut ehta pökäle.

Nyt on semisti paska äiti -fiilis, kun tajuan, että tätä löysis-vaihetta on tosiaan kestänyt kuukausitolkulla ennen kuin olen ottanut ohjat käsiini ja googlettanut, että mistä voisi olla kyse. Saati kysynyt tästä neuvolassa. Mutta kuten jo sanoin, niin ei ole ollut mitään huolestuttavia oireita tai mitään, mikä olisi saanut meidät huolestumaan. Olemme lähinnä vain ihmetelleet.

Ensimmäisenä Google tiesi tietenkin valistaa vatsapöpöistä ja sen jälkeen allergioista. Etenkin siitä maitosellaisesta. No, heti seuraavaksi törmäsinkin keskusteluketjuihin sekä yhteen lääkäritason kirjoitukseen aiheesta "taaperoripuli". Kuulemma kuuluu taaperoikään ja ei ole vaarallista laisinkaan. Ainut haitta lienee vain vatsantoiminnan ripeydestä aiheutuva vaippaihottuma. Tämän aika vinhankin vaivan olisi mitä ilmeisimmin tarkoitus mennä itsestään ajan kanssa ohi.

Se äärimmäisen pieni paniikki hälveni mukavasti. Ajattelin silti soitella neuvolantädille ja kysyä, että onko hän kuullutkaan tällaisesta ripsasta. Ja että mitä hän on mieltä - pitäisikö niihin allergiatesteihin silti varmuuden vuoksi mennä. Itsellä on sellainen aavistus, että se olisi turha reissu, mutta niin, mistä sitä aina tietää.

Kokemuksia taaperoripulista? Laittakaa kommenttiloota haisemaan! :D <3


Nina