Tyhjä takki.

Pari viime yötä ovat olleet rankkoja. Jos niitä pitäisi kuvailla kahdella sanalla, kuvailisin näin:

Yhtä helvettiä.

Ja miksikäs näin? No, mainitsinkin jo aikaisemmin, että Kloppiselle on tulossa hammas. Tarkkanäköinen Ukkokulta huomasi edellispäivän kauppareissulla, että kappas, alarivistöön on nousemassa samantien myös toinen hammas. Että siinä on sitten kestämistä, sekä meillä vanhemmilla että Kloppisella.

Kuva lainattu.

Tämäkin kuva lainattu.

Eikä siinä kaikki, että kärvistelisimme vain hampaiden kanssa, vaan tottahan toki tähän samaan sumaan Kloppinen tuli kipeäksi. Räkää tuntuu olevan pieni ja suloinen nenä täynnä, eikä kuumeeltakaan olla vältytty. Kloppinen on kovin itkuinen, ei siis ollenkaan oma itsensä. Poloisen käytös on ihan ymmärrettävää. Päivisin. Yöt sen sijaan ovat sekä minulle että Ukkokullalle oikea akilleen kantapää. Pinnaa eikä ymmärrystä meiltä vain riitä. Ikävä todeta, mutta näin se on. Jotenkin yön pimeydessä hämärtyy se vähäinenkin järki ja toisen itku tuntuu vain pelkältä kiusanteolta. Typerää typerää typerää! Mutta kun valvot sängyssäsi parikin tuntia putkeen ja juuri torkahtaessasi lapsi parahtaa jälleen itkuun, ei näiltä tunteilta voi vain välttyä.

Luen usein kateellisena (ja myös epäuskoisena) äitien blogeja, joissa he kertovat jälkipolvensa itkevän öisin jopa tuntitolkulla ja se ensimmäinen tunne heissä on se, että harmi kun ei lastaan voi mitenkään auttaa. Tunnenhan toki minäkin niin. Onhan se harmi. Mutta päällimmäisenä mielessä on usein raivo, kihisevä raivo. Ja kun olen saanut tunteeni kuriin, seuraava fiilis on helvetin surullinen olo ja paha mieli. Voitte vain arvata, etten tunne itseäni kovinkaan erinomaiseksi äidiksi näinä hetkinä.

Uskon, että kaikilla mammoilla kilahtaa, mutta he ehkä valitsevat blogeissaan sanansa toisin. He eivät ruinaa näistä asioista kuten minä, vaan he kirjoittavat kaikesta positiivisesta ja kivasta, kuten JaakkoMaijan kehityksestä ja siitä, että hän oppi taputtamaan. Minä sitten taas koen saavani enemmän voimaa siitä, kun pääsen jakamaan näitä fiiliksiäni tänne, pukemaan ne sanoiksi, toteamaan päivänselvyyksiä olemassaoleviksi. Tuskinpa te siltikään pidätte minua negatiivisena. Ehkä pikemminkin rehellisenä. Eniveis, näinä raskaina hetkinä tarvitsen tätä blogia henkireiäkseni. Paikaksi, jossa voin vuodattaa kaiken pastan mielestäni. Tajuta kirjoittamisen jälkeen, että hitto, elämä on. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

No, kukaan ei sanonut tämän lapsenteon olevan helppoa. Ja ei se sitä tosiaan ole. Öisin olen miettinyt, että mikä v*tun mielenvika minussa on, kun olen päättänyt tehdä putkeen heti toisen lapsen. Olenko oikeasti päästäni aivan sekaisin, eihän minusta hitto vie ole tähän? Kloppista odottaessani joskus mietin lähes paniikinomaisesti, että mitä olen mennyt elämälleni tekemään. Olen tekemässä muutoksen, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen enkä pääse mitään pastaa pakoon minnekään, vaikka kuinka tahtoisin. Tässäkin raskaudessa nämä tuntemukset ovat nousseet pintaan. Tietysti ovat, kun sama neito lastaan odottaa. Uskon näiden kyllä olevan aivan luonnollisia fiiliksiä, mutta silti tuo päätään nostava kauhu ja paniikki ovat ikäviä tuntemuksia. Väsymys on ikävä tuntemus.

Etenkin näiden parin itkuisen ja vaikean päivän jälkeen sitä miettii kauhunsekaisin tuntein, että mitäs jos Tyypillä on koliikki, mitä jos hän on hirvittävän vaikea vauva? Miten minä silloin jaksan ja pärjään, kun jaksaminen on kortilla jo nyt, kun takana on vasta kaksi pätkissä nukuttua yötä ja itkuisaa päivää? Ihan aikuisten oikeesti, mitä helvettiä minä sitten teen?! Kloppinen on ollut helppo ja siitä on minua ja meitä monesta suunnasta muistutettu. Ehkä tämä kokemani ei monen mittapuulla ole yhtään sitten mitään, mutta minun selkäranka on katkaistu. Näin pienestä. Näinkö vähän minä kestän ja jaksan? Näinkö tyydyttävään suoritukseen minä kykenen äitinä?

Takki alkaa olla tosiaan melko tyhjä, keho väsynyt ja pinna kireä. Kuten tästä postauksesta ehkä tuli ilmi. Ukkokulta ehdotti, että veisimme Kloppisen Mummolaan yökylään. Ei paskempi ajatus, mutta ensin on odotettava, että poika ainakin lenssunsa selättää. Ehkä me tosiaan vain tarvitsemme edes sen yhden yön vain meille kahdelle ja pätkittömille yöunille. Ehkä sitä sen jälkeen jaksaa taas.


Nina

Ps. Entinen shopaholic tietenkin luottaa myös Visan vinkumisen voimaan. Rahaa tulee tänään, joten minähän muuten todellakin lähden metsästämään kesäkukkia ja kesävaatetta koko perheelle.

Pps. Vaikka pilkkasinkin JaakkoMaijaa ja hänen taitoaan taputtaa, niin Kloppinenhan tosiaan oppi tässä taputtamaan. :D Lisäksi poika oppi niinkin ehdottoman tärkeän taidon kuin maassa nytkyttämisen. En osaa selittää tätä mahtavaa liikesarjaa sen kummemmin muuten kuin että se näyttää nytkyttämiseltä. Liekö tämä jokin ryömimisen esiaste?

Bloody Sweet.

Päähän ei ole viime viikkoina tuntunut mahtuvan juuri mitään muuta kuin verensokereiden arvoja, mahdollista raskausdiabetesta ja ajatuksia dieeteistä. Aiemmin jo totesin kuinka surkimus olen, kun pitäisi olla dieetillä, kaikki mahdottomat ja mahdolliset herkut siintävät mielessä 24/7. Ja jos taas ei tarvitsisi miettiä, niin en miettisikään. Yllättäen en ole oikein koskaan elämäni aikana ollut dieetillä...

Veemäinen neuvolanterkka antoi jotenkin aivan helvetin huonot ohjeet ja tiedot tästä koko rumbasta. Olen arvojeni kanssa pihalla kuin talitintti ja se ärsyttää, haluaisin nimittäin tietää, että ovatko arvot huonoja, helvetin huonoja vai mitä. Netin ihmeellinen maailma (sivustoa en enää ikävä kyllä muista, olisiko ollut joku HUS:in sivusto?) tiesi kertoa seuraavaa:

"Ruokavaliohoito on riittävä, jos paastoarvo on alle 5.0 ja aterian jälkeen alle 7.8."

"Insuliinihoitoa tarvitaan, jos paastoarvo on yli 5.5 ja aterian jälkeen yli 7.8."

Sain neuvolassa ohjeeksi mitata siis verensokereita neljä kertaa päivässä, neljän päivän ajan viikossa. Tässä ensimmäisen neljän päivän tulokset:

Päivä 1:
Paastoarvo = ennen aamupalaa: 4.6
1 h aamupalan jälkeen: 6.4
1 h lounaan jälkeen: 5.1
1 h päivällisen jälkeen: 4.9

Päivä 2:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.4

1 h aamupalan jälkeen: 5.5

1 h lounaan jälkeen: 6.1

1 h päivällisen jälkeen: 6.2

Päivä 3:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.9

1 h aamupalan jälkeen: 5.8

1 h lounaan jälkeen: 5.4

1 h päivällisen jälkeen: 5.1

Päivä 4:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.1

1 h aamupalan jälkeen: 6.0

1 h lounaan jälkeen: 6.0

1 h päivällisen jälkeen: 6.6

Ja tässä toisen rupeaman tulokset:

Päivä 1:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.5

1 h aamupalan jälkeen: 6.5

1 h lounaan jälkeen: 6.3

1 h päivällisen jälkeen: 5.3

Päivä 2:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.5

1 h aamupalan jälkeen: 6.8

1 h lounaan jälkeen: 7.6

1 h päivällisen jälkeen: 6.6

Päivä 3:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.7

1 h aamupalan jälkeen: 6.2

1 h lounaan jälkeen: 6.8

1 h päivällisen jälkeen: 5.5

Päivä 4:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.2

1 h aamupalan jälkeen: 8.1

1 h lounaan jälkeen: 6.5

1 h päivällisen jälkeen: 6.6

No, sitten tuli aika mennä näyttämään pärstää ja seurannan tuloksia neuvolaan. Terkka oli muuten kuin eri ihminen nyt, kun Ukkokulta oli mukana. Vittuilu ja suoranainen syyttely mässäilystä oli muuttunut täysin lohdutteluun ja tsemppailuun. Tähän asenteen ja käytöksen muutokseen on vaikuttanut joko terkan morkkis viime kertaisesta, Ukkokullan läsnäolo tai sitten nuo mittaamani arvot, joissa ei ilmeisesti ollutkaan niin paljon vikaa kuin mitä hän ehkäpä odotti olevan.

Kerroin terkalle kohtalaisen tarkasti mitä olin milloinkin syönyt sekä oman toteamuksen, ettei ruokavaliollani ole juurikaan vaikutusta tuloksiin. Esim. toisen viikon kolmantena päivänä vedin aamupalaksi kauraleipää ja sokerihuurrettuja maissihiutaleita ja tulos oli 6.2. Siitä seuraavana päivänä söin ruisleipää ja samoja muroja ja tulos oli huikea 8.1. Terkka oli samaa mieltä ja kuten jo sanoinkin, niin hänen tyylinsä puhua minulle oli todella puolustava: sinä et ole tehnyt mitään väärin, syöt ihan hyvin, kroppasi nyt vain reistaa tällä tavalla raskauden takia...

Vaikka kaiken kaikkiaan tulokseni olivat kuulemma hyviä, niin tajuan itsekin, että tuon paastoarvon kanssa on jotakin häikkää ja siksi sainkin lähetteen Tyksiin. Tasan viikon päästä minulla onkin aika erikoislääkärille ja lievästi sanottuna olen kauhuissani. Pelkään aivan helvetisti, että joudun pistämään itseeni piikkejä, insuliinia. Lisäpelkoa tuo ajatus jättisuuresta vauvasta. Tätä pelkoa ei lieventänyt todellakaan terkan vatsan tunnustelu: "Kylläpä tämä tuntuukin jo suurelta"& "Siirrettiinkö ultrassa laskettua aikaasi?". Apua apua? Kauhulla odotan myös maanantain rakenneultraa. Mitä jos sielläkin todetaan, että vauvani on jo nyt huge...?

Olisi kiinnostavaa, enemmän kuin kiinnostavaa, kuulla, jos jollakin lukijalla tai kävijällä on ollut raskausdiabetesta tai muuta ongelmaa arvojen kanssa. Millaisia arvoja te mittaatte? Auttaako ruokavalio? Oliko vauva kuinka suuri syntyessään? 

Nina

Ps. Raskauteni on juuri kohta puolessa välissä ja painoa on jo tullut yhteensä viisi-kuusi kiloa. Puntarinperkele näytti aamulla, syömisen jälkeen kylläkin, 71 kg. Hyi hittolainen.

Hammas!

Iiiii-jeee, meille tulee hitsinhitsinhitsi hammas! Tai siis tarkemmin sanottuna Kloppiselle, jos joku ei sitä nyt jo arvannut. Hampi pilkisti alaleuasta lauantaina, tai silloin minä sen ainakin huomasin ekan kerran, kun iltapuuroa syöttäessäni tunsin miten lusikka (muovinen, joten turhaan provosoiduit.) "kolahti" johonkin kovaan. Sitten tietysti riensin puurolautanen käsissäni vessaan pesemään käteni ja vauhdilla takaisin Kloppisen luo – nyt äiti tunnustelee ienriviä käsikopelolla, halusit tai et. Ja niin vain tunsin, että ikenestä on nousemassa hammas, josta nyt tuntui vain hampaanpää. Hampaanpää on muuten tyhmännäköinen ja -kuuloinen sana, ja tuskin on sana ollenkaan, mutta menkööt.

Nyt hammas on sieltä hiljalleen noussut enemmän ja enemmän näkyviin. Minä muuten olen aina kuvitellut, että se hammas tulisi rivakammin ylös, eikä näin hitaasti kuin mitä meillä. No, tulee sitten kun tulee, toivottavasti prosessi ei kuitenkaan ole kovin kipuisa ja pitkä poikarukalle...

Torstain neuvolassa muuten sanoin terkallemme, että onkohan Kloppiselle tulossa hammas, kun hän on selkeästi ollut pahantuulisempi ja huonompi syömään. Terkka arveli vatsatautia, sillä semmoista on ollut kuulemma paljon liikkeellä. Mutta yks-nolla äidille, olin oikeassa hampaan suhteen. Kyllä me äidit tiedetään, vaikka oma intuitio joskus (aika useinkin) vähän epäilyttää. Kuumetta olen jännitellen odottanut, samoin valvottuja öitä, mutta toivottavasti skippaamme ne molemmat.

Neuvolassa kaikki oli muuten hyvin. Pituutta pojalla oli 70.8 cm ja painoa 8728 g. Siinä kai ne oleellisimmat uutiset sieltä. Saimme luvan alkaa antaa Kloppiselle raejuustoa ja rakeisempaa ruokaa.

Viikonloppu meni Pohjanmaalla ja nyt ympäri kotiamme on pussukkaa ja nyssykkää, jotka odottavat purkamista... Odotan myös kahviseuraa ystävistäni sekä päiväksi että illaksi, joten tälle päivää riittää ohjelmaa vaikka sulle jaettavaksi.

Later!


Nina

Se kasvaa.

Nimittäin vatsa ja Tyyppi siellä sisällä. Uusissa kuvissa (ylimmissä kuvissa oikealla, alhaalla vasemmalla) raskausviikkoja on 18+3. 

Viime kuvaussessiosta aikaa on kulunut noin kolmisen viikkoa ja tadaa, masuhan on työntynyt ulospäin oikein urakalla:

 

Ja vertailun vuoksi masu nyt ja masu noin vuosi sitten, kun odotin Kloppista:

 

Hiukan isompi on siis tämä pötsi, näkisin. Muoto ei tosin ole enää niin paljon erilainen, vaikka mielestäni tämä Tyypin kasvattama masu olisi kyllä jotenkin ylempänä kuin Kloppisesta. Vatsa muuten myös tuntuu erilaiselta, kun makaan selälläni vaikkapa sängyllä – se tuntuu leveämmältä. Se, että johtuuko se vain ihroista vyötäröllä vai että vatsassani asustaisi tällä kertaa tyttö, onkin ihan eri lukunsa... 

Nina

Ps. Huomasin muuten noita alimmaisia kuvia katsoessani, että minulla on nyt miltei pidemmät ja paksummat hiukset kuin reilu vuosi sitten, jolloin päästäni roikkui nippu pidennyksiä ja tuuhennuksia. Eli kasvaa joku muukin asia kehossani kuin vatsa. Kyllä on raskaudella (raskauksilla) käsittämätön ja upea vaikutus hiuksiin. Oh! <3

Fight Club.

En tiedä olenko koskaan avannut sanaista arkkuani sen enempää minusta ja Ukkokullasta, suhteestamme yksityiskohtaisemmin? Sen verran nyt kuitenkin aion avautua, että kerron meidän molempien olevan tulisia merkkejä tähtikartalla ja se (ikävä kyllä) näkyy jonkun verran arjessamme. Olemme äkkipikaisia, molemmat, ja toisen huono päivä tarttuu herkästi toiseen. Ja kun otamme yhteen, otamme sitä joskus pelottavankin rajusti. Riitojen jälkeen olemme usein analysoineet toisiamme sekä riitojamme – miksi tappelemme niin tulisesti? Olen kysynyt Ukkokullalta joskus ihan suoraan, että millainen riitelijä hän ollut eksiensä kanssa ja tähän hän vastasi, että paljon rauhallisempi. Ihmettelin vastausta – jos kerran rakastat minua enemmän kuin mitään muuta koskaan, miksi olet minulle inhottavampi kuin kenellekään muulle? Tähän Ukkokulta vastasi, että minua hän ihan oikeasti ja aidosti rakastaa, toiset ovat olleet ns. yhdentekeviä.

Aika hyvin vastattu.

Huomaan nimittäin omalla kohdallani saman ilmiön. Ennen Ukkokultaa seurustelin miehen kanssa, jonka kanssa riideltiin toki myös, mutta selkeästi tämä mies ja meidän riitamme eivät saaneet minua koskaan kiihtymään näin kuin nyt. Olen aina ollut luonteeltani sellainen, että haluan käsitellä asiat, välillä liiaksikin juurta jaksain, mutta en halua minkään asian kaivalevan mieltäni. Tai jonkun toisen mieltä. Siksi asioista on syytä puhua ja ne on syytä selvittää. Mielestäni toimiva suhde vaatii avoimuutta ja kommunikaatiota. Ennen en ole kuitenkaan yrittänyt näin paljon kuin nyt. Jos eksää ei huvittanut puhua, annoin itsekin olla. Aivan sama.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen, mikään ei ole aivan sama. Ehkä siitä syystä minä haluankin mennä juuri Ukkokullan naimisiin, haluan juuri hänet.

Menipä siirappiseksi. Pistetäänkö vaikka raskauden piikkiin? Se on minut muutenkin taas saanut sekaisin kuin seinäkellon – maailmassa ei nimittäin ole montakaan asiaa, joita ei voisi ihan hyvin itkeä. Insane. Tiedän aina olleeni salaa muilta herkkä, mutta että tällainen itkupilli. Huhhei.

No, takaisin siihen asiaan, nimittäin riitelyyn. Mistä meillä sitten tällä hetkellä riidellään? Meillä ja noin 100 000 muussakin kotitaloudessa Suomessa? No, rahastapa tietenkin!

Kuva pöllitty.

Muuten tässä pärjättäisi taloudellisesti ihan ok, mutta kun pitäisi säästää häitämme varten... Onneksemme Ukkokullan äiti sekä minun vanhempani ovat ilmoittaneet, että he maksavat osan kuluista. Tai anopilta tästä kysyttiin ihan suoraan. Minä itseasiassa nostin tässä asiassa kissan pöydälle, kun omat vanhempani ilmoittivat, että he osallistuvat kustannuksiin. Minusta on siis ihan kohtuullista, että anoppikin osallistuu kuluihin. Tienaahan hän aika melkoisen hyvin melko uudessa hienossa duunissaan.

Olemme yrittäneet säästää kuussa 300 € ja se on ollut meille aika saavutus. Siinä mielessä melko haasteellinen saavutus, että jo parina kuukautena olemme joutuneet ottamaan säästömme takaisin käyttöön säästötililtä. Ja voitte kuvitella kuinka tämä kiristää minun pinnaa... Ukkokulta tuntuu ottavan paljon lunkimmin ja hän hokeekin usein, että kyllä kaikki järjestyy. Miten vitussa? Olemme nyt jo "velkaa" hääsäästötilillemme 600 € ja sitä summaa ei sinne enää takaisin saada. Tuolla summalla maksaisi aika mukavasti vaikkapa hääkukat.

Nyt varmaan haluatte kommentoida, että soo-soo, mitä huusit sen Guessin laukun sieltä huuto.netistä, olisit jättänyt ostamatta ja olisit nyt vinkumatta. No, rahatilanteemme piti kestää tuo ostos tässä kuussa, vaan toisinpa kävi. Pankki päättikin ottaa 20 € sijaan tililtäni 200 € lainaerään. Otin tietysti pankkiin heti yhteyttä, että äitiyslomalla, kohta hoitovapaalla, ja sitten taas äitiyslomalla en todellakaan pysty maksamaan moista summaa joka kuu. Toivomme tällä hetkellä sormet ja varpaat ristissä, että pankki on ymmärtäväinen. Muuten kaatuu hääsuunnitelmia niin, että ropina käy.

Välejämme kiristää tällä hetkellä ehdottomasti eniten siis raha. Jotain on siis keksittävä ja tällä hetkellä tulilinjalla ensimmäisenä on tämä nykyinen kotimme. Se on liian kallis. Hinta-laatu-suhdekaan ei tässä asunnossa juuri kohtaa. Rivarikolmiomme vuokra hipoo vesimaksuineen tonnia kuussa ja tätä kämppää ei voi hyvässä jurrissakaan sanoa hyväkuntoiseksi. Eihän täällä nyt sentään seinät päälle kaadu, mutta ihan peruskämppä tämä on, ilman mitään spessua. Minä olen vain niin kovin ihastunut tähän seutuun, kaikki on niin lähellä ja meno on rauhallista. Ihania vaunulenkkimahdollisuuksia on vaikka kuinka. Mutta jostain pitää nyt luopua, ja meillä se on nyt tämä kämppä. Halvempaan on siirryttävä, olkoonkin se sitten alkeellisempi kunnoltaan ja huonompi sijainniltaan. Kun vain löytyisi nyt joku inhimillinen kotiehdokas jostakin...

Hääsuunnitelmista sen verran, että tuntuu ihan kahjolta, että ne jo edistyvät. Niin varmaan pitääkin, täällä etelän päässä ainakin. Nyt kun olen aivan totaalihurahtanut kaikkiin hääblogeihin sekä -sivustoihin, niin olen myös huomannut, että saman kesän morsmaikut ovat suunnitelmissaan hämmästyttävän paljon pidemmällä kuin minä. Se aiheuttaa vähän väliä pieniä slaageja, jotka eivät tosin pääni ulkopuolelle (onneksi) näy. Niistä emme onneksi sentään riitele. ;)

Ja nyt kun päästiin hääjuttuihin, tappelujuttujen ohella, niin on sanottava, että meillä toimii hienosti makuasiat yhteen hääideoissa. Minä saan ideoida ja päättää, ja Ukkokulta tykkää. Että meneehän meillä aika hyvinkin, joissain asioissa. Useissakin asioissa.

"Raha ei tee onnelliseksi, mutta mieluummin itken Jaguaarissa kuin Ladassa."

Tappelemisiin,
Nina

Häät edistyy..

Vaikka häihimme on tosiaan reilu vuosi aikaa, on hääjuhlamme jo edistynyt taas pari askelta enemmän.

Hääbändi 

on alustavasti varattu. Kuuntelimme eri bändejä netissä ja muutenkin selvittelimme alueemme tarjontaa. Yksi kolahti heti ja oli ylitse muiden: Kaapeli Band. Kysyimme heiltä keikkahintaa ja vastaus tuli nopeasti: 3 x 45 min. setit 1100 €. Palkkio oli meidän makuun kohtuullinen, sillä bändiin olimme varanneetkin käytettäväksi noin tonnin.

Kaapelin vastattua päätimme selvitellä muutamaa muutakin bändiä. Ihan nyt ainakin vertailun vuoksi. Hintahaitari oli melkoinen: 800 €–1700 €. Siihen hintahaarukkaan mahtui jos monenmoista bändiä, hyviä ja vähän vähemmän hyviä, humppahumppaa ja norjalaista kanintappoheviä.

"Viimeisen niitin" valinnallemme antoi eräs kaverini, joka tietää bändin jätkät ja kehaisi heitä, että heillä on meno kohdillaan ja osaavat hommansa. Tämä samainen kaveri on siis nähnyt heidät eräissä häissä livenä ja sen lisäksi miksannut heitä useampaan otteeseen eräissä kinkereissä. Awesome – teimme siis alustavan varauksen, vaikka meillä on sellainen kutina kantapäässä, että THE HÄÄBÄNDI on löytynyt.

Kuva lainattu bändin sivuilta.

Hääpaikan äänentoisto sekä valot

on hoidettu ja varattu. Samainen kaverini, josta jo aikaisemmin puhuin, lupautui tulla askartelemaan nämä paikoilleen. Juhlapaikkammehan on varsin tunnelmallinen muutenkin, mutta valoilla paikasta saa vielä upeamman ja juhlavamman. Lievästi sanottuna olin liekeissä edellispäivän, kun ensin "valitsemamme" bändi saa kehuja ja kamu suostui laittamaan hääpaikkamme koreaksi.

Kuvien alkuperää en ikävä kyllä tiedä, sillä olen napsinut niitä pitkän aikaa jo koneelleni eri hääblogeista, hääsivustoilta sekä Googlen kautta... 

Hääkampauksen tekijä

on ehkä valittu. Kerroin aikaisemmin, että olin menossa juhlakampaukseen vakkarikampaajalleni, ihan vain siksi, että halusin nähdä miten ymmärrämme toisiamme ja millaista jälkeä hän tekee. No, tällainen kampaus minulle sitten sanallisesti, ilman ideakuvia, hahmoteltiin ja tehtiin:

Olin niin tyytyväinen lopputulokseen! Tunsin itseni kauniiksi ja itsevarmaksi koko päivän – ja sehän varmasti on tavoitteena hääpäivänäkin. ;) Harkitsen siis vakavasti vakkarini värväämistä hääkampauksen tekoon, mutta toisaalta pidän kaikki ovet auki muillekin vaihtoehdoille. Plussaa tässä kampaajassa on hinta, kampaamo sijaitsee kohtalaisen landella, joten hinnat eivät luonnollisesti ole kaupunkien ydinkeskustahintatasoa. Miinusta samasta syystä: kampaamo tosiaan sijaitsee landella – onko minulla hääaamuna aikaa ajella kauemmas kampauksen tekoon? No, yksi hyvä ehdokas tekijäksi on kuitenkin valittu. 

Säästämisessä

emme sitten taas edistykään niin kuin toivoimme ja suunnittelimme. Tämä ja viime kuukausi menivät aivan perseelleen yllättävien menojen vuoksi – auto hajosi ja oli pakko korjauksen lisäksi huoltaa, pankki otti muhkean palan tililtäni lainanmaksuun... Mutta emme lannistu, vaan jatkamme sitkeästi säästämistä kuukausittain.

Valmiinahan häitä varten meillä oli jo:

Juhlapaikka = Wanha Talli Piikkiössä.

Haaveissa meillä on ja to do -listalla ensimmäisenä:

hääkirkko = Turun tuomiokirkko.

Kuva lainattu täältä.

Kirkkoahan ei pääse Turussa varaamaan kuin vasta tasan päivälleen vuotta ennen, joten vielä on jännäämistä ja ressaamista sankoin joukoin edessäpäin... Me kun emme ole löytäneet ollenkaan varavaihtoehtokirkkoa, vaan haluamme molemmat vain kovasti juurikin tämän pyhätön.

Tällä hetkellä katselemme enemmän ja vähemmän ahkerasti valokuvaajia lähiseudulta ikuistamaan päiväämme, joten jos joku sattumalta osaa suositella jotakin luovaa ja taitavaa kuvaajaa, niin vinkkaahan pois! :)


Nina

Positiivinen ajattelu on...

...perceestä?

Niin minustakin! Pessimisti tässäkin moi, kiva tavata.

Kuitenkaan ihan vallattomaan negatiivisuuden pyörteeseen ei kannata hypätä. Elämässä on paljon kaikkea mahtavaa ja ihanaa. Jokaisella. Melkein kaikilla. Osalla ainakin. Ainakin, kun oikein elämäänsä miettii ja elämän osa-alueita arvostaa. Eikö?

Tämä mahtavista mahtavin intro johdattakoon meidät postausaiheeseeni "kaksi lasta – hyvästi elämä?". Näin nimittäin tunnustan ajatelleeni pitkään. Vieläkin joskus. Onneksi enemmän nykyään mietin asioiden valoisia puolia. Raskaus ei suotta kestä sitä yhdeksää kuukautta. Niiden kuukausien aikana olisi syytä kääntää mieliala siihen, että synnytyksen jälkeen mikään ei ole kuten ennen. Mutta se ei välttämättä ole huono asia. Ei siltikään, vaikka käsivarsillasi on pieni nyytti ja kotona noin yksivuotias wää-wää, joka on juuri oppinut kävelemään sekä juoksemaan.

Tajuan, että helppo elämä yhden helpon lapsen kanssa on pian historiaa. Mutta jotenkin, siltikin, olen pikkuhiljaa alkanut ajatella tulevaa niin, että helppoa se lastenkasvatus (ja elämä niiden kanssa) ei ole, vaikka kersoilla olisi ikäeroa 15 vuotta. Kaikilla on ne omat murheensa ja ongelmansa, mikään tilanne ei täydellinen. Jos näin voi sanoa. Olen alkanut ajatella, että pian meillä on kaksi lasta. Heidän ehdoillaan mennään ja me vanhemmat yritämme pysyä järjissämme siinä menossa. Alan kuitenkin nähdä tilanteessamme paljon valoisia ja positiivisia puolia. Näen jo enemmän niitä hyviä puolia kuin huonoja. Ja sehän on aika hyvä se, eikö?

Moni on muistuttanut, kuinka HIRVEÄN KAUHEAN JÄRKYTTÄVÄN ÄLYTTÖMÄN SANOINKO JO HIRVEÄN raskasta elämä onkaan kahden pienen kanssa. Kiitos muistutuksesta, kiitos luottamuksesta, kiitos uskosta kykyihimme. Sitähän se on, c'moon, tietenkin on. Missä on se onnittelu, mikä tilanteessa kuitenkin olisi ehkä paikallaan? Minä ihan oikeasti, ainakin vielä, olen sitä mieltä, ettei se arki tulisi välttämättä olemaan yhtään sen helpompaa, vaikka Kloppinen olisi vuoden pari vanhempi. Silloinhan poikaparka kärsisi raastavasta mustasukkaisuudesta, eikä hän tuskin jättäisi tätä tunnetilaansa näyttämättä meille vanhemmille tekemällä kaikenlaista pientä piruutta. Meitä on kuitenkin tässä tilanteessa, tässä jamassa, kaksi sitoutunutta aikuista. Ei täydellistä vanhempaa, mutta kuitenkin hyvin pärjäävää ja melko täysjärkistä.

Siinä kun helpommalla päässeet, 10 vuoden välein lapsensa tehtailleet, ovat ihmeissään huvipuistossa, kun kolmevuotias Maikki-Eerikki haluaa possujunaan ja 13-vuotias Juho-Liisa vuoristorataan, meidän perheen lapset koluavat samoja laitteita. Näen oikeasti tämänkin asian vain positiivisena: meidän lapsilla ikäero on vain yksi vuosi, joten heidän kehityksessään ei ole älyttömän suurta eroa ja kiinnostuksen kohteet ovat kutakuinkin samankaltaiset. Sitten kun huvipuisto-ajanjakso koittaa meille, mepä mennäänkin hela familjen possujunassa ja myöhemmin siellä vuoristoradassa.

Toim. huom.: äidillä on oikeus jättää vuoristorata-ajelu omalta osaltaan ajelematta.

Kloppinen alkaa olla siinä iässä, että hän ihan selkeästi viihtyy toisten lasten seurassa. Väkisin usein mietinkin, mikä rikkaus onkaan hänelle antaa pikkusisarus jo näin pian. Heillä on varmasti kovasti toisistaan seuraa ja paljon yhteisiä leikkejä sekä jäyniä vanhempiensa iloksi. Ihan satavarmasti tulee myös riitoja ja tukka pöllyää ja lelut lentelevät. Tulee ehkä aika, jolloin sisaren seura ei voisi vähempää kiinnostaa tai kemiat eivät jostain syystä enää kohtaa. Mutta silti eniten ajattelen sitä aikaa, kun he kasvavat ja kehittyvät yhdessä teini-ikäisistä aikuisiksi, ja heillä on toivottavasti toisistaan hirmuisesti tukea ja apua. Vieläkin enemmän mietin sitä aikaa, kun minä ja Ukkokulta olemme elämämme ehtoopuolella ja lapsiemme pitää tehdä vaikeita päätöksiä suhteemme. Eritoten se hetki, kun meistä vanhemmista aika jättää. Silloin Kloppinen ei jää yksin. Hänellä on Tyyppi. Heillä on toisensa. Heillä on jotain, mitä minulla ei esimerkiksi ole.

Olen onnellinen ajatuksesta, että meille suodaan toinen lapsi. Olen innoissani. Elämä tulee varmasti olemaan hampaiden kiristelyä ja käämien polttamista, mutta myös mielettömän rikasta. Kaksi pientä, meidän lihaa ja vertamme, meidän siipiemme suojassa. <3


Nina