tiistai 27. marraskuuta 2012

Silmäni kun auki saan...


Olen jäkättänyt täällä kyllästymiseen saakka kuinka vaikeita meidän aamut Kloppisen kanssa hetken aikaa olivat. Järki meinasi lähteä, eessäpäin siintävä valo vaikutti junan valoilta ja usko loppui, toivosta puhumattakaan. Muun muassa syöminen oli nimittäin yhtä farssia. Siis Kloppisella, ei minulla - minulla ei syömisen kanssa ole mitään ongelmaa (ikävä kyllä). Puuroa ei Kloppisen suuhun mennyt lusikallistakaan, joten siirryimme "ihmisten" aamupalaan eli leipään, jogurttiin ja hedelmäsoseeseen. Ja johan alkoi skulata - aamupala hävisi lautaselta vatsan uumeniin alta aikayksikön.

Nyt kun aamuamme ilostuttaa vielä minimpi junnu, on pakko kiittää kaikkia jumalhahmoja, että Kloppinen tosiaan syö sitä leipää eikä puuroa. Leipää hän nimittäin osaa syödä menestyksekkäästi itse. Ilman että hän tarvitsee minua oikein mihinkään. Ja kun esikko osaa syödä itse, niin sillä aikaa minun on mahdollista ravita joko Jäpikkää tai itseäni. Tai käydä vaikka puhkaisemassa yön aikana multisuureksi kasvanut kupla otsastani. Yllä oleva kuva tosin paljastaa, että lusikalla ihan itse syöminenkin jo onnistuu. Hetken aikaa, kunnes lusikka sohii kaikkia muita ilmansuuntia paitsi kohti suuta ja lusikan sisältö on... no, kaikkialla.

Mutta siis, meidän aamut sujuvat nykyään kivasti. Kloppisen syöminen sujuu mainiosti ja äitiä ei juurikaan edes vituta. Ainakaan se syöminen. On hurjaa yhtäkkiä huomata, että isompi vauva on jo kaikkea muuta paitsi vauva, kun istut syömässä hänen kanssaan aamupalaa. Kloppinen syö leivänkannikoitansa samalla, kun minä syön omiani. Minä hörppään välillä kahvia, Kloppinen taas nokkamukistaan maitoa. Pienempi vauva taas tarkkailee meitä suurilla silmillään suu auki sitteristään.

Aamuista on tullut ihan kivoja. Vaikka mukeloita on mukana menossa kaksin kappalein.


Nina

Ps. Huomasitteko kuinka muikiasti olen muokannut kuvaa ja sensuroinut söpösti tähdellä Kloppisen nassun. Kyllä, tämä äippä sai vihdoin ja viimein aikaiseksi ladata koneelleen sen kuvankäsittelyohjelman. Eikä siinä mennyt kuin ehkä se kaksi minuuttia. Siis ihan hirvittävän suuritöinen juttu. Kyllä kannatti siis venyttää sitä viimeiseen asti.

Ei kommentteja: