Laitetaan nämä tunneryöpyt jälleen raskauden piikkiin:
Tämä kaikki on niiiiiiiin ihanaa.
Toinen lapsi. Pieni ikäero. Mitä jos toinenkin on samanlainen kultapallero kuin Kloppinen? Syö hyvin, nukkuu hyvin. Oikea rakkauspakkaus, joka ei turhista vikise. Paitsi tänään, kun en antanut Kloppisen ottaa peppupyyhkeestään enää kiinni (roikkuu hoitoalustan vieressä, pikkukäsien ulottuvilla), kun lähdimme kylppäristä kerran pois -> punainen pää, miltei aito hätäitku. Näinkö nuorena tuokin jo muka opitaan?
No mutta. Takaisin kaikkeen ihanaan. Vauvantuoksua. Ihania pikkiriikkisiä vaateriepuja. Hymyjen metsästystä, naurusta puhumattakaan. Ja tässä ohella Kloppisen ensiaskeleita, juoksuaskeleita, sanoja, höpöjuttuja. Ison pojan vaatteita. Ison pojan leikkejä ja juttuja.
Ja kun aikaa on kulunut vuosi kaksi, heistä on toisilleen äärettömästi seuraa. Jos ei leikkiseuraa, niin aina on jonkun tukka, josta repiä ja joku, jonka kanssa painia. Jonkun käsi, josta ottaa lelu.
Kun aikaa on kulunut 15 vuotta, on heillä toivottavasti toisistaan turvaa. Ainakin tällä pienemmällä. Kun he ovat kartsalla, pitää Kloppinen tietysti pikkusisarensa puolia. Jos siis ikipäivänä tulen päästämään heitä kartsalle. Tokkopa.
Kun toinen on syntynyt, on perhe jo ehkäpä valmis. Minä voin häiden jälkeen keskittyä ensin kouluun ja sitten täysillä työelämään sekä uraani. Paineita siskon tai veljen tekemisestä ei enää ole.
Ja toisaalta sitten taas...
Tämä kaikki on niiiiiiiiin kamalaa.
Toinen lapsi. Pieni ikäero. Mitä jos toinen onkin äärettömän vaativa ja vaikea koliikkikersa? Mitä jos näitä mamman murusia onkin masussa kaksi. Sitten elämme helvetin raskasta, raastavaa, epäitsekästä eloa KOL-MEN alle 1,5 vuotiaan kanssa. Voin unohtaa itseni ja itsestäni huolehtimisen. Sille ei kerta kaikkiaan riitä aika. Minusta tulee kuihtunut, tai pikemminkin suruuni syövä pullero, joka ei enää osaa meikata kuivuneita ripsiään, jotka harvoina räpsyvät harmaassa roikkuvassa naamassa. Tukkaani on värjätty viimeksi viisi vuotta sitten ja sen huomaa 30 sentin juurikasvusta. Ehkä leikkautankin itselleni miestukan, jota ei tarvitse koskaan mitenkään laittaa.
Kloppinen ei saa tarpeeksi huomiota, joten hänestäkin kasvaa oikea huomionkipeä kiusankappale. Kotimme ei ole seesteinen koti, ehei. Kodissamme huutaa joka hetki joku. Öitä ei todellakaan nukuta. Ja jos muuten nukuttaisi, niin vuorotellen jokainen lapsi on kipeä kurkusta tai korvasta, joten yöt menee huutaessa eniveis.
Kaikki kasvavat vaatteistaan, lelut menevät särki. Rahanmenoa ei voi estää. Ukkokulta tekee yötä päivää töitä, tosiasiassa hänellä on salasuhde kalatiskin Liisuun. Hällä kun ei ole thänk gaad lapsia ja Liisu sentään meikkaa eikä pukeudu aina verkkareihin.
Perhe saattaa olla valmis, mutta niin olen minäkin. Saan 12 burnoutia pelkästään kotona ollessani eikä minusta ole enää työelämään. Koulusta nyt puhumattakaan.
Öö, pessimisti ei todellakaan pety?
Nina
torstai 15. maaliskuuta 2012
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Still alive!
Ihan jopa vähän niin kuin morkkista, kun en ole ehtinyt tänne taas kirjoittamaan. Morkkis jotenkin siksikin, että huomasin saaneeni muutaman uuden lukijankin. Vau, tervetuloa remmiin. Olen tosi otettu, sillä aikanaan kun lähdin tätä bloginraakilettani kirjoittamaan, tavoitteena oli vain saada kaikenlaiset ajatukset taltioitua jonnekin. Ensin harkitsin salasanan takaa näkyvää blogia, mutta sitten päätinkin tehdä itsestäni (ja perheestäni) päättömän ja anonyymin. Ihan vain siksi, että jos joku teksteistäni ammentaa jotakin positiivista, niin sehän on kovin positiivista. :)
No niin, mutta mitäpä kuuluu meille?
1. Farkkuketutusta. Olenko ainoa, joka kiroaa farkkujen ostoa? Monen monta kertaa olen tehnyt sen saman saakelin mokan, että ostan liian sopivan kokoiset farkut, joten ne venahtavat puolikkaan käyttökerran jälkeen liian isoiksi ja löysiksi. Liu Jon farkut menivät palautukseen. Koko oli niin paljon liian pieni, etten tosiaan tiennyt nauraako vai itkeäkö vai molempia vuorotellen. Matsku tosin tuntui ihanalta päällä, joten tilasin suuremmat. Ja jos nekin ovat liian pienet, niin sitten ei enää tarvitsekaan miettiä, että itkiskö vai nauraisko.
2. Yöllistä elämää. En tiedä mitä Kloppisen yöelämä pitää tarkalleen sisällään, mutta nykyään uni on niin levotonta, että saamme parhaimmillaan herätä yössä viisi kertaa laittamaan äänenvaimenninta paikoilleen. Se tosin onneksi riittää. Mutta silti. Lisäksi minun yöelämää villitsevät monen monet vessakeikat. Raivostuttavaa. Niin ja unissani näen välähdyksiä elämästä kaksosvauvojen kanssa. Hilfe.
3. Pahoinvointia ja heikotusta sekä väsymystä. Ei näistä varmaan sen enempää. Paitsi että ne ennen blogini kanssa viettämäni hetket menee nykyään nukkuessa ja että kahvi tökkii jälleen. Tänään on muuten jo (ehhehe) raskausviikko 6+3. Varhaisultra himottaisi, mutta toisaalta himottaisi vain shopata se sata euroa vaikka kenkiin.
4. Ei kääntymistä. Kloppinen täytti sunnuntaina viisi kuukautta ja kääntymisestä ei ole tietoakaan. Pitäisikö tässä huolestua? Ainakin perjantain neuvolassa aion ottaa tämän seikan esille. Miten äidin piiiiiikkuvauva voi olla jo viisi kuukautta?
5. Haalareista uloskasvamista. Niin, eilen tosiaan vaunulenkin päätteeksi hihittelin Kloppisen hassua asentoa, kun hän pötkötti jalat koukussa, kunnes hokasin haalareiden olevan niin pienet, ettei reppana saa jalkojaan suoriksi. Myös lähipiiri on huomannut Kloppisen kasvuspurtin ja he jaksavatkin päivitellä kuinka pikkumies kasvaa hurjaa vauhtia. Joo, niin tekee.
6. Tyttö-haaveilua. Jos luulit tämän tarkoittavan uusia tuulia seksuaalisessa suuntautumisessani, niin luulit väärin. Lähipiiri nimittäin jaksaa jauhaa myös siitä, että tämän kakkosen onkin sitten syytä olla tyttö ja näin ollen minulle on iskenyt aikamoinen tyttövauvakuume. Salaa mielessäni oikeasti toivon tämän olevan tyttö ja pelkään järkyttävän paljon mahdollista pettymistäni, jos masuasukki onkin poika. Typerää, sillä Kloppinen on maailman ihanin lapsi ja olen maailman onnekkain, jos tuo toinenkin on samanlainen kullanmuru ja kiltti kuin mikä. Sukupuolesta viis. Huvittavinta tässä on muuten se, että olen joskus jopa kirjoittanut tästä postauksen verran ja kritisoinut ankarasti tuota sukupuoli-haaveilua. Miksi aina kaiken pitää kolahtaa oman nilkkaan?
7. Hää-haaveilua. Tänään menemme katsomaan juhlapaikkaehdokasta livenä. Alustava varaushan on jo tehty. Jännittää! Samalla mietityttää häämekkojen sovitus. Onko tämän vuoden loppupuolella katselu liian myöhään vai pitäisikö sinne kaupoille suunnata jo nyt? Nyt tuntuu ihan liian aikaiselta ja sitten taas pelkään, että 7–8 kuukautta ennen häitä on liian myöhään. Äh.
8. Olen niiiiiiiiiiiin kyllästynyt tähän pirun sisustukseen, että lähtee järki sekä henki. Kaikenlainen uusi himottaisi, mutta samalla saisi pitää pään kylmänä, että saisi sitä rahaa säästöön. No, menin kyllä myymään ystävälleni tv-tasomme sekä sohvapöydän, joten uudet sellaiset on kyllä saatava.
Siinä kai ne päällimmäiset fiilarit ja suuret kysymykset.
Kuullaan taas!
Nina
No niin, mutta mitäpä kuuluu meille?
1. Farkkuketutusta. Olenko ainoa, joka kiroaa farkkujen ostoa? Monen monta kertaa olen tehnyt sen saman saakelin mokan, että ostan liian sopivan kokoiset farkut, joten ne venahtavat puolikkaan käyttökerran jälkeen liian isoiksi ja löysiksi. Liu Jon farkut menivät palautukseen. Koko oli niin paljon liian pieni, etten tosiaan tiennyt nauraako vai itkeäkö vai molempia vuorotellen. Matsku tosin tuntui ihanalta päällä, joten tilasin suuremmat. Ja jos nekin ovat liian pienet, niin sitten ei enää tarvitsekaan miettiä, että itkiskö vai nauraisko.
2. Yöllistä elämää. En tiedä mitä Kloppisen yöelämä pitää tarkalleen sisällään, mutta nykyään uni on niin levotonta, että saamme parhaimmillaan herätä yössä viisi kertaa laittamaan äänenvaimenninta paikoilleen. Se tosin onneksi riittää. Mutta silti. Lisäksi minun yöelämää villitsevät monen monet vessakeikat. Raivostuttavaa. Niin ja unissani näen välähdyksiä elämästä kaksosvauvojen kanssa. Hilfe.
3. Pahoinvointia ja heikotusta sekä väsymystä. Ei näistä varmaan sen enempää. Paitsi että ne ennen blogini kanssa viettämäni hetket menee nykyään nukkuessa ja että kahvi tökkii jälleen. Tänään on muuten jo (ehhehe) raskausviikko 6+3. Varhaisultra himottaisi, mutta toisaalta himottaisi vain shopata se sata euroa vaikka kenkiin.
4. Ei kääntymistä. Kloppinen täytti sunnuntaina viisi kuukautta ja kääntymisestä ei ole tietoakaan. Pitäisikö tässä huolestua? Ainakin perjantain neuvolassa aion ottaa tämän seikan esille. Miten äidin piiiiiikkuvauva voi olla jo viisi kuukautta?
5. Haalareista uloskasvamista. Niin, eilen tosiaan vaunulenkin päätteeksi hihittelin Kloppisen hassua asentoa, kun hän pötkötti jalat koukussa, kunnes hokasin haalareiden olevan niin pienet, ettei reppana saa jalkojaan suoriksi. Myös lähipiiri on huomannut Kloppisen kasvuspurtin ja he jaksavatkin päivitellä kuinka pikkumies kasvaa hurjaa vauhtia. Joo, niin tekee.
6. Tyttö-haaveilua. Jos luulit tämän tarkoittavan uusia tuulia seksuaalisessa suuntautumisessani, niin luulit väärin. Lähipiiri nimittäin jaksaa jauhaa myös siitä, että tämän kakkosen onkin sitten syytä olla tyttö ja näin ollen minulle on iskenyt aikamoinen tyttövauvakuume. Salaa mielessäni oikeasti toivon tämän olevan tyttö ja pelkään järkyttävän paljon mahdollista pettymistäni, jos masuasukki onkin poika. Typerää, sillä Kloppinen on maailman ihanin lapsi ja olen maailman onnekkain, jos tuo toinenkin on samanlainen kullanmuru ja kiltti kuin mikä. Sukupuolesta viis. Huvittavinta tässä on muuten se, että olen joskus jopa kirjoittanut tästä postauksen verran ja kritisoinut ankarasti tuota sukupuoli-haaveilua. Miksi aina kaiken pitää kolahtaa oman nilkkaan?
7. Hää-haaveilua. Tänään menemme katsomaan juhlapaikkaehdokasta livenä. Alustava varaushan on jo tehty. Jännittää! Samalla mietityttää häämekkojen sovitus. Onko tämän vuoden loppupuolella katselu liian myöhään vai pitäisikö sinne kaupoille suunnata jo nyt? Nyt tuntuu ihan liian aikaiselta ja sitten taas pelkään, että 7–8 kuukautta ennen häitä on liian myöhään. Äh.
8. Olen niiiiiiiiiiiin kyllästynyt tähän pirun sisustukseen, että lähtee järki sekä henki. Kaikenlainen uusi himottaisi, mutta samalla saisi pitää pään kylmänä, että saisi sitä rahaa säästöön. No, menin kyllä myymään ystävälleni tv-tasomme sekä sohvapöydän, joten uudet sellaiset on kyllä saatava.
Siinä kai ne päällimmäiset fiilarit ja suuret kysymykset.
Kuullaan taas!
Nina
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Megalomaaninen väsymys ja oksutus.
Blogini kirjoittelu jää automaattisesti kakkoseksi, kun pitkin päivää yököttää ja siinä välissä väsyttää niin etten meinaa tajuissani pysyä. Niin ja tämän kaiken keskellä saan huolehtia Kloppisesta, tuosta hassusta kiljukaulasta. Onneksi, siis ON-NEK-SI, Kloppinen on niin helppo kersa.
Jos jotakin moitetta pitää viime päivistä sanoa, niin Kloppinen on nähnyt pahoja unia tai jokin muu on hänen untaan haitannut parina viime yönä. Tuttia on nimittäin pitänyt käydä laittamassa yöllä muutaman keran. Kuulostaako vähäpätöiseltä? No sitähän se on, mutta kun tähän komboon lisätään se kuuluisa alkuraskaus. Eihän siinä mitään, että toiselle pitää nousta laittamaan tutti, mutta kun samalla pitää aina mennä vessaankin. Perhana, tätä rakon kutistumisprosessia en totisesti ole kaivannut. Ja vaikka miten kävisin illalla vielä vessassa, niin parhaimmassa tapauksessa saan jo muutaman tunnin päästä herätä vessaan. Murrrhh...
Tosiaan, huono olo riivaa ja vie voimia siinä määrin, että kotimme on kuin kännisen irkkulauman jäljiltä ja sosiaalisuus on nollissa. En vaan yksinkertaisesti jaksa. Eräs aamu lensi sitten oksukin. Yllättäin vaipanvaihdon yhteydessä. :D Kloppinen katsoi vain silmät suurina, kun minä nojaan lavuaariin ja oksennan. Ihanaa. Hajut vain yksinkertaisesti tekevät niin pahaa, etten tiedä miten päin olisi. Huonon olon lisäksi on tosi pyörryttävä olo ja se on perceestä siksi, että joudun luonnollisesti kantamaan Kloppista sylissäni, jos haluamme vaihtaa paikkaa sohvalta jonnekin muualle. Joka kerta jännittää, että ei kai taju vain nyt lähde.
Väkisin sitä miettii, että millaista tämä olisi, jos Kloppinen olisi vuoden kaksi. Tämähän olisi aivan järkyttävän rankkaa?! Toisella olisi jo uhmanalku/kunnon uhma, kipittävät jalat ja virtaa vaikka pienelle kylälle. Miten ihmeessä paukut tuossa jamassa riittävät? Nyt Kloppinen sentään vielä nukkuu melko paljon päivästä eikä onneksi liiku. Vaikka peppu pystyssä vatsallaan ähkitäänkin ääneen. Että olkoonkin joskus sitten rankkaa, niin nyt ainakin tämä pieni ikäero tuntuu hyvältä.
Jännä piirre itsessäni on muuten nyt se, etten oikein osaa ajatellakaan ajatusta keskenmenosta. Puhun kaikesta, varmaan teidänkin mielestä, kumman varmasti. En osaa sanoa mistä tämä niin sanottu varmuus nyt oikein kumpuaa. Toisaalta olen aina yrittänyt ajatella niin, että yksikään keskenmeno ei ole turha, vaan siihen on aina jokin hyvä syy. Joten jos tämä raskaus menisi kesken, tuntuisi se tietenkin raastavalta, mutta kuitenkin uskon, että lapsen terveydessä olisi esimerkiksi ollut jotakin vikaa. Maalaankohan näin kirjoittaessani jotakin piruja seinille...
No, loppuun vielä jotakin vähän kepeämpää. Nimittäin tuo rakas höpönassupoikani. Hän on nimittäin viime päivät vain tutkinut varpaitaan, oppinut jostain pyörittämään päätään sekä pitämään niin huvittavaa ääntä niin huvittavalla ilmeellä, ettei yököttävä olokaan tunnu yhtään niin kurjalta.
Niin ja se tuomiokirkko oli ihana. Yhteistuumin päätimme siis yrittää varata sen vihkikirkoksemme. Lisäksi teimme alustavan varauksen juhlapaikasta, johon pääsemme tutustumaan livenä ensi tiistaina. Ukkokulta plärää suurella innolla hääsivustoja läpi. Minusta se on ihanaa. Olen tosi onnellinen, kun tuntuu, että toisellekin se suuri päivä merkitsee paljon. Vaikkei se tuonutkaan minulle eilen naistenpäivänä kukkia eikä kyllä mitään muutakaan.
Nina
Jos jotakin moitetta pitää viime päivistä sanoa, niin Kloppinen on nähnyt pahoja unia tai jokin muu on hänen untaan haitannut parina viime yönä. Tuttia on nimittäin pitänyt käydä laittamassa yöllä muutaman keran. Kuulostaako vähäpätöiseltä? No sitähän se on, mutta kun tähän komboon lisätään se kuuluisa alkuraskaus. Eihän siinä mitään, että toiselle pitää nousta laittamaan tutti, mutta kun samalla pitää aina mennä vessaankin. Perhana, tätä rakon kutistumisprosessia en totisesti ole kaivannut. Ja vaikka miten kävisin illalla vielä vessassa, niin parhaimmassa tapauksessa saan jo muutaman tunnin päästä herätä vessaan. Murrrhh...
Tosiaan, huono olo riivaa ja vie voimia siinä määrin, että kotimme on kuin kännisen irkkulauman jäljiltä ja sosiaalisuus on nollissa. En vaan yksinkertaisesti jaksa. Eräs aamu lensi sitten oksukin. Yllättäin vaipanvaihdon yhteydessä. :D Kloppinen katsoi vain silmät suurina, kun minä nojaan lavuaariin ja oksennan. Ihanaa. Hajut vain yksinkertaisesti tekevät niin pahaa, etten tiedä miten päin olisi. Huonon olon lisäksi on tosi pyörryttävä olo ja se on perceestä siksi, että joudun luonnollisesti kantamaan Kloppista sylissäni, jos haluamme vaihtaa paikkaa sohvalta jonnekin muualle. Joka kerta jännittää, että ei kai taju vain nyt lähde.
Väkisin sitä miettii, että millaista tämä olisi, jos Kloppinen olisi vuoden kaksi. Tämähän olisi aivan järkyttävän rankkaa?! Toisella olisi jo uhmanalku/kunnon uhma, kipittävät jalat ja virtaa vaikka pienelle kylälle. Miten ihmeessä paukut tuossa jamassa riittävät? Nyt Kloppinen sentään vielä nukkuu melko paljon päivästä eikä onneksi liiku. Vaikka peppu pystyssä vatsallaan ähkitäänkin ääneen. Että olkoonkin joskus sitten rankkaa, niin nyt ainakin tämä pieni ikäero tuntuu hyvältä.
Jännä piirre itsessäni on muuten nyt se, etten oikein osaa ajatellakaan ajatusta keskenmenosta. Puhun kaikesta, varmaan teidänkin mielestä, kumman varmasti. En osaa sanoa mistä tämä niin sanottu varmuus nyt oikein kumpuaa. Toisaalta olen aina yrittänyt ajatella niin, että yksikään keskenmeno ei ole turha, vaan siihen on aina jokin hyvä syy. Joten jos tämä raskaus menisi kesken, tuntuisi se tietenkin raastavalta, mutta kuitenkin uskon, että lapsen terveydessä olisi esimerkiksi ollut jotakin vikaa. Maalaankohan näin kirjoittaessani jotakin piruja seinille...
No, loppuun vielä jotakin vähän kepeämpää. Nimittäin tuo rakas höpönassupoikani. Hän on nimittäin viime päivät vain tutkinut varpaitaan, oppinut jostain pyörittämään päätään sekä pitämään niin huvittavaa ääntä niin huvittavalla ilmeellä, ettei yököttävä olokaan tunnu yhtään niin kurjalta.
Niin ja se tuomiokirkko oli ihana. Yhteistuumin päätimme siis yrittää varata sen vihkikirkoksemme. Lisäksi teimme alustavan varauksen juhlapaikasta, johon pääsemme tutustumaan livenä ensi tiistaina. Ukkokulta plärää suurella innolla hääsivustoja läpi. Minusta se on ihanaa. Olen tosi onnellinen, kun tuntuu, että toisellekin se suuri päivä merkitsee paljon. Vaikkei se tuonutkaan minulle eilen naistenpäivänä kukkia eikä kyllä mitään muutakaan.
Nina
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Raskausoireita, farkkuja ja yksi kirkko.
Eilen ilmoitimme tästä raskaudesta sitten lähipiirillemme. Ei mitään kuulutusta jokaiselle vastaantulevalle, vaan lähimmille ihmisille: Ukkokulta kertoi sisarruksilleen ja minä vanhemmilleni, sekä muutamalle ystävälle. Muutama frenkku tästä jo tiesikin.
Erityisesti omien vanhempien reaktio oli ihana yllätys. Minä kun tosiaan odotin jotakin moraalisaarnaa ehkäisystä ("Etkö sä jo kerrasta oppinut miten käy, kun leikkii pissavehkeillä??!") ja jäkätystä raskaasta taaperoarjesta ja vähenevistä voimavaroista. Mutta ei. Äitini oli jopa aidosti innostuneen kuuloinen ja hän jo mietiskeli, kuinka ihana isoveli Kloppisesta tuleekaan. Äitini innoissaan halusi heti soittaa isälleni uutisen. Isäni puolestaan soitti illalla töistä päästyään ja onnitteli iloisella äänellään. Siellä odotellaan nyt sitten tyttöä. Tuntuu, että jokainen odottaa tyttöä tulevaksi ja väkisinkin minäkin mietin, kuinka suloista olisikin, jos meille suotaisiin pieni tyttö. Tuntuu, että perhe olisi silloin "perinteisen tasapainossa": isä, äiti, poika ja tytär.
Olo on kyllä kumman hyvä. Väsyttää aika ankarasti, erityisesti aamuisin, mutta niin vain sitä sinnitellään kun on pakko. Huonoa oloa on ja rakko toimii ahkerammin kuin ennen. Olo on melkoisen samanlainen kuin Kloppisestakin, joten "petänköhän" lähipiirin saamalla toisen pojan? Ukkokultakin tuntuu kovasti toivovan tyttöä tällä kertaa. Tietysti tiedän jokaisen tällä hetkellä vain toivovan, että raskaus sujuu yhtä hyvin kuin Kloppisestakin. Ja että tämä kakkoskersa pysyy ylipäätään menossa mukana. Tietysti myös tervettä lasta toivotaan. Mutta sellainen on kai vain ihmisen mieli, että heti mielikuvitus jyllää ja miettii millaista elämä olisi tytön ja pojan kanssa. Tai kahden pojan kanssa. Mitä jos sieltä tuleekin kaksoset. Voi taivahan talikynttilät...
No asiasta Aku Ankkaan. Innostuin tilaamaan itselleni Fashionstoresta niin kalliit farkut, etten varmaan ikipäivänä uskalla Ukkokullalle kertoa näiden hintaa (jos Ukkokultani stalkkaat blogiani, niin auttaako tässä iso puspus?). Merkki on siis minulle tyystin tuntematon Liu Jo, mutta koska eräässä blogissa näitä ylistettiin, niin en voinut vastustaa kiusausta kokeilla näitä itsekin. Nyt tietysti on epämääräiset ajat käsillä, kun tämä raskaus minua tulee suurentamaan, mutta en sano vielä mitään. Katsotaan, jahka tilaus on käsissäni. Tai jaloissani. Kokokin nimittäin on suuri arvoitus. Voi olla, että edessä on vielä vaihtokeikka. Let's see, let's see. Farkuille on kuitenkin huutavan kova tarve, joten jos nämä vain olisivat hyvät, niin huutaisin ääneen hurraa.
Tänään onkin ohjelmassa ehkä-tulevaan-hääkirkkoon tutustumista. Pitäisikö mokoma tässä paljastaa, kun se niin kovin kutkuttaisi....? No, menkööt.
Erityisesti omien vanhempien reaktio oli ihana yllätys. Minä kun tosiaan odotin jotakin moraalisaarnaa ehkäisystä ("Etkö sä jo kerrasta oppinut miten käy, kun leikkii pissavehkeillä??!") ja jäkätystä raskaasta taaperoarjesta ja vähenevistä voimavaroista. Mutta ei. Äitini oli jopa aidosti innostuneen kuuloinen ja hän jo mietiskeli, kuinka ihana isoveli Kloppisesta tuleekaan. Äitini innoissaan halusi heti soittaa isälleni uutisen. Isäni puolestaan soitti illalla töistä päästyään ja onnitteli iloisella äänellään. Siellä odotellaan nyt sitten tyttöä. Tuntuu, että jokainen odottaa tyttöä tulevaksi ja väkisinkin minäkin mietin, kuinka suloista olisikin, jos meille suotaisiin pieni tyttö. Tuntuu, että perhe olisi silloin "perinteisen tasapainossa": isä, äiti, poika ja tytär.
Olo on kyllä kumman hyvä. Väsyttää aika ankarasti, erityisesti aamuisin, mutta niin vain sitä sinnitellään kun on pakko. Huonoa oloa on ja rakko toimii ahkerammin kuin ennen. Olo on melkoisen samanlainen kuin Kloppisestakin, joten "petänköhän" lähipiirin saamalla toisen pojan? Ukkokultakin tuntuu kovasti toivovan tyttöä tällä kertaa. Tietysti tiedän jokaisen tällä hetkellä vain toivovan, että raskaus sujuu yhtä hyvin kuin Kloppisestakin. Ja että tämä kakkoskersa pysyy ylipäätään menossa mukana. Tietysti myös tervettä lasta toivotaan. Mutta sellainen on kai vain ihmisen mieli, että heti mielikuvitus jyllää ja miettii millaista elämä olisi tytön ja pojan kanssa. Tai kahden pojan kanssa. Mitä jos sieltä tuleekin kaksoset. Voi taivahan talikynttilät...
No asiasta Aku Ankkaan. Innostuin tilaamaan itselleni Fashionstoresta niin kalliit farkut, etten varmaan ikipäivänä uskalla Ukkokullalle kertoa näiden hintaa (jos Ukkokultani stalkkaat blogiani, niin auttaako tässä iso puspus?). Merkki on siis minulle tyystin tuntematon Liu Jo, mutta koska eräässä blogissa näitä ylistettiin, niin en voinut vastustaa kiusausta kokeilla näitä itsekin. Nyt tietysti on epämääräiset ajat käsillä, kun tämä raskaus minua tulee suurentamaan, mutta en sano vielä mitään. Katsotaan, jahka tilaus on käsissäni. Tai jaloissani. Kokokin nimittäin on suuri arvoitus. Voi olla, että edessä on vielä vaihtokeikka. Let's see, let's see. Farkuille on kuitenkin huutavan kova tarve, joten jos nämä vain olisivat hyvät, niin huutaisin ääneen hurraa.
 |
| Kuvat lainattu Fashionstoren saitilta. |
 |
| Kuva lainattu täältä. |
Upea, kaunis, ainutlaatuinen, mahtipontinen. Turun tuomiokirkko. Tähän kirkkoon olen niin sydänjuuriani (en tiedä mitä ne ovat, verisuonia?) myöten rakastunut. Ja niin vain innostui Ukkokultakin tästä. Ulkoa se on upea, mutta tänään menemme tutustumaan sen upeuteen sisältä. Ennen kuin kirkko laitetaan varaukseen, haluamme tietysti nähdä miten homma etenisi sisältä. Alttarille on kuulemma matkaa, siis penkeistä, ja se onkin ainut seikka, mikä meitä mietityttää. Olemmeko vieraista liian kaukana? Kuulevatko he, kun sanomme tahdon? Entäs tuo pohjoismaiden pisin käytävä: 80 piiiiitkää metriä ja monen monta mahdollisuutta pyörtyä, kompastua ja kaatua. Meidän häitämme tanssitaan vasta kesällä 2013, joten varauksen pääsee tekemään vasta päivälleen vuotta ennen. Tässä on siis hyväsesti aikaa etsiä muitakin vaihtoehtoja, jos tuomiokirkko ei jostain syystä iskekään.
Eilen taisimme löytää myös paikan itse juhlille. Mutta sitä en kyllä vielä paljasta. :D Pitää ensin nähdä paikka livenä ja muutenkin keskustella, että mitä hintaan oikein kuuluu. Ukkokulta laskeskeli eilen, että kaiken kaikkiaan taitaa meidän häihin upota 10 000 euroa. Jaiks! Ja tässä samassa postauksessa paljastin juuri tilanneeni sikakalliit farkut... Iski heti morkkis, mutta ei ilman housujakaan voi olla.
Eihän?
Nina
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Äidin poika...
...on ehdottomasti sellainen pieni poika, joka köllöttelee tyytyväisenä vaunuissa kolme tuntia kauppakeskuksessa ilman pientäkään kitinää. Täytyy myöntää, että vaikka itse nyt äitinä tiedän poikani olevan kiltti ja helposti miellytettävä vauva, ällistyin itsekin Kloppisen lehmän kärsivällisyyttä. Kun olimme pyörineet kaupoilla pari tuntia, päätimme mennä syömään. Jokainen meistä sai syödä pitsansa lämpimänä. Kloppisen kärsivällisyys jatkui vain: hän katseli ihmisiä, tuttiaan, vaunusta roikkuvia norsuja... Kun olin saanut vedettyä pitsan naamariin, ajattelin lämmittää pojallekin maitoa vaikkei hän niin nälkäänsä osoittanutkaan. Ja niin vain meni 200 mll maitoa tuosta vain! Ihme sälli siis. <3
Yllärs pyllärs, Kloppisen vaatekaappi karttui. Joistain vaatekappaleista, kuten bodeista menee jo 68 cm, joten isompia vaatteita oli hamstrattava. HenkkaMaukasta mukaan tarttui kahden housut yhteishintaan 9,90. Tosin valokuvaussessiossa silmään otti noiden ruskeiden housujen malli. Onkohan nuo tyttöjen housut...? Hmmm. Polarn O. Pyretistä oli aivan pakko saada tuo supersuloinen norsuhaalari, vaikka hinta oli hyvin pop: 32,90. Lindexistä ostin värikkäät housut 8,95 € ja Name Itistä bodyn 5,95 €.
Yllärs pyllärs, Kloppisen vaatekaappi karttui. Joistain vaatekappaleista, kuten bodeista menee jo 68 cm, joten isompia vaatteita oli hamstrattava. HenkkaMaukasta mukaan tarttui kahden housut yhteishintaan 9,90. Tosin valokuvaussessiossa silmään otti noiden ruskeiden housujen malli. Onkohan nuo tyttöjen housut...? Hmmm. Polarn O. Pyretistä oli aivan pakko saada tuo supersuloinen norsuhaalari, vaikka hinta oli hyvin pop: 32,90. Lindexistä ostin värikkäät housut 8,95 € ja Name Itistä bodyn 5,95 €.
Minä itse taas
***vittuunnuin***
kaupoilla entisestään. Sovitin yhtiä mustia housuja ja kun koko M ei mennyt kiinni, niin olin viittä vailla purskahtamassa itkuun. Ettäkö kokoa L pitäisi sovittaa. Teki mieli raivota ja itkeä ääneen (olen ikäni ollut siis kokoa xs tai s, jos et tiennyt). Miten niin raskaana. Ukkokullalta ei ihan ymmärrystä riittänyt, kun tulin punaisin silmin sovarista ulos ja kiukkuisena kuin ampiainen. Tunsin itseni maailman läskeimmäksi ja rumimmaksi ihmisolennoksi, enkä tietenkään epäröinyt sanoa tätä Ukkokullalle ääneen. Hänellä ei muuten kärsivällisyys riitä näihin juttuihin, joten hän vain ärsyyntyi, jälleen, ja totesi, etten voi olla tosissani. Öö, tottakai voin.
Oikeesti, kaksi raskautta putkeen vaatii kyllä jo jonkin sortin itsetuntoa. Kroppa, tai siis tuo keskivartalon alue, on nimittäin NYT JO turvoksissa. Vatsa pullottaa ja housut kiristää. Edellisestä raskaudesta on viisi kuukautta ja siitäkin jäi muotoja lähes kymmenen kilon edestä. Tämäkin kesä menee sitten sotanorsuna. Hitto, kun ahdistaa ja ottaa päähän. Ei varmaan saisi, ihana siunattu tilahan tämä (luultavasti vain elokuvissa). Kesällä, ja keväälläkin, kaikki puhkeavat kukkaan. Kadut vilisevät ihanaisia naisia pikkuvaatteissaan. Ja sitten minä. Kaikkea muuta paitsi ihanainen nainen, kaikkea muuta paitsi pikkuvaatteita. Pikemminkin armeijan telttakankaita. Pelkään äärettömästi, että rupsahdan. Olisi kaameaa, jos Ukkokulta häpeäisi minua. Tai ajattelisi, että voi kun emäntä olisi hoikempi, kauniimpi, laittautuisi, voi kun se edes meikkaisi. Ääääähhh.
Kaupoissa oli taas vaikka ja mitä älyttömän ihanaa, mutta tämäkin pitkä ajanjakso menee vain kuolatessa ja ankarasti miettiessä mikä menee päälle. Eikä sekään, että mahtuu päälle, vaan mielellään saisi näyttää ihan siedettävältäkin. Olenkohan ainut, jota näinkin typerä asiaseikkanen ottaa päähän? Niin ja lisäketutusta aiheutti se, että Ukkokullan kanssa shoppailu on yhtä mukavaa kuin viiltää omaa kurkkua auki kynsisaksilla. Koko ajan on kiire, joten en juuri edes ehdi vaatteita katsoa. Tai sitten toisen perusilme on sangen ahdistunut/vittuuntunut. Tekeepä siinä sitten mieli toiselle ehdottaa, että hei kulta, sopiiko että meen sovittamaan tätä, tätä, tätä, tätä, tätä ja tätä? Miehet.
Väsymys on nyt sitten aikamoista. Mietinkin eilen aamulla, että mitenköhän jaksaisin tämän alkuraskauden aikaisen väsymyksen, jos Kloppinen olisi vanhempi? Nyt hän on kuitenkin vasta vauva itsekin ja nukkuu aamupäivällä hyvän tovin, jolloin minäkin saan levättyä. Parivuotiaan taaperon kanssa olisi varmasti eri haastavaa. Joten puolensa kaikella, vaikka muutama vittupää onkin jo päässyt sanomaan, että voi voi, olisit nyt nauttinut Kloppisen vauva-ajasta. No niinpä – voi voi.
Aijuu, piti vielä tähän loppuun kertoa, eeh, mielenkiintoisesta havainnostamme. Kloppinen on nimittäin pierupetteri isolla P:llä. Vaippa paukkuu nimittäin sellaisella tahdilla, että heikompaa hirvittäis. Jopa puoli minuuttia armotonta tykitystä. Sen mahdollistaa ilmeisesti parsakaali. Sitä nimittäin tässä maisteltiin pari kertaa perunan kera. Muuta selitystä tälle paukunnalle en ainakaan keksi. Minä ja Ukkokulta olemme niin lapsellisia, että meitä pierupepun papatukset aina naurattaa. Tai ainakin hymyilyttää.
Olipa sekava ja kiukkuinen teksti. Mukavaa viikkoa silti!
Nina
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Ihmeitä ja rutiineja.
Kloppisen syömisessä on tapahtunut ihme. Ennen soseiden maistelu on aiheuttanut raastavaa kiljuntaa ja ihkaoikeaa draamaa, mutta nykyään Kloppinen on kuin linnunpoika suu auki. "Lisää, äiti, lisää". En tiedä onko tähän yksinkertaisesti auttanut ja vaikuttanut aika sekä minun kärsivällisyys. Soseita ollaan maisteltu vähän, pikkuhiljaa ja varovaisesti totuttaen. Ja tadaa, jotain tapahtui, sillä soseet uppoavat. Soseita syödään edelleen kerrallaan vähän, vain muutama lusikallinen, siis vauvalusikallinen. Alkuun tuntui, että soseet aiheuttavat myös vähän vatsavaivoja, mutta nekin ovat nykyään jo historiaa. Maltti on siis valttia, opin mä.
Tähän mennessä ollaan maisteltu, yökitty, väkisin nielty ja suu auki odotettu:
- peruna-porkkanaa
- bataattia
- luumua
- päärynää
- mangoa.
Kaksi jälkimmäistä olivat välitön hurraa-hyvää-jee. Toisin kuin kaksi ensimmäistä. Mutta niin vain peruna-porkkanakin uppoaa nykypäivänä suu auki mollottavalle pojanklopille. Ilman velliä ollaan edelleen menty eikä sellaista ole tässä edes kaivattu. Maito on edelleen meillä se ykkösfuudi, niin kuin ilmeisesti pitää ollakin. Tuntuu ihan hurjalta, että parin viikon päästä olisi mahdollista maistella jo jotakin lihasosetta. Nyt jo, näin pian, ei kai vielä...?
Kloppisella on muuten sisäänrakennettu rutiinikello, joka on tosi oikein jees. Minulle onkin tärkeää, että näistä rutiineista pidetään mahdollisimman kovaa kiinni. Rutiinit tuovat turvallisuutta, vai mitä ne sanovat? Kaiken lisäksi nuo päivärutiinit helpottavat minua ja meidän menemistä. Osaan sopia menemisiä, kun tiedän että tuossa välissä ehditään ja päästään lähtemään.
Ja näin ne rutiinit sitten menevät,
Klo 07–08 pinnasängyssä alkaa olla elämää. Kloppinen höpöttää ja jokeltelee, johon minä sitten herään. Saatan maata puoliunessa vielä vartinkin verran ja vain kuunnella toisen elämöintiä. Sitten nostan leveästi hymyilevän, minun heräämisestäni silmin nähden innostuneen pikkumiehen meidän sänkyyn, minun peittoni alle siksi aikaa kun minä lähden lämmittämään maitoa. Maitoa menee aamuisin 200–250 mll. Aamumaito vedetään edelleen sängyssä. Siitä on jäänyt hassu tapa, jonka poisopetteluun ei minusta vielä ole syytä. Kun maiti on vedetty naamariin, mennään kylppäriin vaihtamaan yökkärit pois ja puhdas vaippa. Myös minä vetäisen tässä kohtaa puhtaat vaatteet päälle. Sitten siirrymme alakertaan ja on minun vuoro saada aamukahvia sekä aamupalaa.
Klo 8.30–10 Kloppinen nukkuu aamupäikkärit. Tätä ennen leikitään vähän leluilla ja ihmetellään maailman (kodin) menoa. Kloppinen nukkuu noin tunnin kaksi, joten tässä kohtaa minulla on laatuaikaa internetin ihmeellisessä maailmassa. Jos siis ihmettelette miksi päivitykseni tulevat yleensä aamuisin, niin tässä on sille selitys.
Klo 10.30–12 Kloppinen herää ja sitten syödään. Sosetta maistellaan muutama lusikka, jonka jälkeen maitoa juodaan noin 150–180 mll. Syömisen jälkeen otetaan hetki rennosti, jonka jälkeen vaihdetaan puhdas vaippa. Sitten ohjelmassa on taas sitä perusvauvahengailua: leluja, kirjoja, sylittelyä, höpöttelyä, leikkimattoa, sitteriä kun laitetaan pyykkejä, mitä milloinkin.
Klo 13–14 alkaa äidin touhu väsyttää ja on hyvä hetki ummistaa taas tunniksi tai kahdeksi silmät. Näihin aikoihin muuten Ukkokulta on tullut jo töistä, miau!
Klo 14–16 herätään unilta ja on jälleen huutava nälkä. Ilman sitä huutoa. Päivälliseksi tarjoillaan jälleen muutama lusikka sosetta, yleensä hedelmäsosetta, ja sen jälkeen maitoa uppoaa vielä keskimäärin 150–180 mll. Sitten taas touhutaan yhtä jos toista.
Klo 17–19 on aika nukkua taas hieman, että jaksaa loppuillan. Unta riittää keskimäärin 0,5–2 tunniksi. Tässä on taas mukava pieni hetki minulle ja Ukkokullalle, vaikka käsi sydämellä on sanottava, etten ole vielä juuri kertaakaan ajatellut, että Kloppinen olisi parisuhteessamme jotenkin tiellä tai ettei meillä olisi aikaa toisillenne. Kloppinen pikemminkin sopii pakkaan täydellisesti ja "mahtuu" mukaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Klo 19–21 heräillään ja vedetään iltapalaksi noin 200 mll maitoa, jonka jälkeen mennään vaihtamaan yövermeet päälle sekä hoitamaan iltapesut.
Klo 21–22 saatetaan syödä vielä maitoa noin 150 mll riippuen siitä, koska viimeksi on syöty ja paljonko siitä on aikaa.
Klo 22–23 päivä päättyy pinnasänkyyn. Vanhemmilla omaan sänkyyn. Äärimmäisen harvoin me istumme enää katsomassa kympin uutisia...
Laskeskelin nopeasti, että maitoa menee noin 850 mll päivässä. Eli varmaan aivan hyvä ja normaali määrä, arvelisin. Ja sosetta ei tosiaan varmaan mene purkillistakaan.
Kloppisella oli muuten jokin parin päivän kestävä en-kestä-että-lähdet-mun-näköpiiristä -kausi. Onneksi kausi tosiaan kesti vain sen pari päivää. Oli nimittäin aika raastavaa yrittää rauhoitella vauvapoloa, että anteeksi kulta, äidin on nyt todellakin mentävä vessaan. Ja ajatus, että lapsi on todella niin kiinni minussa, että saan ottaa hänet vessaankin mukaan, on vähän kipeä. Toki on vain ymmärrettävä se tosiasia, että lapsilla tällainen herkkä vaihe saattaa tulla kasvun mukana. Minä en sitä kuitenkaan aio ruokkia siinä toivossa, että näin se kersa nyt osoittaa minulle kuinka tärkeä ja rakas olen. Pyhpyh, minä en moista ajatusmaailmaa ymmärrä. Minulle riittää Kloppisen kirkastuva ilme ja valloittava hymy aina minut nähdessään. Tiedän kyllä olevani hänelle aivan korvaamaton muutenkin.
Että sellaista jäkä-jäkää tähän loppuun. Mutta hei, ihanan aurinkoista viikonloppua itse kullekin! Pitkästä aikaa minullakin on oikein viikonloppu-olo enkä malta odottaa, että saan olla kiinni Ukkokullan kainalossa kuin iilimato. <3
Nina
Tähän mennessä ollaan maisteltu, yökitty, väkisin nielty ja suu auki odotettu:
- peruna-porkkanaa
- bataattia
- luumua
- päärynää
- mangoa.
Kaksi jälkimmäistä olivat välitön hurraa-hyvää-jee. Toisin kuin kaksi ensimmäistä. Mutta niin vain peruna-porkkanakin uppoaa nykypäivänä suu auki mollottavalle pojanklopille. Ilman velliä ollaan edelleen menty eikä sellaista ole tässä edes kaivattu. Maito on edelleen meillä se ykkösfuudi, niin kuin ilmeisesti pitää ollakin. Tuntuu ihan hurjalta, että parin viikon päästä olisi mahdollista maistella jo jotakin lihasosetta. Nyt jo, näin pian, ei kai vielä...?
Kloppisella on muuten sisäänrakennettu rutiinikello, joka on tosi oikein jees. Minulle onkin tärkeää, että näistä rutiineista pidetään mahdollisimman kovaa kiinni. Rutiinit tuovat turvallisuutta, vai mitä ne sanovat? Kaiken lisäksi nuo päivärutiinit helpottavat minua ja meidän menemistä. Osaan sopia menemisiä, kun tiedän että tuossa välissä ehditään ja päästään lähtemään.
Ja näin ne rutiinit sitten menevät,
meidän päivä kun kloppinen on noin 1,5 viikkoa vaille viisi kuukautta:
Klo 8.30–10 Kloppinen nukkuu aamupäikkärit. Tätä ennen leikitään vähän leluilla ja ihmetellään maailman (kodin) menoa. Kloppinen nukkuu noin tunnin kaksi, joten tässä kohtaa minulla on laatuaikaa internetin ihmeellisessä maailmassa. Jos siis ihmettelette miksi päivitykseni tulevat yleensä aamuisin, niin tässä on sille selitys.
Klo 10.30–12 Kloppinen herää ja sitten syödään. Sosetta maistellaan muutama lusikka, jonka jälkeen maitoa juodaan noin 150–180 mll. Syömisen jälkeen otetaan hetki rennosti, jonka jälkeen vaihdetaan puhdas vaippa. Sitten ohjelmassa on taas sitä perusvauvahengailua: leluja, kirjoja, sylittelyä, höpöttelyä, leikkimattoa, sitteriä kun laitetaan pyykkejä, mitä milloinkin.
Klo 13–14 alkaa äidin touhu väsyttää ja on hyvä hetki ummistaa taas tunniksi tai kahdeksi silmät. Näihin aikoihin muuten Ukkokulta on tullut jo töistä, miau!
Klo 14–16 herätään unilta ja on jälleen huutava nälkä. Ilman sitä huutoa. Päivälliseksi tarjoillaan jälleen muutama lusikka sosetta, yleensä hedelmäsosetta, ja sen jälkeen maitoa uppoaa vielä keskimäärin 150–180 mll. Sitten taas touhutaan yhtä jos toista.
Klo 17–19 on aika nukkua taas hieman, että jaksaa loppuillan. Unta riittää keskimäärin 0,5–2 tunniksi. Tässä on taas mukava pieni hetki minulle ja Ukkokullalle, vaikka käsi sydämellä on sanottava, etten ole vielä juuri kertaakaan ajatellut, että Kloppinen olisi parisuhteessamme jotenkin tiellä tai ettei meillä olisi aikaa toisillenne. Kloppinen pikemminkin sopii pakkaan täydellisesti ja "mahtuu" mukaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Klo 19–21 heräillään ja vedetään iltapalaksi noin 200 mll maitoa, jonka jälkeen mennään vaihtamaan yövermeet päälle sekä hoitamaan iltapesut.
Klo 21–22 saatetaan syödä vielä maitoa noin 150 mll riippuen siitä, koska viimeksi on syöty ja paljonko siitä on aikaa.
Klo 22–23 päivä päättyy pinnasänkyyn. Vanhemmilla omaan sänkyyn. Äärimmäisen harvoin me istumme enää katsomassa kympin uutisia...
Laskeskelin nopeasti, että maitoa menee noin 850 mll päivässä. Eli varmaan aivan hyvä ja normaali määrä, arvelisin. Ja sosetta ei tosiaan varmaan mene purkillistakaan.
Kloppisella oli muuten jokin parin päivän kestävä en-kestä-että-lähdet-mun-näköpiiristä -kausi. Onneksi kausi tosiaan kesti vain sen pari päivää. Oli nimittäin aika raastavaa yrittää rauhoitella vauvapoloa, että anteeksi kulta, äidin on nyt todellakin mentävä vessaan. Ja ajatus, että lapsi on todella niin kiinni minussa, että saan ottaa hänet vessaankin mukaan, on vähän kipeä. Toki on vain ymmärrettävä se tosiasia, että lapsilla tällainen herkkä vaihe saattaa tulla kasvun mukana. Minä en sitä kuitenkaan aio ruokkia siinä toivossa, että näin se kersa nyt osoittaa minulle kuinka tärkeä ja rakas olen. Pyhpyh, minä en moista ajatusmaailmaa ymmärrä. Minulle riittää Kloppisen kirkastuva ilme ja valloittava hymy aina minut nähdessään. Tiedän kyllä olevani hänelle aivan korvaamaton muutenkin.
Että sellaista jäkä-jäkää tähän loppuun. Mutta hei, ihanan aurinkoista viikonloppua itse kullekin! Pitkästä aikaa minullakin on oikein viikonloppu-olo enkä malta odottaa, että saan olla kiinni Ukkokullan kainalossa kuin iilimato. <3
Nina
torstai 1. maaliskuuta 2012
Niitä näitä.
Joopa joo. Niin se elämä jatkuu, vaikka takaraivossa jyllää tsiljoona ajatusta. Kuten sellainen pikkiriikkinen sivuseikka nimeltänsä raskaus. Mieleni on ihan älyttömän paljon parempi, kiitos Ukkokullan sekä rakkaan ystäväni, jolla on hämmentävä taito sanoa aina ne oikeat sanat. Hän muun muassa muistutti minua, etten ole ensimmäinen nainen maailmassa, joka tehtailee toisen kersan heti perään. Lisäksi hän muistutti, että useamman lapsen perheessä on aina rankkaa, oli ikäeroa sitten vuosi tai viisi. Totta. Miksi aina tarvitaan se ulkopuolinen kertomaan ne asiat, että mieli rauhoittuu?
Tuntuu, että tulen vähintäänkin seinähulluksi, kun en voi keskustella Ukkokullan kanssa tästä raskausasiasta. Ukkokullan pikkusiskot ovat meillä siis tämän viikon kylässä, joten meillä ei ole juuri hetkeäkään toisillemme. Niin tosi kivaa kuin heidän vierailunsa onkin, niin juuri tällä hetkellä tilanne on vähän pasta. Minulle kun alkaa ilmestyä näitä ihanaisia raskausoireita kuten sekaisin oleva vatsa sekä aivan järkyttävä väsymys. Haluaisin yksityisyyttä toilettitiloissa vierailuilleni ja käydä sohvalle löhöämään koko pitkäksi päiväksi. No, ei kai se auta kuin sinnitellä vielä jokunen päivä ja varoa mitä sanoo.
Eilen veimme tytöt kauppakeskukseen shoppailemaan ja me menimme lastenkirpparille etsimään niitä ruokalappuja sekä vauvan lautasia. Kaikkeahan siellä taas oli, paitsi niitä lautasia ja ruokalappuja. Varovaisesti sivusilmällä vilkuilin pikkuruisia vaatekappaleita. Vaaleanpunaisiakin. Tuntuu niin hassulta, että pian niille pienille vaatteille saattaa olla taas käyttöä. Ei tätä vielä oikein sisäistä. Ehkä sitten ultrassa taas?
 |
| Nalle Puh -lakana 3 € |
 |
| Koristehenkari ristiäismekolle 0,50 € |
 |
| Virtahepohousut 5 € & harmaat housut 2 € |
 |
| Ruokalaput 0,50 € |
Samaan syssyyn esittelen tämän ihanan huuto.net-löytöni: Lundmyr of Swedenin neulehaalari, jota olen kuolannut viime kesästä saakka! Nyt se irtosi 30 €:lla. Ei mikään halvin löytö, mutta uutena tämä kustantaa sen 90 €, joten koen olevani aika voittaja.
Pikkuhiljaa niitä raskausoireita on tosiaan alkanut ilmestyä. Sangen reippaasti toimiva vatsa, väsymys, huimaus, menkkakivut, nipistelyt vatsassa, jano, kuuma/hiki, hengästyminen... Mutta ei sitä oireista suurinta ja huomattavinta, joka herätti epäilykseni reilu vuosi sitten. Nimittäin niin pahuksen kipiät tidit, että jopa nukkuminen oli haasteellista. Ajattelin odotella tässä viikon verran ja sitten pitänee soittaa neuvolaan jo aikaa.
Pläskinpoltto on ollut tässä viime aikoina jäissä. Ja jäissä se tulee olemaan sitten jatkossakin. Bodycombat saa ehdottomasti jäädä. Yhy-hyy. Se on turhan villi ja raju laji raskaanaolevalle, mutta zumbaa ehkä voisi jatkaa? Tunnustan olevani liian tarkka (jos sellainen nyt voi olla?) näissä asioissa: en halua ottaa turhia riskejä raskauden suhteen, vaikka se jonkun mielestä on varmasti silkkaa idiotismia. Esimerkiksi ruokasuosituksia minä noudatan orjallisesti, vaikken esimerkiksi homejuustoista luovukaan. Syön ne vain tuoreina tai kypsennettyinä.
Jo nyt on sellainen turvonnut norsu-olo. Minua ei todellakaan ole suunniteltu raskaanaolevaksi. Minä en nauti mitenkäänpäin mistään naisellisista muodoista saati raskausarvista, jotka kirkkaan punaisina kirkuvat maailmalle, että hei kattokaa, minä olen äiti, ylpeä äiti! Lievä puntariahdistus nostaa jo nyt päätään. Ehkä syystäkin. Jäihän Kloppisesta kiloja lanteille 7–8 kg, joten lisäkiloja on kai aiheellistakin miettiä. Vaunulenkeille aion kyllä suunnata. Ihan jo pelkästään siksi, että aion nauttia noista hartaneistani täysillä viimeiseen saakka....
Nina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)