Blogini kirjoittelu jää automaattisesti kakkoseksi, kun pitkin päivää yököttää ja siinä välissä väsyttää niin etten meinaa tajuissani pysyä. Niin ja tämän kaiken keskellä saan huolehtia Kloppisesta, tuosta hassusta kiljukaulasta. Onneksi, siis ON-NEK-SI, Kloppinen on niin helppo kersa.
Jos jotakin moitetta pitää viime päivistä sanoa, niin Kloppinen on nähnyt pahoja unia tai jokin muu on hänen untaan haitannut parina viime yönä. Tuttia on nimittäin pitänyt käydä laittamassa yöllä muutaman keran. Kuulostaako vähäpätöiseltä? No sitähän se on, mutta kun tähän komboon lisätään se kuuluisa alkuraskaus. Eihän siinä mitään, että toiselle pitää nousta laittamaan tutti, mutta kun samalla pitää aina mennä vessaankin. Perhana, tätä rakon kutistumisprosessia en totisesti ole kaivannut. Ja vaikka miten kävisin illalla vielä vessassa, niin parhaimmassa tapauksessa saan jo muutaman tunnin päästä herätä vessaan. Murrrhh...
Tosiaan, huono olo riivaa ja vie voimia siinä määrin, että kotimme on kuin kännisen irkkulauman jäljiltä ja sosiaalisuus on nollissa. En vaan yksinkertaisesti jaksa. Eräs aamu lensi sitten oksukin. Yllättäin vaipanvaihdon yhteydessä. :D Kloppinen katsoi vain silmät suurina, kun minä nojaan lavuaariin ja oksennan. Ihanaa. Hajut vain yksinkertaisesti tekevät niin pahaa, etten tiedä miten päin olisi. Huonon olon lisäksi on tosi pyörryttävä olo ja se on perceestä siksi, että joudun luonnollisesti kantamaan Kloppista sylissäni, jos haluamme vaihtaa paikkaa sohvalta jonnekin muualle. Joka kerta jännittää, että ei kai taju vain nyt lähde.
Väkisin sitä miettii, että millaista tämä olisi, jos Kloppinen olisi vuoden kaksi. Tämähän olisi aivan järkyttävän rankkaa?! Toisella olisi jo uhmanalku/kunnon uhma, kipittävät jalat ja virtaa vaikka pienelle kylälle. Miten ihmeessä paukut tuossa jamassa riittävät? Nyt Kloppinen sentään vielä nukkuu melko paljon päivästä eikä onneksi liiku. Vaikka peppu pystyssä vatsallaan ähkitäänkin ääneen. Että olkoonkin joskus sitten rankkaa, niin nyt ainakin tämä pieni ikäero tuntuu hyvältä.
Jännä piirre itsessäni on muuten nyt se, etten oikein osaa ajatellakaan ajatusta keskenmenosta. Puhun kaikesta, varmaan teidänkin mielestä, kumman varmasti. En osaa sanoa mistä tämä niin sanottu varmuus nyt oikein kumpuaa. Toisaalta olen aina yrittänyt ajatella niin, että yksikään keskenmeno ei ole turha, vaan siihen on aina jokin hyvä syy. Joten jos tämä raskaus menisi kesken, tuntuisi se tietenkin raastavalta, mutta kuitenkin uskon, että lapsen terveydessä olisi esimerkiksi ollut jotakin vikaa. Maalaankohan näin kirjoittaessani jotakin piruja seinille...
No, loppuun vielä jotakin vähän kepeämpää. Nimittäin tuo rakas höpönassupoikani. Hän on nimittäin viime päivät vain tutkinut varpaitaan, oppinut jostain pyörittämään päätään sekä pitämään niin huvittavaa ääntä niin huvittavalla ilmeellä, ettei yököttävä olokaan tunnu yhtään niin kurjalta.
Niin ja se tuomiokirkko oli ihana. Yhteistuumin päätimme siis yrittää varata sen vihkikirkoksemme. Lisäksi teimme alustavan varauksen juhlapaikasta, johon pääsemme tutustumaan livenä ensi tiistaina. Ukkokulta plärää suurella innolla hääsivustoja läpi. Minusta se on ihanaa. Olen tosi onnellinen, kun tuntuu, että toisellekin se suuri päivä merkitsee paljon. Vaikkei se tuonutkaan minulle eilen naistenpäivänä kukkia eikä kyllä mitään muutakaan.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti