Uhmatuhmat.

Muistelen toisinaan itkun ja naurun sekaisena väittämää, että ensimmäinen vuosi vauvan kanssa olisi haastavin. Että vauva muuttaa elämän ja maailman ja arjen ja kaiken. Että silloin vauva vain huutaa ja vähän vielä huutaa, eikä vanhempi-poloilla ole aavistustakaan, että mitä helvettiä se huutaa.

Meillä oli helpot vauvat. Sekä Kloppinen että Jäpikkä. He eivät "turhia" ole itkeneet, vaan jos on paruttanut, niin sille on ollut joku todella hyvä syy. Esimerkiksi ääriään myöten täynnä oleva vaippa ei ole koskaan ollut sellainen. Ei sillä, että olisin vauvojani täpötäysissä vaipoissa koko päivää istuttanutkaan. Meillä vauvat ovat olleet aina hyviä nukkumaan, syömään ja kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä. Elämä vauvan kanssa on ollut paaaaaaljon seesteisempää kuin mitä meitä on peloteltu. Jos käsillä siis silloin oli elämämme vaikein vuosi, niin sittenhän loppuelämä olisi aika helppoa?

Ööö, not.

Vaikka uhmikkaista taaperoista ja tenavista heitetään kosolti läppää, niin silti se karu totuus jää kuulematta synnytysvalmennuksissa. Vanhemmat pääsisivät heti ongelmien ytimeen, kun lötkön nuken sijaan heidän pitäisi pukea vaippa vahvalle kaksivuotiaalle, joka sätkii ja kirkuu kuin jakomielitautinen.

Lähes jokaiselta vanhemmalta unohtuu kertoa kuinka sen helvetillisen vauva-ajan jälkeen sille pikkupirulle kehittyy mullistavan iso oma tahto ja heti sen perään ensimmäinen uhma. Juuri kun luulet, ettei elämä voisi enää kamalammaksi käydä, niin lapselle iskee "uusi vaihe", jonka toivotaan sormet ristissä olevan mahdollisimman lyhytkestoinen.

Kuten ehkä olet jo voinut päätellä, niin meillä on käynnissä ihana kaksivuotiaan uhma ja toisaalta tuo pian yksivuotiaskin on kasvattanut aika hurjasti omaa tahtoaan viime päivinä. Siinä välissä minä ihmettelen, että KUINKA he voivat muka täyttää jo yksi ja kaksi!

Kaiken kiukuttelun välissä he ovat osaavat olla kaksi mitä hurmaavinta pientä miestä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö tämä uhman raadollisuus olisi yllättänyt minut täysin. Yksi ilta tunnustin Ukkokullalle, etten olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että uhmaisen lapsen kanssa olo voisi olla näin kamalaa. Ukkokulta tuumi samaan hengenvetoon, että hän on ajatellut aivan samoin. Väkisin mietin, että tuntevatko muutkin vanhemmat samoin vai onko meidän mukuloissa, etenkin tuossa suuremmassa, jotain "vikaa"?

Elämä on meillä enimmäkseen varmaan aika perushuttua uhmatuhman kanssa eloa. Sillä menee hermo menee ja sitä raivostuttaa. Syynä voi olla ihan mikä tahansa, milloin tahansa. Vastaus kaikkeen on ei - ihan sama mitä kysyit. Pukeminen on perseestä. Kenkienlaitto on perseestä. Ulos pitää päästä, mutta ilman kenkiä tietenkin. Ja kun sinne ulos on lopulta päästy, useimmiten kenkien kera, niin sieltä ei todellakaan tulla omin jaloin sisälle, vaan jompikumpi vanhemmista saa kantaa kiljuvaa ja potkivaa ihmistaimea sisälle. Turvaistuimeen ei todellakaan istahdeta, vaan edessä on äärimmäinen taistelu, jonka jälkeen sekä äiti/isä että poika ovat kaikki hiestä märkänä. Muita on kiva lyödä, tahallaan. Vaikka siitä tulee joka siunatun kerta rangaistus. Pakoon pitää pötkiä, etenkin silloin kun puitteet ovat vaarallisimmillaan. Tämä tarkoittaa yleensä, että lähistöllä on joko vesistöä tai vilkkaita autoteitä. Äidin hätääntyneet huudot perään eivät tee juuri vaikutusta. Paitsi jos tavoitteena oli saada poika juoksemaan kahta kovemmin ja/tai saada hänet nauramaan.

Kuulostaahan tutulta, kuulostaahan...?

Huomaan kuitenkin usein, että Kloppinen käyttäytyy huonommin kuin muut ikätoverinsa (tai sitten olemme hämmästyttävän usein todella kilttien ja arkojen lasten seurassa). Ensinnäkään Kloppisella ei ole pätkääkään vieraskoreutta. Häntä ei paljoa kiinnosta, jos olemme vaikka vieraina jossakin, ventovieraiden ihmisten ympäröimänä. Ehei, jos vituttaa, niin sehän vittu näytetään koko maailmalle! Olen usein tyytyväinen siitä, että Kloppinen on rohkea. Mieluummin näin kuin että hän olisi jatkuvasti itkemässä jalassani kiinni. Itse olin sellainen lapsi ja voin kertoa, ettei se ollut kovinkaan mukavaa.

Tämä kiukkumainen usein kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei meillä pidettäisi minkään sortin kuria. Että vähintään lauma simpansseja olisi kasvattanut meidän pojan. Ja samalla minä olen mielestä asteen verran kovempi kurinpitäjä kuin vaikkapa muutama mammakamu. Yritän olla jämäkkä ja periksiantamaton. Torun Kloppista, kun on aihetta, mutta myös kehun ja ylistän, kun on aihetta. Toisinaan laitan poikaa jäähylle, toisinaan korotan ääntä. Pidän siis kuria, monella tavalla. Myös huonolla, kuten tuo äänen korottaminen. Yritän pitää rajat samanlaisina ja selkeinä, olla johdonmukainen.

Ja silti toinen käyttäytyy kuin pahasisuinen kakara, joka viis välittää kielloista eikä paljoa korvaansa letkauta. Mietin usein, että näenkö vain liian vähän tämän ikäisiä lapsia, että tuntuuko oma lapsi todella paljon hankalammalta kuin muut? Pitäisikö mennä vakoilemaan jonkun päiväkodin pihan puskaan vuorokaudeksi? Vai olenko kasvattamassa ilkeää adhd-lasta, joka näillä näppäimillä opettaa huonot tavat myös pikkuveljelleen?

Joku voisi kai sanoa, että höllää sitä pantaa, että lapset ovat lapsia. Mutta olen kai aika natsi, kun suorastaan vaadin lapsilta hyvää käytöstä. Mutta toisaalta ajattelen, että ei kai kukaan anna lastensa riekkua kuin vähä-älyiset: antaa heidän kirkua, heitellä leluja, lyödä toisia jne...? Tunnen itseni joskus todella epäonnistuneeksi - kuuluu kai äitiyteen. Siitäkin huolimatta, että samalla tiedän koko ajan tekeväni parhaani.

Jäpikkäkin tosiaan lähestyy sitä kuuluisaa yhtä ikävuotta, jolloin olin ihmeissäni Kloppisen kanssa - ei kai mikään uhma vielä voi tulla? Omaa tahtoa on todella alkanut näkyä ja Jäpikkää harmittaa aivan vietävästi, mikäli häneltä kielletään hoitopöydällä kääntyminen tai isoveljen pureminen. Kohtuuttomat vanhemmat, hmph. Epäilen myös, että ikenissä on meneillään jotain hammastouhuja, siihen malliin on ollut kuopus äkäinen.

Tätä sirkusta ei jaksaisi päivääkään, ellei päivissä olisi kosolti niitä hyviäkin hetkiä. Kyllä, juuri niitä, joista ne toiset bloggarit vain kirjoittelevat. ;) Jäpikkä opettelee sanomaan "äiti" (Ukkokultakin on ollut tätä kuulemassa ja todistamassa monta kertaa, joten en kuvittele) ja lisäksi hän hymyilee aamusta iltaan. Edelleen. Olemme siis edelleen sitä mieltä, että perheemme pienimmällä on paras lääkitys. Ehe-ehe. Kloppinen sen sijaan tulee antamaan haleja ja pusuja, laulaa sydämensä kyllyydestä ("Minä aaaaaaaaina ajannnn!!!!") ja oppii taitavammaksi eri asioissa saaden äitinsä ihastuksesta sykkyrälle.

Olen lapsistani suunnattoman kiitollinen ja onnellinen sekä luonnollisesti ylpeä, mutta usein mietin, että onko tämä arki siltikin muilla yhtä kaaosta ja kamaluutta?

Nyt äidit, tunnustakaa, asuuko teilläkin kammottavan uhman kourissa pyristelevä kauhukakara?


Nina

Highlights.

Taas on ollut nähtävästi haasteellinen viikko kirjoittaa. Ensinnäkin Ukkokulta on painanut duunia koko viikon kotona, joten minulta on uupunut se kuuluisa kirjoitusrauha poikien vetäessä unta palloon päikkäreillään. Eikä tämä asia taida miksikään muuttua - Ukkokullan uusien työkuvioiden myötä hän on enemmän kotona (mutta vähemmän läsnä) ja minun pitää vain totutella tähän eriskummalliseen kuvioon. 

Tähän viikkoon on mahtunut taas kaikenlaista. Isoimmat pointit lienevät Jäpikän muutto omaan huoneeseensa ja elämäni ensimmäiset Meandi-kutsut. Olen aina suhtautunut "Miikkareihin" huvittuneena: mielestäni vaatteet eivät ole kovin kummoisia, ne maksavat helvetisti ja niitä ostavat ihmiset ovat niin fanaattisia "Miikkareidensa" kanssa, ettei sitä voi uskoa todeksi. Oletteko huomanneet saman ilmiön? Yksi ystävistäni on niin rakastunut Meandi-vaatteisiin, että hän kehuu niitä suu vaahdossa miltei aina kun näemme. Vaikea uskoa, etteikö hänelle jo melkein maksettaisi kaikesta siitä mainostamisesta. 

No, sain sitten kutsun näille vaatekutsuille ja lähdin suunnattoman mielenkiinnon kera katsomaan, että mistä on oikein kyse. Ensimmäinen huomio oli se, että kutsuilla olleet ihmiset olivat ostaneet jo vuosikausia Meandi-vaatteita. He muistivat kuosit ja mallit edeltäviltä kausilta. Insane! Toinen huomio oli, että vaatteet näyttivät livenä paljon paremmilta kuin nettisivuilla. Osa vaatteista teki vaikutuksen, kun niitä kokeili ja hiplaili - ne tuntuivat ja näyttivät todella laadukkailta. Erityisen vaikuttunut olin Miikkareiden velourhousuista. Ja muutamat sellaiset lopulta tilasinkin pojille, söpöjen autopaitojen kavereiksi. Velouriset Yoga-pantsit ostin muuten myös itselleni, sillä ne tuntuivat syntisen hyviltä päällä. Skeptisenä vastarannan kiiskinä aion silti testailla vaatteita armottoman kriittisenä ennen kuin alan hypettää niitä itsekin. Esittelen ostokseni teillekin, jahka ne saapuvat postiin.

Ja sitten kuopukseemme Jäpikkään. Tämä asia on kyllä ollut viikon suurin highlight, mutta tulipa ensin nyt vaahdottua noista vaatteista. Jäpikkä on tosiaan nyt nukkunut kolmen päivän päikkärit sekä kahdet yöunet omassa huoneessaan ja hyvin on mennyt. Joka yöhön on mahtunut yksi mystinen itkustus, mutta sama meno on ollut silloinkin, kun hän on nukkunut meidän makuuhuoneessakin. Itkustus on loppunut aina nopeasti tutilla. Muuten tuntuu, että yöt ovat menneet paremmin ja jokainen on nukkunut paremmin. Haikeus on (minulla) on suuri - tuntuu, että makuuhuoneestamme puuttuu jotakin todella oleellista. Mutta näin se menee: lapset (ikävä kyllä) kasvavat eivätkä he ole ikuisesti vauvoja.

Tämän muuton johdosta meillä on käynnissä taas pientä prokkista sisustuksen kanssa ja huonekalut sekä tavarat yrittivät vimmatusti löytää paikkaansa kodissamme. Koti-postaus on siis tulossa, kunhan kaaos katoaa. Eli ei koskaan ehkä? ;)

Ja jotta aikani ei missään nimessä kävisi vain liian pitkäksi, niin kävin eilen sähköpostikeskusteluja opettajani kanssa. Kyllä vain, minulla on opintoja hieman kesken ja opinto-oikeutta on jäljellä alle vuosi. Pakkorako valmistua siis. Edessä on siis epäilemättä kreisi vuosi, mutta yritän ehdottomasti pyhittää aikaa myös tälle blogille. 

Kummaa miten tällaisesta "turhakkeesta" voikaan tulla jotain näin tärkeää?

Tällä hetkellä en voi kuin äimistellä, että miten hitossa aika riittää kaikkeen ja missä välissä sitä ehtii nukkua, mutta eiköhän se siitä, kun löytyy se jonkinlainen kultainen keskitie kaikkeen tekemiseen. Minähän siis aion suoritella opintojani etänä, kotisohvalta, ilman että vien kumpaakaan poikalasta vielä hoitoon. En halua enkä raaski - he ovat vielä niin pieniä ja haluan elää tätä hetkeä nyt kotona. Loppuelämän ehdin olla muuallakin. Mutta se, että onnistuuko opiskelu täällä, onkin eri asia. Jaiks?

Kaikki kannustavat kommentit opiskelevilta äideiltä otetaan avosylin vastaan! 

Viikonloppuja tasapuolisesti jokaiselle! 

Nina

Lahja aviopuolisolle.

Tässä taitaa tulla blogini kolmanneksi viimeinen hää-postaus - huomenlahjojen esittelyn jälkeen kerrottavaa ja/tai näytettävää on enää potrettikuvien ja budjetin/rahanmenon osalta. Se on sitten siinä. Muiden häistä toki aion jäkättää, mikäli aihetta on. Häitä onkin tälle syksylle tiedossa kahdet - ihanaa!

Mutta näitä kaikkia ennen tietysti jutunjuurta meidän huomenlahjoista. Minä sain lahjaksi jotain, mitä ehkä vähän osasin odottaakin saavani. Muutaman kerran olin nimittäin vihjannut Ukkokullalle, että rannekello olisi mieluinen lahja. Ja Ukkokulta oli (kerrankin) ollut kuulolla toiveideni kanssa. Sain huomenlahjaksi todella upean Guessin rannekellon, joka käy miltei jo korusta.

Kello sopii täydellisesti yksiin sormusten kanssa. Ah, blingiä! Terveisin harras harakka. <3

Ja sitten esittelyyn huomenlahja, jonka Ukkokulta sai. Ahkerimmat stalkkerit ja lukijat tietävätkin, että emmin ja jänskäsin lahjan "tekoa" sekä ennen kaikkea sitä, että minkälainen olisi lopputulos. No, lopputulos oli yllättävän hyvä ja lahjan luominenkin oli yllättävän miellyttävää puuhaa. Ukkokulta sai siis huomenlahjaksi valokuva-albumin, jossa on kuvia minusta poseeraamassa Harley Davidsonin päällä. Te saatte muutaman maistiaisen kuvista, joissa vaatteita on eniten päällä. ;)

Pahoittelen taas painajaismaisia kasvojen retusointeja - ohjelmat eivät kertakaikkiaan toimineet yhteistyössä kanssani ja herttaiset sydämet jäivät tällä kertaa lisäämättä.

Kuten jo tuossa aikaisemmin sanoin, niin kuvaus ei ollutkaan niin kamalaa kuin mitä etukäteen ajattelin. Toki kuvaaja oli hauska ja rento tapaus, ja kertoi jo nähneensä "kaiken", joten häntä ei mikään enää voisi järkyttää. Kummasti lanteilla höllyvät selluliitit unohtuivat vitsiä heitellessä. :)

Oli myös mahtavaa, että sain molemmat kaasoni mukaan kuvaukseen. Heistä oli todella paljon apua, etenkin tuolla henkisellä kantti-puolella.

Kuvauskeikka päätettiin tyttöjen kanssa terassille, jossa tietysti puitiin läpi jokaisen parisuhteen kompastuskivet sekä mietittiin miksi miehet ei vaan tajuu. Perus akkojen huttua siis. ;)

Höh, tuliko jollain muulla aavistuksen verran ikävä kesää, kun katsoo tuota ylläolevaa kuvaa?

Tai jano? ;)


Nina

Petipuuhia.

Päätin jo kuukausia sitten, että häälahjarahoilla tullaan ehdottomasti ostamaan meille uudet peitot ja Ukkokullalle uusi tyyny. Ehkä lapsellista, mutta minusta on jotenkin mukava ajatus, että nyt avioparina nukumme petivaatteissa, joissa ei ole kaiken maailman eksät ja hoidot nukkuneet. Sitähän he siellä sängyissä ovat tehneet - nukkuneet. :D Sänkykin on uusittu parisuhteemme aikana, joten eiköhän tuo pyhättö ole varattu vain meille kahdelle. Tai no, meille neljälle.

Ja hei, vaikkei mitään eksiä enää ees muistettaisi, niin yksi maailman mukavampia asioita on uudet peitot ja etenkin niissä nukkuminen.

Me teimme tilauksen Finlaysonin verkkokaupassa, kun heillä oli klubilaisille tarjous "kaikki tuotteet - 25 %". Tämän tarjouksen myötä ei paljon tarvinnut miettiä, että mistä ja milloin peitot ynnä muut ostetaan. Me valitsimme ostoskoriin Ultra-peitteet ja Ukkokullalle Ultra-sarjan täytettävän ja muotoiltavan tyynyn. Tyynyn kanssa minä en ole nukkunut, joten siitä en juuri voi mitään sanoa, mutta tuo peitto on kyllä paras peittoni koskaan. Kuinka se voikaan olla niin höyhenen kevyen oloinen, silti niin ihanan lämmin ja niin taivaallisen pehmeä? <3

Samalla tilasin Kloppiselle vauvatyynyn (kyllä, nyt vasta.) ja valmiiksi jo lastenpeiton junnusänkyä varten. Kauan olen kuolannut tätä Elefantti-sarjaa, joten sitä tilattiin nyt oikein koko perheelle. Kloppiselle lasten koossa, sillä se uusi sänky pitänee lähitulevaisuudessa hakea. Vaikka ajatus ahdistaakin. Ei auta, koettelemukset on kohdattava ja jospa tässä helpottaisi hiton hienot lakanat?

Ja heräteostoksia tuli tehtyä. TOTTAKAI. Pikku Myy -patakinnas ja patalaput. Näille tosin oikeasti oli tilausta. Seli-seli.

Antakaa anteeksi nolot suurennuslasien kuvat - napsin kuvat kuvakaappauksen avulla Finlaysonin verkkokaupan sivuilta. Kiitos sinne siis lainasta vaan. :)

Näyttää muuten siltä, että nyt siellä ovatkin peitot ja tyynyt taas tarjouksessa - 20 %. Ja tämä on muuten silkkaa sattumaa, sillä tämäkään postaus ei ole maksettu eikä millään tavalla sponsoroitu mainos.

MUTTA! Jos ne Finlaysonin ihmiset siellä tahtovat jotakin lahjoittaa, niin täällä ollaan kädet ojossa. ;)


Nina

Meidän häät.

No niin. Naimisissa oloa on eletty jo kuukauden päivät, joten on kai korkea aika valottaa hääpäivän hetkiä teillekin. Sensuuri on jälleen melkoista ja paljon jää teiltä näkemättä, mutta toisaalta paljastan myös paljon enemmän kuin mitä alussa ajattelinkaan.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten pidemmittä puheitta:

Hääpäivämme oli todella onnistunut, hääväki oli aivan fantastista ja kaikkien hyvä boogie teki meidän päivästämme aivan mielettömän onnistuneen. Kaikki olivat jotenkin niin täysillä mukana. 

Vihkiminen sujui hyvin: katsoimme toisiamme, kun sanoimme toisillemme tahdon ja sormukset laitettiin sujuvasti oikeisiin sormiin. Oli liikuttavaa huomata alttarille kävellessä, että Ukkokulta oli todella liikuttunut näkemisestämme. Hän huokaisi minulle moneen otteeseen, että voi Luoja, kuinka kauniilta näytän. <3 Itse olin vain niin onnesta soikea, että hymyilin leveää hymyä koko ajan ja jokunen kyynel tuli vasta, kun pappi puhui kauniisti meistä sekä tietenkin silloin, kun tärkeä ihminen lauloi kirkossa Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. 

Hääjuhla sujui vähintään yhtä mallikkaasti. Tunnelma oli katossa, ruoka oli hyvää, puheet aivan mielettömiä (<3 <3 <3 <3), alkoholia oli tarpeeksi, ohjelma oli tykättyä ja kaikki sujui vain todella luonnikkaasti. Aikataulut olivat turhan kireät, mutta sille ei oikein mahdettu mitään, sillä poikien oli päästävä ajallaan nukkumaan ja lapsenvahti odotti. Kloppisen ja Jäpikän unirytmi oli sekaisin, joten he tietenkin olivat vähän pahantuulisia, mutta minkäs sillekään mahtaa.

Itselle päivän suurimmat tähtihetket olivat tietysti vihkiminen, mutta myös häätanssimme. Tanssiksi valitsimme ikivihreän suomalaisen balladin nimeltään Romanssi. Tämä sopi mielestämme loistavasti vintage-henkisiin maalaisromantiikka-häihimme. Idea biisiin lähti Voice of Finlandista ja käsittämättömän upeasta Antti Railion esityksestä. 

Tsi-ding, se on siinä! 

Tuolla tavalla biisi pitäisi myös esittää: herkästi, mutta hevisti. Ja voi huh, kuinka mahtavasti hääbändimme Kaapeli tässä onnistui! Muistan kuiskanneeni Ukkokullalle, että voi kun tämä hetki ei koskaan päättyisi... <3 Vieraat suorastaan mylvivät tanssimme jälkeen. En muista KOSKAAN missään häissä nähneeni vastaavaa: hääväki kirjaimellisesti sekosi häätanssistamme! Väki itki, vislasi, kirkui ja hurrasi. Tunnelma oli aivan mieletön eikä sitä voi oikein edes sanoin kuvailla.

Kaikki tuntuivat nauttivan juhlista ja moni tuli sanomaan jo lähtiessään, että nämä ovat parhaat häät, joissa he ovat ikinä olleet. Tuntui aivan uskomattomalta, että myös muilla oli niin hyvä mieli juhlistamme! 

Kaiken kruunasi, kun kirjauduin häiden jälkeen sunnuntaina Facebookiin ja se oli täynnä ihmisten lataamia kuvia häistämme sekä mahtavia status-päivityksiä, joissa he hehkuttivat häitämme. Aivan huippua! 

Siinä kai meidän elämämme yksi ainutkertaisimmista päivistä lyhyesti referoituna. Jos jokin jäi mainitsematta tai mietityttämään, niin kysyä sopii. Budjetti-postaus tulee vielä erikseen, samoin jokunen potrettikuva. :)

Nina

Sairashuoneelta hei!

Jotta ette ikävöisi itseänne hengiltä ja saisitte nukuttua yöt, niin tulin ilmoittamaan, että täällä ollaan ihan elävien kirjoissa. Melkein ainakin. Äidiltäni tarttunut pikkukurkkukipu äityikin kunnon flunssaksi kera kuumeen ja tarttui alle vuorokaudessa perheemme jokaiseen jäseneen.

Melko ärhäkkä pikkupöpö siis, sanoisin.

Nyt on enää ilmassa yskää ja nuhaa. Eniten näitä minulla. Eikä edes harmita. Olen siitä äärimmäisen onnellinen - yskivä 10-kuinen ja tai 2-vuotias eivät oikein houkuttele ajatuksena. Eli jos jonkun on pakko yskiä yöt, niin enemmän kuin kiitollisena yskii allekirjoittanut itse.

Pakko kuitenkin kertoa uusimpia juoruja, joita on tapahtunut tämän viimeisen viikon aikana:

Ensin Jäpikkä nousi polvilleen tukea vasten, pari päivää myöhemmin hän seisoskeli jo jaloillaan ja siitä pari päivää poika otti jo muutamia askelia sekä alkoi kiivetä rappusia.

Summa summarum: hyvästi helppo elämä, tervetuloa kuhmut ja mustelmat toiseenkin päähän.

Kokemus on osoittanut, että yksi vuotiaana opittu seisominen on äärettömästi hallitumpaa ja hillitympää kuin näin 10 kuukauden iässä. Se on niin haparoivaa ja päätöntä, että pahaa tekee äiti-ihmisenä katsoa vierestä. Tekisi mieli vuorata lattiat vaahtomuovilla ja hioa pöydistä kulmat.

Muita kuulumisia: tunnen itseni seinähulluksi näiden seinien sisällä ja ensi viikolla alkaa taas aktiivinen sporttielämä. Kun tämä tauti on nyt vain ensin selätetty. Tänään pääsen ystävän kanssa ostoskeskukseen pyörimään ja se tekee enemmän kuin namiskuukkelia. Olen nimittäin ollut jatkuvasti todella pahantuulinen ja vittuuntunut. Ihan kaikkeen. Se kertonee luultavasti vain siitä, että on todella aika ottaa aikaa itselleen!

-> Happy Wife, Happy Life. Right? ;)

Palaan eetteriin siis entistä ehompana mahdollisimman pian! Kuka ties vaikka jo huomenna. Muutamia toivottuja postauksiakin on tulossa häistä, hääbudjetista sekä se kaaaaaaauan sitten pyydetty koti-postauskin on ehkä lähivuosina tulossa, huu nous. ;)

Ja tästä loistava aasinsilta teille - onko jotain postaustoiveita?

Jossain blogissa oli hauska toivepostaus, jossa bloggari kuvasi asioita, joita lukijat pyysivät. Miltä kuulostaisi tämä?


Nina

Muumeja ja muuta mukavaa.

Takana on ihana löysäilyviikonloppu - ei tehty mitään, vaikka toisaalta tehtiin aika paljonkin. Sain hyvältä ystävältäni aivan ilmaiseksi yhden heidän vanhoista ikkunanpokistaan ja kaiken lisäksi kopioin hänen sisustusideansa aivan suoraan - ystis oli nimittäin liimannut sisustustekstitarran ikkunaan ja laittanut seinälle. Lopputulos oli upea!

Hänellä.

Itse koitin nimittäin samaa ja hups, kun löin viimeisen rivin tekstiä liian pikaisesti lasiin ja vinossa on niin, että näkyy. Perskeles. Kuvakin on aika hanurista. :P

Ukkokullan mielestä lopputulos on (meilläkin) aivan tosi hyvä, että seinälle vaan. No, sinne kai sitten vaan. Jäpikän huoneeseen tätä on ajateltu ja paikkakin on jo valittu. Enää tarvitsisi vain siivota se huone... Plääh.

Eilen sunnuntaina käytiin Muumimaailmassa, sillä Kloppinen on hihkunut innosta jo kaikki kesäkuukaudet nähtyään Muumimaailma-mainoksia. Kloppinen on jopa oppinut sitä Muumi-jollotusta: "paa-pa-pa-paa-pa-pa-paa-pa, maa-ma-ma-maa-ma-ma-maa-ma...". Osaapa poika kyllä luritella Kaaponkin tunnaria: "Paaaaaa-po, paaaaaa-po!". <3

No, enihuu, Muumit ovat olleet siis todella kovassa suosiossa jo jonkun tovin ja Muumimaailmaan oli pakko päästä. Siitäkin huolimatta, että muutama vanhempi (about samanikäiset lapset kuin meillä) on sanonut, ettei sinne kannata vielä mennä. No, Jäpikältä Muumit menivät totaalisen ohi, kun toinen pötkötti tuplissa taju kankaalla, mutta Kloppinen puolestaan nautti täysin siemauksin! Hän ei edes pelännyt niitä Muumeja, vaan ilosta hihkuen juoksi halaamaan Muumeja vuorotellen. Haleja ei tosin jaettu Pikku-Myylle eikä Vilijonkalle, mutta hepä näyttävätkin erehdyttävästi liikaa ihmisiltä.

 

Niin, ja saatiinpa me heti Muumimaailmaan päästyämme Poliisilta varoitus, kun etenimme ylinopeutta: Kloppinen juoksi ja minä otin kiinni. Lupasin, että parannamme tapamme. ;)

Ja käyttäytyiväthän nuo lapskullat melko hienosti - vain yhden kerran Kloppinen rääkyi täyttä kurkkua ja vääntelehti sylissäni, kun emme jääneet tuntitolkulla merihirviötä töllöttämään. Life is so unfair! Hieman hävetti, sillä nähtävästi kukaan silmänkanto-etäisyydellä ollut ei ole koskaan nähnyt kiukuttelevaa taaperoa - siihen malliin meitä vilkuiltiin. Päikkäreitä ei Kloppinen ehtinyt nukkumaan, joten väsymys teki hieman kepposia. Muuten päivä sujui yllättävän hienosti.

Kotiin viemisiksi ostin pojille yhteiseksi Muumipappa-pehmon, sillä tämä hahmo teki lähtemättömän vaikutuksen Kloppiseen: nappasihan Pappa ensin Kloppiselta lakin, jonka jälkeen hän antoi oman hattunsa Kloppiselle kokeiltavaksi. <3

Tänään Muumipappa onkin ollut joka hetkessä mukana - hän on istunut ruokapöydässä, kun me muut olemme syöneet ja onpa pappa päässyt ajelemaan jo Kloppisen mopollakin. Liikkistä!

Muumimaailman innoittamana/inspiroimana Jäpikkä nousee nyt polvilleen ja jaloilleen milloin mitäkin vasten ja Kloppinen puolestaan harjoittelee pomppimista. Äärimmäisen tärkeistä taidoista on siis kyse, joten näitähän suurella ylpeydellä esitellään ylpeille vanhemmille.


Nina

Ps. Minä muuten kuivatin hääkimppuni tekemättä siitä mitään sen ihmeempää ja ensin olin järkyttynyt millaiseksi se oli mennyt. Ukkokulta taas ihastui - kimppuni kuulemma näytti todella vintagelta. Totta, hitto se onkin hieno! <3