Casting a Daddy?

"Any dick can make a baby but it takes a man to be a dad."

Sain eilen jälleen ihania vieraita: ystäväni, joka on muutaman kuukauden ikäisen pojan tuore, mutta sitäkin ihanampi äiti. Joimme kahvia ja teetä ja juttelimme vauva-asioista: kirosimme Kelan, vertailimme vakuutuksia ja höpötimme vauvalle joutavia ärsyttävällä äänellä. Niin ja pohdimme miksi lapsen isä auttaa niin vähän.

Ystäväni ja lapsen isä ovat siis yhdessä, mutta kuitenkin lapsen hoito ja lapsen kanssa oleilu ovat täysin ystäväni heiniä: hän herää hoitamaan yösyötöt (vaikka vauva syö korvikkeita), hän vaihtaa vaipat, hän reagoi itkevään vauvaan (vaikka vauvan isä saattaa istua itkevän vauvan vieressä!), hän ottaa vauvan joka paikkaan mukaansa, sillä isä kokee jostain syystä vauvan kanssa olon hyvin epämukavaksi ja karkaa mieluummin itse tilanteesta.

Kuva täältä.

Haluan tuoda tässä heti esille, että minä pidän ystäväni miehestä. Hänessä ei ole mitään vikaa, vaan hän on hyvin symppis ja kiltti tyyppi. Tämän postauksen ei ole siis tarkoitus mustamaalata tätä miestä (ainakaan kovin paljoa...), vaan herättää ajatuksia isyydestä ylipäätään. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että harvassa ovat ne isät, jotka oikeasti ja aidosti ovat lapsistaan siinä määrin kiinnostuneita, että jaksavat oma-aloitteisesti heidän kanssaan olla ja heidän hoidossaan auttaa. Korjatkaa toki, jos skeptisyyteni järkyttää ja olen aivan väärässä. Olen kai liikaa nähnyt lähipiirissäni miehiä, jotka eivät kertakaikkiaan pysty vaihtamaan kakkavaippaa tai joille viikonloppuisin dokaaminen tai tietokonepelit ovat tärkeämpiä.

Johtuuko tämä tietynlainen kiinnostuksen puute siitä, että parisuhteen kauniimpi osapuoli onkin ollut se, joka on lasta halunnut? Mies on saattanut olla alussa hyvinkin koko raskautta vastaan, mutta on tavallaan luovuttanut ja nyt sitten ajattelee, että koska puoliso lasta niin kovin halusi, niin se on hänen työnsä tämä lapsi sitten hoitaakin? Vai onko kyseessä täysin biologinen ilmiö: mies ei kykene samanlaiseen hoivaviettiin kuin nainen, sillä nainenhan tätä pienokaista on jo vatsassaankin kantanut? Onko miehillä vain sellainen mielikuva, että isän suhde lapseen on kylmempi? Ihan automaattisesti?

Pitkä keskustelu ystäväni kanssa jäi tietysti vaivaamaan minua koko illaksi, sillä itsehän olen aivan kohta samassa jamassa: pienen vauvan äiti, joka ihan varmasti tarvitsee vauvan isältä ja kumppaniltaan apua vauvan hoidossa ja joskus omaakin aikaa. Edes sen muutaman tunnin, jotta voin askarrella itselleni vaikka kynnet. Vertasin julmasti sanottuna miehiämme ja tilanteitamme sekä parisuhteitamme. Mietin millainen isä omasta rakkaastani vielä kehkeytyy. Vertasin miestemme luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta, heidän isällisiä piirteitään.

Vielä hetki sitten en epäillyt lainkaan mieheni kykyjä olla mukana arjessa ja olla pienelle vauvallemme isä. Tunsin ihan sydämessäni, että parempaa miestä en voisi rinnalleni saadakaan tähän projektiin. Jotenkin minulla oli vain sellainen olo, että koska mieheni on jo nyt raskausaikana osallistunut asioihin todella paljon (ollut muun muassa kirppiksellä ja oikeasti hipelöinyt ja arvioinut kanssani pieniä vaatekappaleita JA HUOM: löytänyt monen monta uskomattoman hienoa löytöä!), osallistuisi hän tietysti jatkossakin, kun pieni aarteemme on maailmassa.

Kuva täältä.

Olemme mieheni kanssa keskustelleet asioista paljon ja varsinkin minä olen kertonut monesta pelosta, joita minulla on tulevaisuuden suhteen. Ja tuleva isä on joka kerta rauhoitellut minua sanomalla, että päivä kerrallaan mennään ja yhdessä harjoitellaan. Usein hän on sanonut, että minun pitää vain sanoa, jos tarvitsen omaa aikaa jne.

Kuulostaa vähän helkkarin hyvältä, eikö?

Mutta onko näitä lupauksia helppo antaa vielä nyt, kun elämä on "helppoa"? Mitä tapahtuu, kun arki iskee vastaan?



Nina

Äkillinen, mutta suuri tarve.

Loppu lähenee ja pian koittaa elämässämme aivan uusi ajanjakso. Pian me lähdemme, mutta palaamme  takaisin, entistä rikkaampana.

Joten emmehän me todellakaan voi tehdä paluutamme ainakaan yli-isoissa haalareissa, emmehän??!
Näin kirpparilla nimittäin supersöpikset vanuhaalarit mätsäävällä lakilla koossa 56 cm, ja ne jäivät kummittelemaan mieleen. 24 tunnin aikana en saanut vain ainoastaan itseäni vakuutettua, että vauvamme TARVITSEE sopivammat ja pienemmät haalarit, vaan sain myös mieheni vakuutettua tästä tarpeesta. ;)

Ja niin, 24 tuntia myöhemmin, me haimme nuo ihanaiset Tutan haalarit kotiin.

Ja minä sain mielenrauhan, ettei vauvamme joudu matkailemaan missään ekaluokkalaisen lapsen kokoisissa haalareissa, vaan sellaisissa, jotka (toivottavasti) sopivat. Amen.

Tässä muuta mukavaa kirpparilta:

Adidaksen tennarit 6 euroa. Ostin vaikka kengissä olikin muutama tahra...

...ja kyllä kannatti. Tässä on nimittäin lopputulos pesukoneessa käynnin jälkeen. :)

Tutan yöpuku parilla eurolla.

Barbababa-paita parilla eurolla.

Huppupyyhe 1,20 eurolla.

Nina

Netissä ja neuvolassa diagnosoitua.

Valitin kipeästä kyljestäni, siis semijärjettömästä kehonosasta, jonka särkyä en ymmärrä... Noh, kivun syy selvisi neuvolassa: vauvammehan siellä oikealla kyljellä kellii koko painollaan. Jopa neuvolantätimme (joka oli muuten jälleen kerran sijainen...) päivitteli ääneen, että kyljessäni täytyy tuntua melkoinen paine. Ja voi kyllä, painehan se siellä...

Neuvolakäyntimme jälkeen olen oppinut paikallistamaan lapsukaistamme paremmin. Tai sitten hän on vain kasvanut, tai hän liikkuu eri tavalla. Tai jotain. Eniveis, osaan jo vähän ennakoida lapseni liikkeitä ja kun tunnen, että hän on liikkeellä kohti kylkeäni, laitan käteni kyljelleni ja hellästi laitan vastaan. Tiedoksi kaikille lietsojille, että en paina enkä tietoisesti vammauta lastani, vaan laitan vastaan. Alussa tämä tuntui itsellenikin vähän brutaalilta, vaikka muistan muun muassa ystävieni aikoinaan painelleen vatsaansa, kun heidän vauvansa uiskentelivat kipeästi kylkiluiden väliin. Siitä aiheutuva kipu ja mieheni "painostus" kuitenkin saivat minutkin sitten "rajoittamaan" pikkuisemme uimapaikkoja. Ja huh, kun se helpottaa oloa!

Toinen vinha vaiva on kiusannut minua ehkä viimeisen viikon. Kipeät sormien nivelet. Aluksi ajattelin nukkuneeni jotenkin todella huonossa asennossa, mutta kun kipuilua jatkui läpi päivän, tajusin ettei kyse ollut nukkumisasennosta. Havaitsin sormissani lievää turvotusta, joten ajattelin kipuilun johtuvan turvotuksesta.

Sitten yksi päivä päätin tehdä sen, mistä monet ovat varoittaneet: katsoin netin keskustelupalstalta, mistä mahtaa olla kyse. Ja tottakai siellä moni "lääkärikandin paperit" suorittanut diagnosoi tämän tyyppiset kivut reumaksi, jota toki itsekin olin pienessä päässäni miettinyt... Onneksi päädyin sitten myös Kaksplussan keskustelupalstalle, jossa tämä vaiva todettiin raskauteen kuuluvana kehon löystymisenä. Eli siinä missä lantioni löystyy ja antaa periksi, niin samalla tavalla tapahtuu muuallakin kehossa.

Sormien kipeät nivelet kuitenkin raivostuttavat, sormia ei saa koukkuun ja yksinkertaisesti asioista ei saa kunnolla kiinni tai kunnon otetta. Olisi mielenkiintoista tietää, että onko tämä yleinenkin vaiva raskaana olevilla ja että kuinka tätä voisi helpottaa...?



Nina

Kirjallisuutta pikkuiselle.

Olen huomannut kirppareilla, että lastenkirjat maksavat aivan hunajaisia mansikoita! Pikku-Ullan repimä ja piirtämä Nalle Puhin 5-sivuinen satukirja (josta tosiaan ne 3 sivua on revitty irti) maksaa 7 euroa. SEITSEMÄN EUROA! Whatta fakin fak?! Aivan äimänkäkenä olen ihmetellyt, että maksavatko lastenkirjat sitten uutenakin niin sietämättömän paljon, että niitä myydään (Lue: kehdataan myydä) käytettynäkin tuollaisilla hinnoilla?

Minä kun olen haaveillut, että ruokin lapseni ilmiömäistä nerokkuutta heti vauvasta alkaen lukemalla hänelle klassikoita ja vähän-vähemmän-klassikoita sekä ruokin hänen visuaalista kyvykkyyttään ostamalla pikkuiselle pehmokirjoja, joissa on paljon värikkäitä kuvia. Suunnitelmissa oli näitä hakea kirppareilta, mutta tähän mennessä saldona on kolme kovakantista kirjaa ja yksi pehmokirja. Ne löytyivät hintaluokassa "kohtuullinen" ja laatuluokassa "siisti, ainakin kakaton".

Ei kai niitä kirjoja sataa-viittäsataa tarvitakaan, mutta sitä vain haluaisi lukea (ihan jo omaakin napaa ajatellen) useampaa kuin viittä eri satua. Ja lisäksi omasta lapsuudesta sitä muistaa ihania satuja ja kirjoja, joita toivoisi nyt löytävänsä. Esimerkiksi Mauri Kunnaksen kirjoja on vain saatava. Piste. Vähän sama kun sitä haluaa ostaa tulevalle silmäterälleen Alfred J. Kvakin dvd-kokoelman, jotta pienet silmät seuraisivat jotain muuta kuin nykyaikana tulevia kakkapiirrettyjä. :)

Totesin tässä yksi päivä, että Huuto.net on tässäkin ongelmatilanteessa todellinen auttava käsi. Sieltä löytyi vaikka ja kuinka lasten kirjoja, ja niitä myytiin paketteina: monta kirjaa könttisummalla. Ylipäätään suurin osa kirjoista oli kohtuuhintaisia. Itse voitin huudon 15 kirjasta hintaan 17 euroa. Taputan itseäni päähän, odotan Posti-Patea taas kovasti ja toivon, että kirjat ovat yhtä hyvässä kunnossa kuin niiden luvattiin olevan.



Nina

Isyyspakkaus

Isyyspakkauksen mukana tullut sisältö-kirjelmä. :)

Halusin yllättää muruni tekemällä hänelle oman isyyspakkauksen, vaikka kumpikaan meistä tuskin ajatteli äitiyspakkauksen olevan vain ja ainoastaan äidille, eli minulle (eihän siellä oikeasti ollut äidille mitään muuta kuin tissisuojia?!). Vaikka mieheni on aivan upealla tavalla osallistunut kaikkeen raskaudessa ja ollut (tai ainakin todella hyvin näytellyt...) innossaan vauvatavaroista yms., halusin silti vielä erityisesti muistaa häntä. Ja ennen kaikkea yllättää hänet. <3

Tällaista kaikkea isyyspakkaukseen sitten päätyi:

Tulevalle iskälle uusi HD-paita, jos sattuu sattumuksia omallekin paidalle... ;) Paita ostettu Leather Heavenista.

Muurlan Muumi-mukeja. Niitä emalisia, joita ihan oikeasti mieheni on kehaissut aina mainoksen nähdessään! Näiden mukien nimi oli "ikuisesti yhdessä". Tai jotain sinnepäin. Vähänkö hempeetä niin...

Mussukat.fi-nettikaupasta tuli tilattua:

Body haluamallani tekstillä. Tämä on sellainen meidän henkilökohtainen juttumme, sillä olemma aina puhuneet, että vatsassani asustava pikkuruinen on meidän "Rakkaure herelmä <3".

Ruokalappu ehehhehe-tekstillä.

Söpis hempeily-tutti pitää olla joka pikkujätkällä.

Sokokselta hain tämän:

Mieheni mainitsi, että häneltä alkaa hajuvesi olla melkoisen loppu, joten siitähän se ajatus sitten lähti: ostetaanpa pakettiin sitten uutta hajuvettäkin! Tämä oli muuten ihan uusi tuoksu miehelleni, nuuhkuttelin aikani kaupassa ja tämä oli minusta superhyvä tuoksu. Haistelen mielelläni. ;)

Lisäksi pakkaukseen päätyi korvatulppia, energiajuomaa ja Sisu-pastilleja. Kaikenmoista siihen suunnittelin, mutta tuotteet olivat joko aivan tuhottoman kalliita tai sitten niin hyvin piilossa, että jäivät pois. Näillä mentiin ja olipahan tyytyväisen oloinen mies! Eli onnistuin siinä, mitä yritinkin. :)



Nina

Muistoni keski(raskaus)ajalta.

Kaksplussan mukaan keskiraskausaikaa ovat raskausviikot 13–27. Ne ajat ovat jo miltei muinaishistoriaa, joten oli hyvä hetki kaivaa neuvolasta saatu Vau-kirjanen esille ja lukaista, mitä meikätytölle kuului ja millaista oli olla raskaana. Olen nimittäin tehnyt tunnollisesti sinne päiväkirjamerkintöjä. :)

Vatsa kasvoi.

Jätin haikeat hyvästit pillifarkuilleni ja rakkaille farkkuminareilleni. Raskausviikolla 16 jäivät viimeisetkin (leveimmät ja isoimmatkin) alaosat jäivät vaatekaappiin. Vatsa ja lantio olivat levinneet, eikä auttanut muu kuin lähteä katsomaan, mitä vaatekaupoilla on tarjota tuleville äiti-ihmisille. Vaatekaupoilla koin syviä, henkisiä kriisejä itseni ja tyylini kanssa. Tein kompromisseja ja ihmettelin, että miksi äitiysvaatteet ovat niin järkyttävän rumia.

Vatsa alkoi kutista, eli vatsanahka alkoi venyä oikein kunnolla. Se tuntui tuskaiselta, mutta kutina onneksi helpotti vatsaa rasvaamisella. Kerrottakoon muuten, että minä rasvasin vatsaani lähes alusta lähtien, kun sain käteeni positiivisen raskaustestin. Kai ajattelin jotenkin auttavani vatsanahkaani tulevassa koitoksessa pitämällä siitä huolta heti...?

Vatsani oli suuuuri jo hyvin varhaisessa vaiheessa (ainakin omasta mielestä). Sf-mitta oli vähän ylärajoilla, samoiten painonnousuni, joten tunsin itseni äärettömän usein oikeaksi läskikasaksi. Moni jaksoi todeta kuinka suuri vatsani on, joten tunsin itseni lihavaksi. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin itse vaikuttanut vatsani kokoon ja kaikki huomauttelevat, että näytän epänormaalilta. Vaikka eihän se ehkä muiden aivoissa näin mennyt. Aloin vihata puntaria, tuota kodin elektronista vekotinta, joka ennen oli minulle maailman turhanpäiväisin kapistus.

Vatsa sattui.

Johtui mitä luultavimmin vatsan kasvamisesta? Mutta silti pelkäsin pitkälle puoliväliin saakka, että jotain on mennyt pieleen ja raskauteni menee kesken.

Jo ennen puolta väliä aloin tuntea harjoitussupistuksia. Eniten niitä tuli kävellessä: vatsaan pisti samalla lailla kuin urheillessa alkaa joskus pistää kylkeen. Kipu hävisi saman tien, kun pysähdyin ja ajan kanssa opin kävelemään niin, että keskityn rytmikkääseen hengittämiseen. Vatsani meni kivikovaksi aina kun kävelin. Onneksi tämä kipu selvisi neuvolassa harjoitussupistuksiksi, jotka ovat kuulemma vain hyvä juttu: kehoni valmistautuu tulevaan koitokseen (NYT JO??!!).

Vatsa vaivasi.

Jos minua ei ilahduttanut ummetus, joka lähes sai pelkäämään saniteettitiloja, niin minua ilahdutti ummetuksen täydellinen vastakohta: löysä vatsa, joka iski nanosekunnissa, täysin varoittamatta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tällöin wc:n oli syytä olla lähellä ja tyhjillään. Ihania nämä yksityiskohtaiset kakka-jutut, eikö, MIAU! :) Onneksi tähän jälkimmäiseen ongelmaan auttoi maitohappobakteerit, ja vieläpä kohtalaisen nopeasti. Monasti kuitenkin kirosin, että missä on kakkaamisen kultainen keskitie, MISSÄ! :D Olo oli jatkuvasti turvonnut, turpea ja tuskainen.

Mieliala vaihteli.

Olin (no, okei, olen kai edelleen ehkä joskus harvemmin tosin) sekaisin kuin seinäkello! Stressasin julmetusti tulevaisuutta: kesken olevaa kouluani, etäsuhteessa olevaa parisuhdettani, muuttuvaa kehoani, muuttuvaa elämääni. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin onko minusta tähän. Mitä jos minusta tuleekin ihan paska mutsi ja lapseni otetaan huostaan ja ja ja... Riitelin rakkainpani kanssa lähes päivittäin ja päivittäin olin siipi maassa. Kaipasin helvetisti huomiota, tukea ja turvaa, joita en kokenut saavani läheskään tarpeeksi. Kai sitä voisi sanoa, että usein tunsin olevani jopa vähän masentunut. Tunsin itseni vain todella yksinäiseksi, joka paini isojen asioiden kanssa yksin.

Pää särki.

Joka päivä, aamusta iltaan! Tähän ei auttanut muu kuin veden RUNSAS latkiminen. Panadoleja ei tehnyt mieli ahmia pakettia päivässä, joten kokeilin toisen odottaja-kollegan vinkkiä juoda paaaaaljon vettä. Siis lasitolkulla. Auttoi. Kiitos vain vinkistä neito X, jos joskus tätä eksyt vilkaisemaan. :) <3

Potkut tuntuivat ja näkyivät.

Raskausviikolla 19 tunsin ensimmäiset potkut. Olin epävarma: olivatko nuo jotain superpieruja ja kohta kakki taas lentää varpusparven lailla, vai kenties... pienen vauvani... potkuja...? Potkuiksi ne tuntemukset kuitenkin osoittautuivat, ja raskausviikolla 22 tuleva isäkin tunsi jo potkuja. Tästä viikon päästä liike näkyi jo vatsastakin. :)

Sukupuoli selvisi.

Toisessa ultrassa raskausviikolla 21 selvisi vatsa-asukin sukupuoli, joten äitiyspoliklinikalta asteli ulos onnesta sekaisin oleva neito: minusta tulee pienen pojan äiti ja kaikki oli kuulemma hyvin. Tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes muistanut, koska viimeksi (jos koskaan) olisin tuntenutkaan itseni niin onnelliseksi! <3

Ostin innokkaasti poikien juttuja, ja isäni usein vitsailikin, että tuleepa kalliiksi tämä vauva, jos ultrakuvassa tyttö näyttikin vain peukkua. :DD

Raskausviikko 29 ja risat meneillään. 

Raskausviikko 30+2.

Loppuraskausterveisin,
Nina

Wanted: Huolehtiva-ominaisuus. Miehelle.

Varoitan heti alkuunsa, että kirjoitan tätä tekstiä melko lailla siipi maassa. Mutta on vain tunne, että tämä on saatava jotenkin purkaa pois mielestä. Ainakin hetkeksi.

Olen usein kirjoittanut, kuinka mieheni on ollut todella ihana koko raskauden ajan. Nyt kuitenkin olen tuntenut, ehkäpä noin viimeisen kuukauden ajan, jääneeni hänelle aivan yhdentekeväksi olennoksi. Oloni on tukala, lähes koko ajan. Vauvamme jytää välillä kunnolla ja potkaisee minua kylkeen lujaa. Ei tunnu kivalta ei, joten saatan ähkäistä ja voihkaista. Ja arvatkaa miten mieheni reagoi? Ei mitenkään.

En tiedä onko hän jotenkin kyllästynyt kuulemaan minun vaikerrusta, kuinka on jatkuvasti huono olla. No, oli niin tai näin, niin nyt jos koskaan kaipaisin myötätuntoa ja sitä pitkää pinnaa voivotella vaivoja kanssani. Eniten kaipaan sitä, että joku olisi minusta edes pikkiriikkisen huolissaan: mitä jos jonkin voihkaisun takana onkin synnytyksen aloittava supistus? Dramatisoituna, mutta kuitenkin. Olisi ihanaa huomata, että mies on minusta ja voinnistani huolissaan ja haluaisi helpottaa oloani.

Kaikki mitä nyt saan, jos saan, on vain nuiva toteamus "Voi että". Ei mitään lisäkysymyksiä, että onko pahakin kipu, voisinko auttaa jotenkin oloasi. En kaipaa ihmeitä, en sirkustemppuja, vain ehkäpä läheisyyttä ja kannustusta, hellää vatsansilittelyä, selän silittelyä, hiusten silittelyä, mitä tahansa silittelyä, KOSKETUSTA JUMALAUTA! Kaipaan huomiota, yllätyksiä, positiivisia pieniä asioita arkeen. Kaipaan vain huomiota. Kaipaan sitä oloa, että koen merkitseväni toiselle jotakin ja että olen tärkeä.

Tähän joku kai sanoisi, että mitä jos avaisit sanallisen arkkusi ja kertoisit nämä asiat miehellesi, etkä vinkuisi näistä jossain saamarin blogissa. No, kerrottu on, purnattu on. Ja mitään muutosta ei ole tapahtunut – olen edelleen pelkkää ilmaa.

Yksi päivä kerroin, että minua välillä jännittää lähteä yksin vaikkapa ostoksille, sillä usein minua pyörryttää, huimaa ja heikottaa, kun olen liikkeellä. Pelkään, että olen yksin ja pyörryn, tai että synnytys käynnistyy tai jotain sattuu. Miehelläni ei tainnut ilmekään värähtää, ja niin lähdin seuraavana päivänä kaupoille. Yksin.

Tämä kaikki kuulostaa varmaan itsekkäältä "minä-minä-byy-hyy"-ulinalta, eihän täydellisiä ihmisiä (miehiä) ole olemassakaan ja meissä kaikissa on virheitä ja kaikki me loukataan toistemme tunteita javittuniineespäinpois. Mutta nyt mieltäni jatkuvasti vain kalvaa, että onko vika minussa, onko mieheni aivan lopen kyllästynyt minuun ja meidän koko juttuun, pitääkö hän minua aivan itsestäänselvyytenä?

Toki ymmärrän, että tämä muuttuva elämä ja uudet asiat saavat miehenikin hämilleen, eikä kaikki ole näin mustavalkoista saatika helppoa. Mutta silti. Olisi kiva olla edes hetken se "kaiken keskipiste".

Kaiken synkistelyn keskelle ihana uutisjuttu piristykseksi: Pipoja Kurreille, voi söpöyttä! :) <3






Nina