Jossittelijan hääpuku.

Se on siinä: minun häämekkoni. Merkkiä Ellis ja malli on kaiketi sellainen kuin 11298.

Kerroin omistajalle, että minkälaista mekkoa haen, millaisesta pidän, ja niinpä omistaja haki tämän mekon mallinuken päältä näyteikkunasta. Koin ihastumista heti - tämä on oikeasti aika uskomattoman upea ilmestys luonnossa!

Tuntuu kyllä vähän haikealta, että mekkojen sovitus on nyt tässä. Etenkin kun olo oli vielä eilen vähän epävarma. Sellaista 100 prosenttisen varmaa "tää on se mekko!!!!!" -oloa ei tainnut tulla. Siksi olen väkisin miettinytkin, että onko SE mekko edelleen löytymättä? Epävarmaa oloa aiheutti eniten se, että tämä mekko oli minulle paikka paikoin todella liian suuri ja sitä tullaan kaventamaan ja pienentämään lanteilta reippaasti. Niinpä se tulee lopulta näyttämään päälläni ihan erilaiselta kuin mitä nyt.

Mekon valitseminen oli uskomattoman vaikeaa siksikin, että todella moni muukin mekko näytti päälläni aivan ihanalta. Ja minä kun jännitin, ettei mikään mekko sovi päälle, istu tai ainakaan näytä hyvältä. Pyhpah. Kyllä ne häämekkojen valmistajat tietävät näköjään mitä tekevät.

Ukkokulta on ollut vähän huolestunut, kun olen ollut milteipä pois tolaltani tämän mekko-dilemman kanssa. Hän on toisinaan kysynyt, että pitäisikö minun VIELÄ mennä sovittamaan jonnekin muuallekin. Olen marissut epävarmuuttani tietysti myös kaaso-paroilleni ja he ovat lohdutelleet, että mekosta tulee korjausten jälkeen vähintäänkin täydellinen, ja että mekko on todella paljon minun näköiseni, ja että tuosta on vaikea yhdenkään mekon pistää enää paremmaksi. Ja samaa mieltä olen minäkin kaasojeni kanssa. Siksi vastasinkin Ukkokullalle, että jos tämä mekko ei ole SE mekko, niin tämä on aivan äärimmäisen lähellä sitä.

Minulle häämekko on vain niin äärimmäisen tärkeä. Ehkä häiden tärkein elementti heti Ukkokullan jälkeen. Koko ajan olen miettinyt, että haluan upean häämekon, joka ei jätä ketään kylmäksi. Haluan jotain ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä puetaan ylle vain sen yhden kerran. Haluan sellaisen mekon, joka ylittää kaikki Ukkokullan odotukset.

No, kiinnostaako nähdä kuvia, kun ensi kesän morsmaikku sovittaa tätä huikeaa mekkoa? Kas tässä, pastalaatuisia kuvia kännykästäni kera surkeiden poseerausten - enjoy:

 

Te, jotka olette jo rouviintuneet, miten te löysitte mekkonne? Tuliko teille SE olo? Vai onko se urbaania legendaa vain? Oliko mekon valinta helppoa vai vaikeaa? Tarinoita jakoon! <3


Nina

Kaikenlaista mahtavan mukavaa.

Jiihhaa, perjantai, viikonloppu! Ohjelmassa on kaikkea aivan parasta: tänään menemme kaasojen kanssa kahteen eri morsiuspukuliikkeeseen sovittelemaan kolttuja ja sen jälkeen pidämme pientä kaasopalaveria tässä meillä. Sitten kun häistä on höpötetty niin että suuta kuivaa, on syytä kurkkua tietenkin kostuttaa... ;) Eli tervetuloa meille lapsenvahdit (eli minun vanhemmat) - me lähdemme ystävämme tupareihin! Toisen kaasoni, rakkaan ystäväni, kanssa olen viimeksi ollut iltaa viettämässä, eehh, kaksi vuotta sitten? Eli tarpeeseen tulee. <3

Tänään aion raijata kaasoni myös Tiimariin, sillä siellä on aika huikea tarjous: kaikki kehykset 1 €! Ja koska me olemme suunnitelleet laittavamme kehykset pöytiin joko pöytänumeroa tai ohjelmaa kertomaan, niin näitähän pitää käydä katsomassa, joskos siellä olisi vaikka NE meidän kehykset. Niin muuten, tarjoushan on voimassa vain perjantaista sunnuntaihin, että jos sinäkin halajat edukkaita kehyksiä, niin ooppa nopsa. Ja kantis. Ja tämä ei muuten edes ollut mikään sponsoroitu juttu. Taaskaan. 

Lauantai-aamuna sitten toivon, ettei olisi ihan jäätävä kanuuna, sillä yksi: meidän pitää Ukkokullan kanssa herätä aamulla poitsujen kanssa, ja kaksi: me lähdemme kaasojen kanssa häämessuille ja vielä yhteen liikkeeseen sovittamaan mekkoja. 

Luvassa on siis yhtä häähumua, ihanien ystävien seurassa. Olen niin täpinöissäni, etten meinaa housuissani pysyä! Iiiks! :)

Eilen pääsin testaamaan uusia treenikenkiäni Zumba- ja Pilates-tunneilla. Ostin nämä Reebok Realflex STR TR -popot Stadiumista. Olivat niin päheän näköiset ja superihanat jalassa, että muut kokeilemani kengät jäivät auttamatta kakkoseksi. Myös käytössä nämä osoittautuivat hyviksi. Vanhat Reebokini olivat muuten ihan hyväkuntoiset, joskin vaimennukset ovat pohjista kadonneet varmaan jo jokin vuosisata sitten, mutta päkiäni puutuivat joka kerta jumpassa. Etenkin Combatissa. Googlailin ongelmaa, jonka alunperin luulin olevan jaloissani, mutta asiaa selviteltyäni vika taisikin olla vanhoissa treenikengissä. Joten ei auttanut kuin hakea uudet. Ja kuten jo vinkkasinkin, niin ehkä oli korkea aikakin - en nimittäin osaa edes sanoa vuotta, jolloin ostin vanhat treenikenkäni... Ja kuten maalaisjärkikin jo sanoo, niin ovathan hyvät kengät aika oleelliset treenatessa.

Ensi viikon jumppia varaillessani päätin, että taidan jättää Pilateksen pois. Jotenkin se vain on liian tylsää minun makuuni. Ja vaikeaakin. Ehkä vauhdikkaan Zumban jälkeen se tuntuu vieläkin tylsemmältä. En tiedä. Ukkokultakin esitti toiveen, etten olisi kahdella jumppatunnilla peräkkäin, sillä kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, niin Kloppinen on tällä hetkellä aika riiviö ja Ukkokulta-parka on hermoromahduksen partaalla, kun olen useamman tunnin pois. Niinpä ensi viikolla on ohjelmassa maanantaina BodyPumpia, tiistaina ja torstaina Zumbaa sekä BodyCombatia perjantaina. 

Jumpista tuli mieleen Zalandolle tekemäni tilaus, joka sisälsi niitä kipeästi tarvitsemiani treenivaatteita. Tein tilauksen viikko sitten eikä paketti ole edes lähtenyt heidän varastoltaan vielä! Ja mainostavat, että toimitusaika on 4-6 päivää. Salli mun nauraa. Vaikkei naurata. Harmittaa tämä naurettavan hidas palvelu ihan sikana. 

No, palvelu on nopeaa, kun marssii itse kauppaan. Ei tosin urheilukauppaan, vaan KappAhlille ja Lindexille. KappAhlilta ostin Jäpikälle bodyn ja housut: 

Ja Lindexistä ostin Kloppiselle velourhousut ja apina-bodyn. Nuo velourhousut ovat aivan täydellisen malliset Kloppiselle. Muuta minun ei pitänytkään ostaa, mutta sitten siellä oli heti ensimmäisessä telineessä tyrkyllä ihania Muumi-juttuja ja tottahan toki ostin koko asukokonaisuuden Jäpikälle. Hupshei.

Mukavaa viikonloppua lukijat ja stalkkerit! <3

Nina

Valtakunnassa kaikki ihan ok.

Tajusin juuri, etten olekaan hetkeen kirjoittanut arkielämästämme. Tai pojista, että millaisia he ovat. Siitä, millaista sirkusta tämä elo kahden minin kanssa on. Sitähän itsekin kovasti pohdin, kun Jäpikkä vielä olla möllötti vatsamakkaroideni huomassa. Sitä paitsi en ole valittanut mistään (muistaakseni) pitkään aikaan, joten nyt on korkea aika puida kotiäidin onnen hetkiä täälläkin.

Onko sopimatonta sanoa omasta lapsesta, että voi tsiisös, se osaa olla RAI-VOS-TUT-TA-VA?! Uhmaa pukkaa ja toinen riehuu toisinaan kuin mielipuoli. Niin, puhun siis Kloppisesta. Yhden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisestä esikoispoikasestamme. Mitään ei kannata uskoa - äidin napakka "ei" muotoutuu matkalla Kloppisen korvaan "Jee, teehän tuota rakas lapseni toki lisää" lempeäksi toteamukseksi.

Verhoa on kiva repiä, leluja on kiva hakata pöytään tai ainakin heitellä, pikkuveljeä pitää läpsiä tai ainakin siltä pitää repiä tutti suusta. Mikä parasta, niin yhden kauniin kerran Kloppinen hokasi Jäpikän pastavaipan hoitopöydällä, kun me olimme pehvapesulla Jäpikän kanssa. Kiitos kaikille jumalhahmoille sinne ja tonne, mutta tavara jollain Luojan lykyllä pysyi vaipassa eikä valunut sohvalle ja kaikkialle muualle, jonne Kloppinen pastavaippaa päätti kuljettaa. Sydämen pysähtyminen ei ihan oikeasti ollut kovinkaan kaukana.

Mutta kaikkein karseinta on ehdottomasti Kloppisen kiljuminen/kirkuminen, joka herättänee kuolleetkin haudoistaan noin 50 kilsan säteellä. Siedän paljon (jonkun verran) ja jaksan tarvittaessa, mutta tuo kirkuminen... Se on minun akilleenjänteeni. Se saa minut suunniltaan. Tekisi mieli ottaa toista korvista kiinni ja kirkua takaisin niin paljon kuin ääntä lähtisi. Sehän vasta aikuismaista ja äidillistä olisikin, eikö? ;) Se kirkuminen tekee minut vain yksinkertaisesti hulluksi. Yritän laskea sataan(miljardiin) näinä hetkinä, sillä kieltäminen saa aikaan vain lisää kiljuntaa. Parhaiten toimii siis totaalinen ignooraaminen. Vaikken pidemmän päälle tiedäkään, että onko sekään toimintamalli mistään kotoisin?

Neukkutäti sanoi yhdellä käynnillämme, että odotas vain kahden vuoden uhmaa, kun valittelin kiukkuavaa lapsikultaani. Siis mitäh, tää pahenee? Niin että millaisiin mittasuhteisiin? Eikö tätä siis ihan oikeasti saa palauttaa? Vaihtaa? Äääh? Vetääkö äidit jotain kamaa, että he jaksavat? Spiidiä? Vai kuuluuko tässä vaiheessa tuupata riekkuvat mukulat hoitotädin kiusaksi ja painua itse töihin hermoja leputtamaan? Anyone?

No, kaiken valituksen jälkeen on kuitenkin pakko todeta, että elämämme kahden pojan kanssa on simppelimpää kuin mitä joskus oletin sen olevan. Vaativaa toki, kun näitä rakkauden hedelmiä on tosiaan huollettavana kaksi. Mutta siltikin aika helppoa. Molemmat ovat aika vauvoja, no ainakin pienempi on, joten he menevät molemmat samalla vaivalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Esimerkiksi vaipat vaihtuvat aika liukuhihnalta.

Jäpikkä on ehkä maailman leppoisin vauva. Minä kun luulin, ettei Kloppisen (joka oli siis myös mielestäni helppo vauva) jälkeen meille voida suoda toista helppoa vauvaa. Olin väärässä. Jäpikkä nimittäin lienee vieläkin helpompi.

KOP-KOP-KOP.

Siinä kun Kloppinen sai raivarit, kun hänelle lätkäistiin öljyt ja hattu päähän karstan kartoittamiseksi, niin Jäpikkä ei ollut moisesta toimenpiteestä oikein moksiskaan. Kloppiselta loppui kärsivällisyys myös talvivaatteita puettaessa. Jos topattu mukula ei siirtynyt ulkotiloihin nanosekunnissa pukemisen jälkeen, niin vaunuista tai kaukalosta kuului karvalakin alta takuuvarma parkaisu.

Vaan eipä Jäpikältä. Hän odottaa toisinaan useammankin minuutin topattuna vaunuissa tai kaukalossa, että minäkin saisin jotain lämpimämpää päälleni. Jäpikkä odottaa ilman kilareita. Hän odottaa leppoisasti tuttia lopotellen. Ehkäpä hän on sen verran älykäs vauva, että hänpä tietää, että pahin hiki tuleekin nimenomaan siitä, että kun täysissä varusteissa menettää maltin? Who knows.

Jäpikkä on noin niin kuin muutenkin meidän perheen helppo nakki. Hän nukkuu yöt ja on varsin vähään tyytyväinen. Jos joku nyt joskus jaksaa vähän hänen kanssa olla, niin siitä hän on vilpittömän onnellinen. Jäpikkä on kova hymyilemään ja jokeltelemaan. Itseasiassa olen usein ajattelutkin, että jos Jäpikkä olisi kovin tyytymätön ja kiukkuinen, niin minä olisin varmaan aika valmista kauraa. Mutta kun edes yksi lapsistamme on hyväntuulinen ja leppoisa, niin se auttaa jaksamaan toista, joka on tällä hetkellä vähän vähemmän hyväntuulinen.

Mutta eipä sorreta tässä Kloppista, ei sentään. Kiva ja suloinen kersa hän on. Ehkäpä nuo hammastouhut vaan pistävät vituttamaan. Tai jotain. Enkä minä oikeasti kumpaakaan pois antaisi. En, vaikka joka päivä huokaisen helpotuksesta, kun Kloppisen huone hiljenee päivän päätteeksi.

Onneksi minä pääsen niihin hikijumppiin, pois täältä kaaoksen keskeltä, keräämään voimia. Tänään vuorossa on BodyCombat. Se onkin tälle viikkoa toinen jumppa. Maanantaina tuli käytyä BodyPumpissa ja oli muuten uskomaton ero ensimmäiseen kertaan: jaksoin paljon paremmin ja vieläpä isommilla painoilla. Painoista oiva aasinsilta minun painooni: kaksi viikkoa riehumista ja kalorien laskemista takana - PAINO ON LASKENUT KILON! Neljä jäljellä, hurraa, hurraa, hurraa. <3


Nina

Ps. Heti kun kirjoitin, että paino on tippunut, niin iski ihan kauhistuttava laskiaispulla-himotus...

Hiki hatussa.

Meikätytön liikuntainnostus se vaan jatkuu. Vaikka olen jo huiman viikon verran jumpannut. Naurakaa pois, mutta juuri viikkoa kauempaa tuo innostus ei yleensä ole kestänyt. Tai no on, mutta harvinaista tämä siltikin on. Tavoitteena minulla on tässä ollut, että neljässä jumpassa per viikko ehtisin käymään. Ja jos neljä tuntuu haastavalta, niin kolmellakin pärjää. Etenkin jos pukee nuo hellantuutelit ja lähtee niiden kanssa sykkimään pihalle vaunujen kera.

Eilen selvisin Zumbasta ja sen jälkeen olleesta Pilateksesta mukavasti. Maanantain BodyPump nimittäin pisti jalat niin jumiin, että hellurei. Jälleen mietin, että onko niillä kipeytyneillä lihaksilla hyvä reenata vai ei. Ukkokulta kysyi tätä sitten ystävältään, joka opiskelee urheiluhierojaksi ja hän vastasi, että sillä se lähtee, millä on tullutkin. Ja kyllä tuo ihan paikkansa piti. Huomasin Zumban aikana, että kipu lähti hellittämään ihanasti reisilihaksista, kun ne lämpenivät. Ah, tuntui ihanalta! <3

Muutenkin Zumba tuntui tosi kivalta pitkästä aikaa. Jotenkin viime talvena minulla oli Zumbasta vähän sellainen blaah-fiilis, mutta liekö johtunut kivoista muuveista vai mistä, mutta nyt se iski ihan kympillä. Ja mikä parasta, niin hiki lensi. On se tehokasta. Ensi viikon treenejä miettiessäni iski oikein haikeus, että enkö minä ehdi kuin vain yhdelle Zumba-tunnille...

Ne Zumba-jumppavaatteet ovat kyllä edelleen aivan susirumia.

Pilates sen sijaan tuli korkattua ensimmäistä kertaa. Alussa oli sellainen fiilis, että en ymmärrä, blaah, tylsää, loppuis jo, tänne en toiste tule. Mutta sitten aloin nauttia joistakin liikkeistä ja siitä rauhallisuudesta. Hikeä en tosiaan pintaan saanut kertaakaan - teinköhän jotain sitten puoliteholla ja väärillä lihaksilla vai onko laji todella näin rauhallinen, ettei syke nouse?

Hengitystekniikka tuntui haastavalta - pelkäsin kuolevani hapenpuutteeseen enkä siis pysynyt kovinkaan hyvin hengitystahdissa mukana. Muutaman kerran tuli jopa sellainen olo, että pyörryttää. Annan Pilatekselle kuitenkin toisen mahdollisuuden rentouttavuutensa vuoksi. Vinkkinä muille ekaa kertaa meneville, että kyseessä on niinkin rauhallinen laji, että pitkähihainen paita sopii tähän jumppaan loistavasti. Onneksi minulla oli mukanani hupparitakki, niin sain vedettyä sen treenitopin päälle. Muuten olisi kyllä tullut vilu.

Jotta innostus jumpata ja liikkua säilyisi, niin tilasin vähän lisää treenikuteita Zalandolta. Siellä urheiluvaatteita oli uskomattoman paljon tarjolla, vink-vink. Tämän hetkinen treenivaate-arsenaalini on jotenkin ollut niin onneton, että joka päivä olen saanut pestä muutamaa hassua urheiluvaatettani, jotta ne olisivat puhtaita seuraavaa jumppaa varten. Jospa tämän tilauksen johdosta tuo ns. stressi sitten hellittäisi.

Kuvat Zalandon nettisivuilta.

Eikä siinä vielä kaikki - olen rekisteröitynyt Kiloklubiin, jonne merkkailen ahkerasti syömisiäni ja liikkumisiani. Tätä touhuani voisi siis kai kutsua jo jonkin sortin laihduttamiseksi? Tosin en ota kyllä mitään stressiä mistään: jos suklaata tekee mieli, niin enpä minä kahta kertaa mieti, että otanko vai en... ;)

Mutta jos sitä kuitenkin jotain vähän tekisi, että se hääkolttu sitten istuisi nätimmin päälle, kun on vähempi renkaita massun ympärillä?


Nina

Ps. Ai kauhee - unohtu melkein kertoa, että tänään on vuorossa BodyCombat! Eli ne itseltäni vaatimat neljä kertaa tuli tällä viikolla täyteen. Jeah!

Köökin katkuisia terkkuja.

Ruokablogia tästä blogista ei saa tekemälläkään. Mitään kiinnostavaa reseptiä ei ole teille jakaa. Ei mitään sellaista, mistä jokainen ei olisi joskus kuullut tai mitä jokainen ei olisi jo kokeillut. Neito, joka on onnistunut polttamaan keittämänsä perunat pohjaan, ei varmaan ole synnynnäinen ruokabloggari. Ja tuo jos jokin vaatii mielestäni jo äärimmäistä kyvykkyyttä, että unohtaa kokkaushommat kesken kokkaamisen.

No, jaan teille nyt kaikesta huolimatta maailman yksinkertaisimman kanakeiton reseptin ihan vain siksi, että itsellä ainakin toisinaan ruuanlaitto tuottaa tuskaa siksi, etten keksi mitä ruuaksi tekisi. Joten jos et ole syönyt hetkeen kanakeittoa, niin teepä vaikka sitä.

Vaikka tällä reseptillä. Tai sitten jollain googlaamallasi paljon paremmalla ja maukkaammalla reseptillä.

 Ninan muikia kanakeitto

Näitä sää tarttet:

<3 Perunii

<3 Raanast vettä

<3 Jottai fondii

<3 Paprikaa

<3 Kesäkurpitsaa

<3 Kanafileitä (tai sitten niit suikalei)

<3 Aura-ruokakermaa

<3 Hituse suolaa

Laita kattilaan vettä ja kuoritut, pilkotut potut. 

Lurauta veden joukkoon jottai fondii pari ruokalusikallista (meillä kanafondi oli menny vanhaks, joten minä lurautin kasvisfondia). 

Pilko tällä välin paprikat ja kesäkurpitsat. 

Sen jälkeen paloittele kanafileet tai jos olet laiska, niin huitase valmiit suikaleet pannuun. Ruskista ja kippaa perunoiden kaveriksi. 

Lisää joukkoon iloiseen myös ne paloittelemasi vihannekset (jäin miettiin, että onko paprika vihannes?). 

Anna porista kymmenisen minuuttia ja lisää joukkoon purkki Valion Aura-ruokakermaa. 

Anna porista toiset kymmenen minuuttia. 

Mausta halutessasi suolalla.

Yksi toinen herkkuruoka, josta pitää mainita, on lohkopotut ja broilerfilee. Jälkimmäisen päälle kun vielä lätkäiset palan paistettua vuohenjuustoa ja paholaishilloa, niin voi jee. Tätäkin herkkua tehtiin Ukkokullan kanssa yksi päivä ja harkitsin jopa ottavani annoksesta kuvan, mutta annos olikin niin tuhti ja susiruma, että päätin jättää väliin. Minä en muuten tähän ikään mennessä ole saanut selville, että mitä eroa on kanalla ja broilerilla. On kai sitä joku koittanut joskus selittää, mutta eipä ole jäänyt päätä pakottamaan tuo tieto.

Ninan muikia kanapiffi potuil ja kylkiäisil

Näitä sää tarttet:

<3 Perunii

<3 Öljyä

<3 Merisuolaa

<3 Yrttimausteseosta

<3 Pippurii

<3 Valkosipulijauhetta

<3 Kanafilei

<3 Vuohenjuustoo

<3 Paholaishilloa (löytyy esimerkiksi Poppamieheltä)

Pilko perunat pitkittäissuunnassa simmoi, että ne lohkoperunat on simmoi pitkii eikä pätkii. Anna kuorien olla. 

Paa muovipurkkiin öljyy ja pilkotut potut. 

Lisää mausteet. 

Sekoittele. 

Anna olla joku pual tuntii, et maustuu. 

Paa uniin noin tunniks 150 asteeseen. 

Lopulta laita uuniin lisäpoweria 200 asteeseen ja anna potujen rapsakoitua uunissa vielä kymmenisen minuuttia.

Paista kanapiffit. Vai broilerpiffit. Vai mitä piruu ne ny o. 

Paa paistetut kanat (tai broiskut tai whatever) uuniin paiston jälkeen hetkeks olee potujen kaa.

Paa pannulle öljyä ja suikale leivinpaperii. 

Paa paperin päälleki loraus öljyä ja noin 1 cm leveät, jääkaappikylmät vuohenjuustoviipaleet. 

Paista minuutti pari per puoli, kunnes väri on nätti vaaleanruskea.

Tee annos: 

Enste yhel sivul perunii. 

Kylkee kanapiffi (joo-joo, broilerpiffi), jonka päälle paistettu vuohenjuustoviipale ja sit koko setin pääl sitä paholaishilloo.

Jottai vihreet voi laittaa kans, mut me ei laitettu. 

Nam.

Taisi olla turhin koskaan tekemäni postaus. Onnea siitä minulle ja teille, kun luitte. <3

Nina

Kännikääpiö.

Nyt te varmaan otsikon luettuanne päättelette, että nonniin - arki kävi pinnalliselle äidille liian tuhdiksi ja nyt se vetää jotain vettä sakeampaa.

Mutta e-hei. Täällä meillä asustaa ihan oikeasti sellainen minityyppi, jonka olemus muistuttaa kovasti kännistä kääpiötä. Nimittäin Kloppinen. Hän nähkääs treenaa ahkerasti kävelemistä joka päivä. Osa matkasta toki taittuu edelleen kännikääpiölle tyypillisellä tavalla eli nelivedolla konttaus-vaihde päällä.

Joku saattaa äimistellä otsikon lisäksi sitä, että miksi ihmeessä vertaan kävelemään opettelevaa taaperoani humalaiseen kääpiöön? No, yhdennäköisyys on vain niin valtava toikkaroivan taaperoni ja kännisen kääpiön välillä. Vaikka onkin pakko myöntää, etten ole koskaan nähnyt humaltunutta kääpiötä. Mutta voisin kuvitella sen näyttävän tältä: ilme on keskittymisen ja ylitsepursuavan innostuksen sekoitus, rinnuksilla on jos jonkinsorttista sosetta, toisesta jalasta puuttunee yleensä sukka ja paskat on housussa. Ja jos kännikääpiöni katsoo kesken kävelyn jonnekin muualle kuin eteensä, niin se tarkoittaa myös lähes sataprosenttisen varmaa nurinmenemistä.

Päivä päivältä enemmän Kloppinen kävelee. Päivä päivältä varmemmin. Päivä päivältä pidempiä matkoja. Vaikka kävely on ollut alusta asti hallitumpaa ja varmempaa kuin mitä kollegakännikääpiöillä, jotka ottavat kävelynsä ensimetreillä usein spurtteja, eli lyhyet matkat taitetaan etukenossa puolijuoksussa. Kloppiselta tämä puolijuoksu-vaihe jäi kokonaan välistä, vaan hän astelee eteenpäin hitaasti ja varmasti. Saattaapa hän jopa pysähtyä välillä, kääntyä toiseen suuntaan tai nostaa jotakin lattialta.

Taitava kännikääpiöni. <3


Nina

Hammassärkyä ja neitsyyden menettämistä.

Enhän minä sitten eilen malttanut olla menemättä sinne Bodypumpiin. Ajattelin, etteivät nuo lihakset nyt niiiiiiiiin kipeät enää ole. Että jospa sitä kuitenkin jaksaisi. Ja kyllä minä jaksoinkin, mutta tsiisus sentään, reidet huusivat hoosiannaa ja armoa! Siis tottahan nyt toki minä tiesin, ettei Bodypump ihan sunnuntaikävelyä vastaa, mutta olin järkyttynyt kuinka huonossa jamassa reiteni ovat. Käsissä ja selässä paino ei tuntunut pahalta ollenkaan ja voimaa sekä kestävyyttä riitti, mutta reidet... Voin kertoa, että kintut tärräsivät eilen siihen tahtiin, että tämä aamu pelotti. Pääsenkö ylös sängystä? Pääsenkö rappuset alas? Entä takaisin ylös?

Pääsin. Pääsin. Ja pääsin. Mutta tiukkaa teki ja tekee, ja kankeaa on meno.

Itse liikesarjat olivat melko yksinkertaisia ja mukana oli helppo pysyä. Toisaalta toisinaan oli asentoja, etten ihan tarkalleen nähnyt miten ohjaaja liikkeet teki. Se hieman häiritsi treeniä, joten haluan ehdottomasti mennä vielä tekniikka-tunnille, jossa hiotaan liikesarjat oikeanlaisiksi. Sen jälkeen uskallankin varmasti treenata isommilla painoilla ja rohkeammin. Vähän kyllä mietityttää, että koska niitä painoja pitää alkaa lisätä ja kuinka paljon, mutta eiköhän tämä käy selväksi ajan mittaan kokeilemalla ja tekemällä. Eli tästä voinette päätellä, että aion jatkossakin suunnata Bodypump-tunneille.

Minä olen muuten aina jännityksestä jäykkä, kun menen uusiin jumppiin tai uuteen jumppapaikkaan. Jännittää, että kaikki jumppaajat ovat huippukuntoisia, äärettömän rytmitaitoisia ja muutenkin luonnonlahjakkuuksia. Omat pursuavat makkarat nolottaa. Sitten kun astun jumppasaliin ja jumppa alkaa, huomaan etteivät yybertiukat tekokuidut pue oikein muitakaan ja että jumppaajien seasta löytyy muitakin rytmitajuttomia kömpelyksiä. On ihan kiva huomata, etten ole ainut, jolta yhtäkkiä tyhjenee emolevy koreografian muistamisen kanssa. Bodypump jännitti erityisesti siksikin, että treeniin ei riitä vain oma kroppa ja reipas asenne, vaan liikkeisiin tarvitaan erinäköistä ja -kokoista punttia ja painoa.

Jumppaan meneminen teki hyvää ainakin pääkopalle, sillä kotona meillä on pieni poika, joka on kuin perseelle ammuttu karhu. Kloppisella puskee nyt hampaita läpi kuin sieniä sateella. Ainakin kolme hammasta tekee nyt selkeästi tuloaan, mutta epäilen todellisen määrän olevan isompi. Siihen malliin ienrivistö helottaa kauniin pinkkinä ja turvonneena. Ei siis ihmekään, että rakas esikoispoikamme on ollut viimeiset neljä viisi päivää kuin piru himself. Onneksi (tai meidän onneksemme) Kloppinen nukkuu kuitenkin melko hyvin. Muutamaa itkustelua lukuunottamatta. Thank God etenkin yöt ovat sujuneet yllättävänkin hyvin. Liekö särkylääkkeellä osuutta asiaan.

Eikä siinä mitään, että toisella itku on herkässä ja mieli synkkä, mutta että lapsikultani päätti sitten vetää Riviera Maisonin lamppuni johdosta lattialle... Varjostinhan siinä särkyi, sydämeni lisäksi. En kannata fyysistä kurittamista, mutta tuossa tilanteessa ei selkäsauna kaukana ollut. Etenkin kun Kloppinen aivan tasan tarkkaan tietää, että yhteenkään johtoon hänellä ei ole lupa koskea. Mutta kuinkas kävikään, kun hetkeksi silmä vältti... No, onneksi tuo Ukkokulta on käsistänsä näpsä ja hän korjasi varjostimen.

No, kiukkuisen, pahojaan tekevän lapsosen luota tekee siis toisinaan sangen gutaa päästä pois. Kun on ollut tunninkin pois, jaksaa taas kummasti olla perheen kanssa. Totta se oman ajan tärkeyden hypettäminen on, minunkin kohdallani. Parasta ehkä onkin se, ettei päähäni mahdu jumpan aikana yhtäkään ajatusta lapsista tai perhe-elämästä. Se on siis sitä omaa aikaa, ihan aikusten oikeesti.

Nyt aion kuitenkin pitää pari lepopäivää jumpista. Tänään onneksi Kloppinenkin on ollut aavistuksen iloisemmalla päällä ja hokenut ahkerasti "Iiijjaa" (=Ihaa). Huomenna suunnittelin tekeväni taas tunnin kävelylenkin, sillä se viimeksikin teki erittäin hyvää kipeille jalkojen lihaksille. Torstaille olen varannut sitten taas pari jumppaa: ensin pitkästä aikaa Zumbaa ja sen jälkeen heti Pilatesta. Jälkimmäistä menen myös kokeilemaan ensi kertaa, joten lisää neitsyyden menettämistä luvassa... Iiiks.

Lopuksi pitää vielä äimistellä pitkää kuopustani. Tuntuu, että hän on aivan eri pitkä kuin mitä Kloppinen oli samanikäisenä. Kloppiselta jääneet 62-senttiset haalarit tuntuvat jäävän hyvinkin pian liian pieniksi, joten tilasin Boozt-nettikaupasta ihanan Racoonin talvihaalarin alehintaan 67 euroa ja risat.

...Okei, ostoskoriin eksyi myös tuo ihanan muhkea Vilan neule minulle...

No, yllätyin miten pientä mitoitusta tuo Racoon on. 68-senttinen haalari nimittäin oli aika lailla samaa kokoa kuin omistamamme 62-senttiset. Möööh. Siispä uusi haalari otettiin hetimiten käyttöön, ettei se vain jää käyttämättä. Edessä taitaa siis olla vieläkin uuden, isomman haalarin osto. Minä en näemmä hanskaa tätä haalareiden ostoa ollenkaan - aina tulee ostettua joko liian suurta tai pientä, ja tarvitaan vielä yksi koko suuntaan tai toiseen...

 

Nina