Hello World!

Nyt kun jätkäpätkät vetävät kumpainenkin unta palloon, ajattelin kertoilla teille, kuinka näistä nuorimmainen maailmaan sitten tulla putkahti. Ainakin osa teistä varmaan tietääkin, että kärsin aikamoisesta synnytyspelosta, joka alussa oli niinkin paha, että näin sektion ainoana mahdollisuutena saada Jäpikkä ulos. No, aika kului ja mieli muuttui - leikkauskin alkoi pelottaa ja toisaalta ajatus, että olen kotona maha auki sekä vastasyntyneen että yksivuotiaan kanssa oli aika creepy.

Kerroin peloistani suoraan jo heti ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillä ja koko raskauden ajan keskustelin eri kätilöiden ja lääkäreiden kanssa peloistani äitipolilla. Kävin myös erikseen pelkopolikäynnillä, mutta se oli totaalisen turha reissu, jossa kätilö vain totesi, että synnyttäminen sattuu. Okei, totesi hän paljon muutakin, mutta tuo jäi päällimmäisenä mieleen. 

Nyt, kun synnytys on kokemuksena takanapäin, pitää kuitenkin myöntää, että suun avaamisesta, ja ehkä pelkopolikäynnistäkin, oli apua. Kun siirryimme käynnistysaamuna suoraan synnytyssaliin, oli vastassa peloistani tietoinen kätilö, joka selvästi oli myötätuntoinen ja teki heti alkuunsa selväksi, että minua tullaan auttamaan niin paljon kuin se vain ikinä on mahdollista.

No, tämän pelkointron jälkeen sitten itse asiaan eli siihen synnytysstooriin...

Maanantaina 29.10. klo 8.30 meillä oli tosiaan aika äitipolille. Ensin istuttiin puoli tuntia käyrillä ja sitten toinen mokoma odotettiin lääkäriä kämmenet hikoen sykkeen huidellessa aivan omissa sfääreissään. Lääkäri kävi alakerrassa ja totesi, että olen kahdelle sormelle auki, kanavaa on jäljellä vain 1,5 cm ja paikat ovat kypsät. Lisäksi hän totesi, että vauva on 3980 g ja että koska synnytyssalissa on tilaa, niin siirrymme sinne suoraan. Minä panikoin vauvan suurta kokoa ja yritin olla itkemättä - minullehan luvattiin, että tällä kertaa vauva on pienempi: laskettuna päivänä vain 3700-3800 g. Onneksi en tuossa vaiheessa tiennyt, että aamun painoarvio oli sekin 400 g alakanttiin...

Noin klo 9.30 siirryimme jatkuvasti jännityksensä vuoksi pissalla ravanneen Ukkokullan kanssa synnytyssaliin numero 8. Emme päässeet toivomaamme ammeelliseen ykkössaliin, sillä se oli varattuna jollekin "erityistapaukselle". Toisaalta sillä ei ollut mitään väliä, sillä synnytys käynnistettiin puhkaisemalla kalvot, joten en olisi voinut ammeeseen enää mennäkään infektioriskin vuoksi. Vaihdoin päälleni sairaalakuteet ja itkin. Pelotti niin perkeleesti ja hoin Ukkokullalle, etten selviä enkä pysty tähän.

Klo 10 puhkaistiin kalvot. Mitään ei tapahtunut. Supistukset olivat olemattomia. Aika kului, odottelu hermostutti ja mietin, että miten pitkä sessio tästä tällä kertaa tulee. Toisaalta pysyin järjissäni, sillä en tuntenut minkään sortin kipuja missään.

Kello lyö 12.30. Kätilö ilmoitti, että koska synnytys ei ole lähtenyt käyntiin, niin laitetaan oksitosiinitippa. Ukkokulta päätti lähteä tässä välissä syömään.

Klo 13 supistukset alkoivat olla todella voimakkaita ja pyysin ilokaasua. Ukkokulta palasi onnekseni näihin aikoihin jo takaisin fuudausreissultaan. Tästä kellonlyömästä eteenpäin ajantajuni katoaa. Yritin olla itkemättä kipuja ajatellen, että energiani kuluu siinä aivan turhaan. Hoin itselleni sanoja "Minä olen tämän kivun herra, minä kestän tämän kivun". Näitä sanoja ystäväni kuulemma hoki synnyttäessään mielessään ja hän koki ne jotenkin voimauttaviksi. Pakko myöntää olematta mitenkään hihhuli, että tuossa mielen sopukoissa tapahtuvassa mantrassa oli jotakin, mikä ihan oikeasti auttoi jaksamaan.

Klo 14.20 kohdunsuu on 3 cm auki. Olin pettynyt. Itkin. Supistukset olivat järkyttävän kovia enkä ollut auennut puolessatoista tunnissa kuin SENTIN. Pillitin Ukkokullalle, että taas tämä perkeleen perkele kestää iäisyyden. Kätilö sen sijaan oli sitä mieltä, että koska supistukset ovat näin voimakkaita, on syytä nyt laittaa epiduraali. Jo klo 14.30 saliin saapui ryhmä anestesia laittamaan epiä. Olin äimänä, sillä Kloppista tehtaillessa venailin epiä muistaakseni lähemmäs tunnin. Ah, ihana epiduraali. <3 Supistuskivut katosivat kuin pieru saharaan, mutta jäljelle jäi supistuksista aiheutuva paineentunne.

Klo 15.20 kohdunsuu oli auennut 6,5 cm:iin. En ollut uskoa korviani.

Klo 15.50 tunsin jo suurta painetta alakerrassa ja käskin Ukkokullan soittaa kelloa. Ihan kuin pitäisi jo ponnistella, mutta se tuntuu itsestäkin utopistiselta, sillä puoli tuntia sitten olin vain sen 6,5 auki. Kätilö tuli tsekkaamaan alakerran kuulumiset ja totesi, että auki ollaan 9,5 cm. He alkoivat valmistautua kätilöopiskelijan kanssa (Kyllä, synnytyksessäni oli mukana se opiskelija! Mutta hän oli niin miellyttävä, etten sitten ajanut häntä ulos salista.) synnytyspuuhiin.

Klo 16.00 paine alkoi olla sietämätön. Taas alakerran tsekki - olin 10 cm auki. Kätilöt antoivat ohjeiksi myötäillä paineentuntua työntämällä vauvaa kevyesti ulospäin. Kuulemma helpottaa kipuun. Olin hermoraunio - synnytyksen pelottavin osuus oli käsillä ja paine tuntui käsittämättömän kauhealta. Taidoin taas vähän itkeä ja vaatia jotain kivunlievitystä. Minullehan luvattiin, että ponnistusvaiheen kivunlievityksestä huolehditaan. Kätilö lohdutti, että paineentunne auttaa minua ponnistamisessa. Vihasin kätilöä ja toivoin, että lokki paskantaa hänen päälleen hänen vuoronsa päätyttyä.

Klo 16.20 sain käskyä alkaa ponnistella oikein kunnolla ja olan takaa. Pusersin, itkin, välillä taas pusersin ja välillä taas itkin. Yritin kuunnella ohjeita, yritin tunnistaa alkavia supistuksia. Epin ansiosta tunsin nimittäin supistukset vain sellaisina paineaaltoina. Onneksi. Vaikka ne aallotkin olivat kauheita.

Klo 16.29 maailmaan syntyi meidän kuopus. Hän rääkäisi ja hän sai täydet pisteet: 10/10/10. Hänellä oli juuri oikea määrä sormia ja varpaita. Hänellä oli moinen määrä tukkaa, tummaa tukkaa! <3 Olin onnesta soikea. Suoraan sanottuna ehkä eniten siksi, että synnytys oli nyt ohi. Vaikka toki tulokaskin oli valloittava.

Synnytyksen kesto ei tällä kertaa ollut siis kuin 3 tuntia 40 minuuttia. En ole vieläkään uskoa kuinka nopeasti kaikki tällä kertaa kävi. Kloppisen synnytyshän kesti sen 19,5 tuntia ja oli yhtä tuskaa. En tiedä johtuiko tämän synnytyksen helppous ja nopeus siitä, että latu oli jo valmiiksi auki eli edellisestä synnytyksestä oli vain vuosi, vai mistä, mutta enpä valita.

Olen itsestäni aivan hiton ylpeä - kestin kivut ja jotenkin osasin antautua supistuksille rentoutumalla. Melkein tunsin kuinka jokainen supistus työnsi vauvaa alaspäin. Ennen kaikkea ponnistin potran pojan IHAN ITSE maailmaan, ilman mitään imukuppeja.

Olen onnellinen, että uskalsin lähteä tähän hommaan uudestaan. Etten aikanaan valinnut sektiota pelkojeni vuoksi, sillä tämä kokemus oli kaikkea muuta kuin mitä ensimmäisellä kerralla. Supistukset olivat kovemmat, mutta synnytyksen kesto huomattavasti lyhyempi. Juuri sellainen kombo kuin mitä tältä synnytykseltäni salaa toivoinkin.


Nina