keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Neljästään.

Meillä on alkanut arki jotenkuten jo sujua. Elämä tuntuu taas ihanalta, tunnelin päässä näyttäisi olevan jotain kirkasta - valoa? Ei sillä, ettäkö elämä olisi mitään paskaa tässä ollutkaan. Vain täynnä uuteen totuttelua ja muutoksia tutussa turvallisessa. Yöheräämisiä nukkumista ylikaiken rakastavan elämässä. Niin ja yhden uhmatuhman rääkymistä.

Ainut ns. haaste päivässä on heti aamussa - pojat kun päättävät herätä aina samaan aikaan, kun olen heidän kanssaan yksin. Viikonloppuisin kun käytössä olisi kaksi aikuista, niin he eivät TIETENKÄÄN herää lähimainkaan samaan aikaan. Menoa ja meininkiä ei siis aamusta puutu, kun saan vauhdilla syöttää molemmat, vaihtaa molemmilta ylitursuavat yövaipat ja yöpuvut päivävaatteisiin. Jossain välissä pitäisi ehtiä itsekin vessaan vapauttamaan jyskyttävä kupla otsasta, laittaa päälle jotain sekä syödä. Tai edes juoda. Edes vettä, jos kahvinkeitto vie liikaa aikaa. Tosin - oodi jälleen miehelleni: Ukkokulta lataa yleensä kahvinkeittimen minulle valmiiksi. <3 No, aamuisin ei siis tarvitse pahemmin miettiä, että mitä tekis. Onneksi Kloppinen on kuitenkin sen verran iso, että hän osaa syödä ja juoda jo itse. Nostan hattua ja peukkua kaksosten äideille - ovat ne aika mimmejä.

Vauva, eli Jäpikkä, on ollut kiltti ja rauhallinen tapaus. Ihan niin kuin isoveli Kloppinenkin oli. Ainakin tähän asti, kopkopkop. Meillä ei pahemmin itketä, vaan pikemminkin ähistään. Ja jos ähinään ei ymmärretä reagoida, niin sitten on syytä parkaista. Jäpikällä on muuten melko sulkku parkuääni, ei ollenkaan sellainen selkäytimiä repivä raakaisu. Kloppinen oli vauvana chilli heppu eikä itkenyt mitään maratoneja oikein ollenkaan. Jäpikkä näyttäisi olevan samaa sarjaa, mutta sillä erolla, että vatsavaivoja on enemmän. Cuplaton ja tärisevä sitteri ovat olleet oivia ostoksia. Vink-vink-honk-honk vaan kaikille.

Lisäkoputuksia puuhun ja päähän ansaitsee sekin tosiseikka, että Jäpikkä nukkuu yöt melkoisen hienosti. Yleensä yössä on syöty kaksi-kolme kertaa, mikä on ihan hyvin sekin, mutta viimeiset kolme yötä on menty yhdellä ainoalla herätyksellä! Jäpikkä on syönyt illalla kymmeneltä ja herännyt seuraavaksi vasta puoli viiden - viiden huitteilla. Aikamoista.

Nukahtaminen syömisen jälkeen sen sijaan tuottaa vähän vaikeuksia. Jäpikkä kun rykäsee vaippansa täyteen tavaraa miltei aina syömisen yhteydessä tai jälkeen, joten syömisen jälkeen unten maille lipuva vauva havahtuu aina hereille, ja kunnolla, kun hänelle vaihtaa puhtaan vaipan. Olit sitten miten hiljaa ja nopea tahansa, miten hämärässä huoneessa tahansa. Yleensä tässä vaiheessa iskee myös hikka, joten mitenkäs sitä voisi nukahtaakaan. Minä en vain VOI antaa vauvani nukkua pastat vaipassa monta tuntia... No, vauvan hereilläolon johdosta pinnasängystä kuuluu siis parhaimmillaan tunnin verran ähinää ja puhinaa. Ja se hikkaus. Lisäksi toisella puolella kuorsaa se ai-että-niin-muru Ukkokulta. Eli yöni eivät ikävä kyllä siltikään ole mitään syvää unta, mutta enpä valita. Edes ne pienet nukutut pätkät ovat paremmin nukuttuja kuin mitä raskausaikana.

No, onneksi Jäpikkä on päiväsaikaan yleensä enemmän ja vähemmän enemmän hereillä kuin yöaikaan. Silloin tällöin parikin tuntia putkeen. Joten eiköhän tuo ero päivän ja yön välillä vielä opita. Meneehän tämä nytkin jo aika hienosti. Jäpikkä on monessa asiassa hyvin samanlainen kuin veljensä: molemmat kuikuilivat maailmaa pää pystyssä jo synnytyssalissa ja tätä piirrettä on poikien neukkutätikin jaksanut hämmästellä. Maailmaa tarkkaillaan silmät suurina ja ääntä sekä liikettä seurataan. Virkeitä ja vahvoja jätkiä siis meillä.

Jonkin sortin mustasukkaisuutta on tosiaan ollut ilmassa ja Kloppinen on ollut melko vaikea. Oikea mielensäpahoittaja. Alussa esikko itki kumman paljon, kummia asioita. Erityisesti Ukkokulta sai paljon pastaa niskaan Kloppiselta - kaikki harmitusvitutus purettiin juurikin isimieheen. Syykin tähän sitten selvisi: kitisevä Kloppinen sai aina kitinällään huomiota Ukkokullalta. Minä taas olen ignoorannut kaiken tällaisen (typerän) käytöksen. Minä olen sitten saarnannut Ukkokullalle vaahto suunpielissä, että tuon negatiivisen käytöksen huomioimisen täytyy loppua ja heti välittömästi nyt. Minulla kun ei pinna riitä lapsien kanssa, jotka tuntuvat kommunikoivan kitinällä ja kiukuttelulla. Niiiiiiiiin raivostuttava piirre näissä pikku kullanmuruissa, argh (kauhistelijat huom - lue esittelytekstini ja lopeta kauhistelu).

Vaikka Kloppisen käytös oli melko kaameaa aluksi, on pitänyt olla vain ymmärtäväinen. Onhan tilanne esikolle aika hirmuinen, kun ainoasta silmäterälellipennusta tuleekin isoveli ja huge huomio pitääkin yhtäkkiä jakaa jonkun hiton pikkuveljen kanssa. Onneksi Kloppisen käytös on normalisoitunut aivan huikeasti. Nyt kun nelistään eloa on takana kolme viikkoa, niin voisi sanoa, että Kloppinen on tänään jo aivan oma itsensä. Toki hän kiukuttelee ja tekee asioita, joita ei saisi, mutta näitä hän teki ennen Jäpikkääkin. Kun aluksi vaunulenkeillä Kloppinen tahallaan nojasi jatkuvasti Jäpikän päälle, niin nykyään lenkit sujuvat sulassa sovussa "omalla" puolella.

Onneksi mustasukkaisuus on muutenkin sellaista "tiedostamatonta", kun Kloppinen on vielä niin pieni. Olen kuullut vanhemmista lapsista (2-3 -vuotiaista), jotka ovat ihan tahallaan satuttaneet kotiin saapunutta vauvaa. Kloppinen ei onneksi moista harrasta, vaikka vauva toki on kiinnostava ja häntä tekisi mieli tökkiä sormella sekä koskea ylipäätään. Ja se koskeminen ei tietenkään ole sellaista hellää silittelyä, vaan rutistamista ja nipistämistä. Mutta ei kuitenkaan mitään pahantahtoistakaan - samaa kohtelua saavat nimittäin myös äiti, isi ja Nalle Puh.

Me tietysti yritämme huomioida Kloppista mahdollisimman paljon, pitää elämän mahdollisimman paljon samanlaisena kuin ennen Jäpikkääkin. Usein, kun olen yksin poikien kanssa, mietin, että miten jakaisin huomiotani mahdollisimman reilusti molemmille: sitä tärkeää katsekontaktia ja sylittelyä Jäpikälle ja leikkiä sekä sitä sylittelyä myös Kloppiselle. Mietin raskausaikana, että miten riittää rakkaus kahdelle. Se kyllä riittää, voin kertoa, mutta miten riittää aika ja rahkeet - sitä pohdin tällä hetkellä.

Kloppinen muuten on nykyään tuttipulloton pieni mies. Jes-jes-jes! Alku vieroittamisessa oli hankalaa, tietty. Aloitimme vieroitusjakson jättämällä tuttipullon pois päiväruokailuilta eli tuttipullosta poika sai ainoastaan aamu- ja iltamaidon. Muuten maito juotiin nokkamukista. Maitoa lämmitettiin aina vähän, jotta se ei olisi ihan jääkaappikylmää. Kovin häävisti ei alkuun mennyt - Kloppinen saattoi olla useina ruokailukertoina juomatta kulaustakaan maitoa. Me Ukkokullan mietimme päät punaisina, että saako poika nyt tarpeeksi kalsiumia ja napsahtelevatko luut kohtapian poikki. Mietimme myös, että voisiko huonoon juomiseen vaikuttaa nimenomaan aamu- ja iltamaidon juominen tuttipullosta. Silloin kun maitoa saatettiin juoda yli 200 mll. Teimme tylyn päätöksen, että tuttipullo jää pois myös näiltä ruokailuilta.

Meni ehkäpä noin viikko ja niin vain kannatti olla järkkymätön vanhempi: tällä hetkellä Kloppinen juo toisinaan koko mukin maitoa nokkamukista aivan itse. Jääkaappikylmänä. Onhan se aika sotkemista ja pelleilyä toisinaan, mutta niin se kai kuuluu ollakin. Ihan huippua tässä on se, että vieroitus sujui näinkin kivuitta. Ukkokullan kanssa ollaan pohdittukin, että vieroitus on varmasti ollut järkevää juuri nyt - vuoden päästä se olisi saattanut olla jo silkkaa helvettiä. Vielä on jäljellä tutista vieroitus, mutta sitä käytetään niin vähän (ainoastaan nukkumaan mennessä), että emme ota tästä ressiä. Sitä paitsi emme halua liikaa muutoksia samaan syssyyn. Ei kai sekään ole kovin hyvästä? Tutin hyvästely olkoot sitten edessä vaikkapa kuukauden päästä.

Sellainen huge juttu vielä Kloppisesta, että hää päätti sitten nousta lattialta itse seisomaan, ilman tukea. Jaiks. Äitiä hirvittää, sillä Kloppinen tuntuu olevan yksi tohelo muutenkin. Tällä hetkellä pojalla on mustelma sekä poskessa että leuassa. Ja yksi päivä Kloppinen konttasi eteensä katsomatta suoraan tuoliani päin. Tästä muistona on lievästi turvonnut silmäkulma.

Että semmosta täällä meillä. Hullua, mutta mahtavaa.


Nina

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei ihana kirjoitus. Kuulostaa että teillä menee poikien kanssa ihan kivasti :) Voimia ja jaksamista!

Nina kirjoitti...

Kyllä meillä suksi luistaa, vaikka yön väsyneinä tunteina päätänkin alkaa elämäntyökseni saarnata selibaatin eduista. ;) Kiitos tsempeistä ja kivasta kommentista!