Keisarin uudet vaatteet ja äidin uudet kynnet.

Kävimme hoitamassa osan jouluostoksista tyylikkäästi alle viikkoa ennen joulua. Ja edelleen ostamatta on lahjat vanhemmilleni sekä osa joulupöydän herkuista. Ei auta kuin kaksinkertaistaa mielialalääkkeet (tosikoille tiedoksi, että tuo oli sarkasmia, en käytä mielialalääkkeitä.) ja lähteä takaisin kahta kauheampaan ihmisvilinään huomenna, aatonaattona. Kiitän osanotoista. Olen ollut nimeltä mainitsemattomassa vaateketjussa nuorempana monta vuotta töissä ja voi härregyd, ne kaksi päivää ennen joulua, niissä on jotain järjen vastaista...

Lahjoja ei sen kummemmin ostella kenellekään. Ukkokulta ostaa jotain pientä kummilapsilleen ja me Ukkokullan kanssa ostamme toisillemme sekä Kloppiselle. Ja minä tietysti haluan jotain pientä antaa vanhemmilleni. Vaan kun keksisi, että mitä se voisi olla. Reilu 50-kymppisillä kun pukkaa olla jo kaikenlaista...

Kloppisen lahja meiltä vanhemmilta: iso Brio Classic puuauto. Niiiiiiiin hieno. Tosin menee kuukausi tai kaks, että tällä leikitään, mutta sitä ennen sitä voi tuijotella. :)

Äitini osti Kloppiselle ihan oman kuusenkoristeen.  Mutta se on tällä hetkellä koristeena kirjahyllyssä, sillä kuusen tulo peruuntui ihan silkan laiskuuden ja ötökkäkammon (ihan oikeesti, mä jostain olen joskus kuullut, että sen kuusen mukaan tulee vaikka ja mitä bugeja... Hyijyi?!) vuoksi.

Välihuomautus: heräsimme Kloppisen kanssa tänään jälleen 7.15 ja en voi kuin ihmetellä pikkuihmisen sisäistä kelloa. Tällä viikolla olemme nimittäin JOKA aamu heränneet noin klo 7.20. Kloppinen nukahti hetki sitten ja päätin tulla näpyttelemään tätä rakkahinta päiväkirjaani, mutta nyt valuu jo omatkin luomet sillä viisiin silmille, että menen keittämään kahvia lisää... 

Ah kahvia no niin. <3 Ukkokullalle ostin joululahjaksi siis uudet korvakorut, sellaiset rockrock sekä ranneketjun. Tai tilasin ne molemmat oikeastaan eräästä nettikaupasta. Ja nyt minua ressaa, että onko tuo pahuksen ranneketju liian lyhyt vai luulenko vain... Harmittaa jo valmiiksi aivan vietävästi, jos se ei olekaan sopiva. :/ Noiden korujen lisäksi Ukkokulta tulee kaivamaan paketeista Sons of Anarchyn pari ekaa tuotantokautta. Viime vuonna olin niin varmaa Ukkokullan joululahjojen kanssa, mutta nyt olen vähän epävarma... Inha tunne.

Shoppailin Kloppiselle vähän uudenkarheita kamppeita, kun sain sekä HenkkaMaukkaan että KappAhliin alekuponkeja. Nämä eivät mene pukin konttiin, vaan suoraan pesuun ja sieltä Kloppisen vaatelipastoon.

KappAhlista trikoohaalari - 25 %. Hinnaksi jäi noin 10 €.

KappAhlista body - 50 %. Hinnaksi jäi jotakin 4 €.

Henkkamaukasta huppari - 50 %, eli maksettavaa jäi 7,50 €.

HenkkaMaukan alelaarista jäi käteen nämä tummansiniset velourpöksyt 3 €:lla. Samanlaiset pöksyt löytyy jo ruskeana ja ovat olleet yhdet lemppareista.

Kauppakeskuksen käytävällä oli Turku Design Shop Jotain -koju, josta oli AIVAN PAKKO ostaa tämä IHANA (!!!!!) Punaisen Norsun Hauki-body. Tämän muikean näköisen bodyn kanssa oli rakkautta ensisilmäyksellä... Hinta oli vähintäänkin muikea: 25 € ja Ukkokultaa piti tosiaan lepytellä tämän ostoksen jälkeen. ;)

Ikenien kutiamis-epäilyn johdosta päätimme ostaa Kloppiselle uuden purulelun (vanhan nääs keittämällä sulatimme).

Niin ja kuten otsikossa jo lupailin, niin tässä ovat mamman uudet kynnet. Bling Blingiä joulun ja uuden vuoden juhlaan. Ristiäisiin askartelin sellaiset tumman luumun sävyiset kynnet, mutta enpä ehtinyt niistä sitten ottaa kuvaa.

Tässä kuvassa kynnet näyttävät jotenkin omituisen mallisilta, en tiedä miksi, mutta kynnen keskellä ei ole tuollaisia "klönttejä"... Näissä kynsissä on kolmea eri hilettä: hopeaa, "valkoista" ja päällä vielä tuollaisia isoja hopeita hileitä. Lopputulos on hyvä ja minä tyytyväinen. Näin ei nimittäin juuri koskaan ole, lämpimin terveisin Nti Perfektionismi.

Nyt vaan venataan, että koska saa syödä lanttulaatikkoa ja koska se Putte oikein tulee.

Nina

Nykypäivä tässä, päivää.

Vanha mobilemme päätti päivänsä eräs päivä ja jätti jälkeensä kaipaamaan onnettoman pikkumiehen. Mobile oli Kloppisesta aivan superb, joten menetys oli suuri. Käytettynä ostamani Nattoun mobilen insinöörinäyte, eli se pyörimis-musa-mekanismi, hajosi ehkä noin kymmenen käyttökerran jälkeen. Mobile ei ollut enää yhtään niin hauska kuin ennen, sillä ötökät eivät pyörineet ympyrää peppu edellä tiluliin tahtiin. Aloin jo metsästää Huutiksesta meille uutta mobilea, kunnes Ukkokullan "siskopuoli" ilmoitti lahjoittavansa heidän mobilensa meille.

Saamamme mobile onkin sitten kaikkien mobileiden mersu. Merkki on Fisher Price ja mobilessa on enemmän toimintoja kuin ensimmäisessä autossani.

• Voit vaihtaa biisiä (yhteensä viisi erilaista).
• Voit säätää äänenvoimakkuutta.
• Mobilessa on valot, jolloin se heijastaa kattoon kuvioita pimeässä.
• Mobileen kuuluu kaukosäädin, eli minun ei tarvitse edes nousta sängystä, jos haluan laittaa mobilen pojalle päälle.

Ei tainnut olla toiminnot mobileissa samankaltaisia minun ollessani vauva... Jos mobileita silloin edes oli.

Ja toden totta, jos ymmärsin oikein, me saimme tämän mobilen omaksi. Ilmaiseksi. Eikä tämä mobile taida olla se halvin malli hyllyssä. Pitänee siis itsekin lahjoittaa tämä ihana esine eteenpäin jollekin ihanalle tarvitsijalle, eikä raha-ahneena myydä.

Kloppinen kiittää. Ja vanhemmat toki myös.


Nina

Äääähh...

Hitto vieköön, paino on jumittunut paikoilleen kuin VRn juna talvipakkasilla. Tai liukkailla syyslehdillä. Paino pyörii tällä hetkellä 65-66 kilon huitteilla. Parhaimmillaan se käväisi reilu kuukausi sitten 63 kilossa. Eli matkaa entisiin mittoihin, 56 kiloon, on.

Myönnän, etten ole ollut millään dieetillä. Vaikka voisin toki olla, kun en kerran imetä. Dieetit ja syömisten vahtaamiset johtavat aina poikkeuksetta siihen, että ajattelen joka hetki herkkuja. Jos en saa syödä suklaata, niin himoitsen sitä jatkuvalla syötöllä. Jos saan syödä suklaata, saatan antaa kaapin herkkujen olla Ukkokullan armoilla ja kaupan karkkitiskien olla rauhassa.

Mutta, en ole kuitenkaan mätännyt suuhunikaan ihan mitä tahansa. Okei, on päiviä, jolloin emme jaksa kokata tai matkailemme Pohjanmaalle, joten silloin turvaudumme Mäkkärin tarjontaan. Näitä päiviä on kuitenkin harvoin, me (Lue: Ukkokulta on) olemme ahkeria kokkaajia. Nimimerkillä "kolme päivää lihakeitolla takana". Yritämme syödä kotiruokaa ja minä yritän syödä myös suhteellisen terveellisesti. Siltikin voisin syödä enemmän kasviksia ja vihanneksia, laittaa vähemmän Oivariinia ja juustoa leivän päälle ja plaaplaa. Voisin enemmän kuleksia vaunujen kanssa huudeilla, mutta kun aina sataa. Aina. Nii'in.

Ristiäiskuvia katsellessani armoton totuus kuitenkin läpsi päin pläsiä: "tyttökulta, jumppasali kutsuu sinua. Äläkä koske enää makkaraan.". Kaipaan aivan helvetisti hyvännäköisiä, vanhoja vaatteitani ja inhoan syvästi tuota vatsamakkaraa, lantiosta ja ahterista puhumattakaan... Kokeilin yksi päivä vanhoja saappaitani ja iloksemme totesin, että näköjään massa myös pohkeissani on lisääntynyt. Ei mennyt vetska kiinni ei.

Olen usein (puoli)vitsillä sanonut, että isona tyttönä menen laitatuttamaan isot tissit. En mitään lolloferrareita, mutta jotkin sopusuhtaisat silikonimöllykät. Kuppikokoni on siis ennen ollut 75 b. Raskauden alussa oli mahtavaa, kun tissit kasvoivat kuppikoolla. Viis siitä, että tissit sattuivat niin hitosti. Tällä hetkellä kaikki massa tissipusseista on kadonnut, maan vetovoima on näyttänyt armottomuutensa, ilman että edes imetin. Vitsi silikonimöllyköistä tuntuu aina vain vähemmän vitsiltä ja olen jo miettinyt, että miten leikkauksen voisi rahoittaa ja koska olisi järkevä hetki varata itselleen pari viikkoa sairaslomaa. Kannattaisiko maailmaan saattaa ehkäpä toinen rakkauden hedelmä sitä ennen? Jos (ja toivottavasti kun) menemme Ukkokullan kanssa naimiaisiin, niin olisiko mahtavaa vai mitä, jos saisin uudet tissit sitä ennen eli vähänkö hääkolttu näyttäisi upealta, kun olisi tissit?

Nyt on kuitenkin joulu tulossa, joten en tahdo nyt miettiä linjoja, vaan nauttia possumaailman antimista. Lanttulaatikosta puhumattakaan. Oh jaa! <3 Edessäpäin on sitäpaitsi masentava ajanjakso ihmiselle, joka ei pidä juurikaan lumesta, talviurheilusta tai pakkasista, eli tammi-helmikuu, joten sitä ei voi enää pahentaa pikkudieetit sekä jumpat.


Selluliittipyllyyyy! Se kävellessä hyllyyy! <3
Nina

Hampaaton :) & :(

Tiedättekös, minulla on aika ihana pieni poika. Hän ei kitise, ei ole rauhaton, ei kiukkuinen (paitsi jos siihen on hyvä syy, kuten nälkä tai väsymys. Äiti kyllä ymmärtää, silloin kiukuttaa itseäkin.), ei tyytymätön.

Ehei, Kloppinen on elämäänsä varsin tyytyväinen ja hän on hurmannut jo reilu parin kuun ikäisenä koko lähipiirin. Hänellä on suuret, tummat, kirkkaat silmät, joilla hän katselee maailmaa ihastuksissaan. Kaiken kruunaa ilmeet, joista sydämen sulattaa varmiten hampaaton hymy. Hymy kirkastaa katsetta entisestään ja sitten lähtee polvet alta jo mummoiltakin. Tällä hetkellä muuten näyttäisi, että silmissä olisi sellainen sinertävä sävy ja uumoilenkin, että ennakko-oletuksistani huolimatta minun pojallani on siniset silmät ja vaaleanruskea tukka.

No, takaisin hymyihin, niitä jaetaan auliisti: äidille, iskälle, isovanhemmille, kavereille, koiralle, Nalle Puhille, kylppärin hymynaama-kuvalle, mobilelle. Hymyjä tulee silloinkin, kun Kloppinen on unten mailla. Tutti tipahtaa suusta, kun pitääkin väläyttää yllättäen leveä hymy.

Hymyt eivät sikäli ole meillä ihan uusi juttu, sillä hymyjä on sadellut jo varmaan kolmisen viikkoa. Kloppinen on alkanut myös jutella meille juttujaan, kuten "änggää" ja "muummuu". Asiasta riippuen pitää joskus vähän korottaa ääntä. Erityisesti silloin, jos joku erehtyy "puhumaan" Kloppisen kanssa samaan aikaan. Jutteluakin on meillä harrastettu jo muutaman viikon. Ensin vain meille vanhemmille, mutta nykyään myös Nalle Puh saattaa saada toruja.

Joskus kuitenkin on tilanne, kuten nälkä tai väsymys, että suunpielet kääntyvätkin alaspäin." Tähän kuka tahansa varmasti suhtautuisi lohduttaen ja ymmärtäen, niin minäkin, mutta koska ilme suorastaan tihkuu dramatiikka ja teatraalisuutta, en voi joskus olla nauramatta. Miten toinen voikaan olla niin onnettoman näköinen? Ja opitaanko tuo suu väärinpäin oleminen jo vatsayksiössä vai ollaanko me huomaamatta näytetty Kloppiselle mallia miltä kuuluu näyttää, kun on paha mieli? Ja jos näytetään, niin onko minullakin samanlainen yltiödramaattinen "olen niin sairaaaan onneton"-ilme? :D

Nyt kun suusta on kyse, niin pitänee kertoa epäilyksestämme: Kloppinen taitaa tehdä hampaita. Tuttia on jäyhetty kuin purkkaa jo viikkotolkulla ja ikenillä jäystetään nyrkkiä sekä sormia. Jotenkin Kloppinen tuntuu pahantuulisemmalta kuin ennen. Ei itkuisemmalta, mutta jotenkin ärtyneeltä. Mikä on ymmärrettävää, jos niitä hampaita on jo todella tuloillaan ja ikeniä kutittaa. Onnistuimme Ukkokullan kanssa tuhoamaan äitiyspakkauksesta saadun purulelun:

"Saakohan tätä keittää?", "No tottakai saa, kattilaan vaan!"

 "Kulta, tää tais vähän sulaa tänne.", "Ootas... Joo, täällä Ainun nettisivuilla lukee, ettei sitä saa keittää."

Nina :)

Joulu tulloo, joten tässä jouluilloo!

En tiedä voiko minua kutsua mitenkään sekopäisen jouluihmiseksi, mutta ai jumankekka, on se vaan mukava juhla kerran vuoteen. Ennen diggasin kovasti myös pikkujouluista ja vähän vähemmän siitä dagen efteristä, mutta tänä vuonnapa jäi molemmat poikkeuksellisesti kokematta. Kela on siitä vähän kökkö "työnantaja". Mutta ei haittaa. Me koitetaan Kloppisen kanssa fiilistellä kotona ihan aitoa jouluiloa. Mun mielestä kun siihen kuuluu niin olennaisesti lapset. Odotan innolla, että menemme jouluaattona vanhempieni luo. Miltä tuntuu perinteinen joulu, kun mukana meiningeissä on ihan oma lapsi?

Toivon hartaasti, että lähipiiri "noudattaa" pyyntöäni olla ostamatta Kloppiselle jo nyt lahjoja. Luulen, että vuoden päästäkin intoa aiheuttaa vain rapiseva, värikäs joulupaperi, eikä niinkään itse lahjat. Toki jotakin pientä pitää Kloppisellekin pakettiin laittaa, mutta se olkoon jotakin järkevää. Vaikkapa pussilakanasetti tai jotakin sellaista. Koska ristiäislahjaksi saatiin kuitenkin kahisevaa enemmän kuin ajateltiin, päätimme ostaa Kloppiselle Brion puisen leluauton. Jota ollaan kuolattu (kuten muitakin Brion Classic-leluja) jo raskausajasta asti...

Eniten diggaan joulussa kuitenkin ruuasta. Niin kuin näin aikuisiällä. Ennen varsinaista h-hetkeä nautin täysin rinnoin joulukonvehdeista, eritoten Pandan klassikkorasian antimista, sekä itsetehdyistä joulutortuista. Sisäinen sisäkköni nimittäin vaatimattomasti tunnustaa tekevänsä parhaat maistamani joulutortut. Yksi salaisuus piilee vain noin 12 minuutin paistoajassa (ei tule liian kuivia) ja ronskissa määrässä tomusokeria. Jotkut hömpät kun ei ymmärrä lisätä torttuihinsa lainkaan tomusokeria!

Mitä enemmän, niin sitä enemmän.

Ukkokullalle olen suunnitellut ostavani joululahjaksi Sons of Anarchy -tuotantokauden. Tai kausia. En oikein vielä tiedä. Ja sitten varmaan jonkun Harrikka-opuksen, niitä kun se aina jaksaa vinkua. Yksi idea oli ostaa hänelle myös uudet korvikset. Jotkut manly man -malliset. Jotkut kivat. Mutta saapa nähdä.

Mukelomestassa oli loppuunmyynti ja minä innoissani riensin sinne tietenkin tonkimaan vaaterekkejä. Ja mitä jäi käteen – Mauri Kunnaksen kuvittamia joulupalloja... 

Ensi viikolla onkin ohjelmassa lahjojen hankkimista (jouluviikolla, piste minulle ja kaikille muille miljoonille lahjanhakijoille.) ja paketoimista, sekä siivoamista. Ei sillä, että olisin tekemässä mitään ihmeellistä joulusiivousta. Joskus pitää vain kuulemma näyttää kämpälle imuria, joten olkoon se hetki sitten joulun alla. Mitään en aio kokata. Miksi ihmeessä pitäisi, kun kaupasta saa valmiina niin hyvää laatikkoa. 

Ai niin, pitääkö nyt sitten Kloppisesta napata sellainen perinteinen kuva, jossa se kirkuu tonttulakki päässä? Säästän lähipiiriäni ja olen kuitenkin lähettämättä sitä kellekään. Paitsi ehkä vanhemmilleni. 

Jouluterkuin,

Nina

Kliseiden kuningatar: Anoppi.

Edellisessä postauksessa avauduin jo hivenen anopistani ja hänen reaktiostaan poikamme nimeen. Anoppi-suhde tuntuu olevan oikea kliseiden kirkas kuningatar. Anopeista ei kuulu juurikaan tykätä saati heidän kanssaan tulla toimeen. Heidän kanssaan ei ainakaan voi oikein olla mitään yhteistä, paitsi rakkauden kohde: sinun puoliso ja hänen poikansa. Anopin elämäntehtävä on arvostella sinua ja sinun valintojasi, sinun tapojasi tehdä asioita.

Eikö kuulostakin tutulta? Eikö olekin totta, että tämä anoppi-mielikuva istutetaan meille jo lähes lapsena? Anoppien hirveydestä keksitään vitsejä, sarjoja, elokuvia. Luultavasti mielialalääkkeetkin ovat keksitty kammottavan anopin ahdistama ja piinaamana.

Pitää kertoa, että eksäni äiti oli mitä mahtavin tyyppi. Kaveerasin hänen kanssaan vielä eromme jälkeenkin; lähdimme kaksistaan mökille tenuttamaan ja saunomaan sekä baareihin juhlimaan. Hän ei ollut mikään mauton vetyperoksidi-minihame-verkkosukka, ikänsä unohtanut alkkismutsi. Ehei, hän oli vain nuorekas tyyppi, jonka kanssa meillä aidosti synkkasi. Hän oli minulle aikoinaan kuin toinen äiti. Hän taas huolehti minusta kuin omasta tyttärestään. Välimme olivat niin erinomaiset, että oma äitini tunsi usein mustasukkaisuutta anoppiani kohtaan. Kliseet ja puheet kammottavista anoppi-suhteista tuntuivat ihan läpältä ja toisten ongelmalta, mitäs eivät hanskaa sosiaalisia suhteita.

Kunnes tapasin Ukkokullan äidin.

Ukkokullan äiti on ihan ok, siedän häntä, pystyn elämään (hänen sekä) ajatuksen kanssa, että hän on anoppini. Kuitenkin tuon mitä ihanimman anoppikokelaan jälkeen tämä "uusi" anoppi on ankea. Hän ei ole innoissaan minun tekemisistäni eikä hän pidä minua tyttärenään. Ei sillä, että tarvitsisikaan. Olisi edes tyytyväinen, etten ole mikään golddigger tai pikkurikollinen.

Nykyinen anoppini on suoranaisesti vittuillut minulle päin näköä esimerkiksi kertomalla jostakin työtoveristaan, jonka nyrpeyden täytyy johtua turkulaisuudesta. Siis selittää tätä minulle, turkulaiselle. Wtf? Hänen suustaan loikkii kaikenlaisia sammakoita ja hän puuttuu monessa asiassa kaikkiin vain negatiivisiin asioihin: lapsellamme on eripari silmät ("miten niin ette ole muka huomanneet??!"), olen kamala ihminen, kun asumme Turun liepeillä eli ihan tahallaan mahdollisimman kaukana hänestä ja niin eespäinpois. Eikö isovanhemman sitäpaitsi kuuluisi olla niin lapsenlapsensa lumoissa, että hän ei todellakaan huomaa eriparisia silmiä?

Korvaan särähtää väkisinkin, kun isoäiti höpöttää uunituoreen, esikoisensa tehneen äidin vauvalle: "Eikö se äiti nyt tajunnut...". Auts, tosi kannustavaa, kiitos vain.

Kaiken lisäksi anoppini jaksaa aina "leveillä" asioillaan: hänellä on uusi auto, hän sai uuden työpaikan, hän saa enemmän palkkaa, hän laihduttaa, hän sitä, hän tätä, voi sitä muka-erinomaisuutta. En voi sitten sietää sellaista itsensä nostamista ja ylistämistä, en vain voi. Siksi jo asenteeni häntä kohtaan on... hmmm, huonohko.

Meillä kemiat eivät siis kohtaa, oikein mitenkään päin. Kuten sanottu, minä siedän ihmisiä, tulen väkisinkin heidän kanssaan toimeen. En halua aiheuttaa mitään draamaa enkä perhesotia, siksi en ole juurikaan puhunut ärtymyksestäni Ukkokullalle. Minun onnekseni me todella asumme kauempana, eikä meidän tarvitse olla viikoittain tekemisissä.

Sitten kun on minun vuoroni olla anoppi, toivottavasti löydän miniän, jonka kanssa homma skulaa ja kemiat mätsää. Eikä hänen ainakaan tarvitsisi manata blogissaan minun sietämistäni.


Nina

Kloppisen suuri päivä.

"Kahvia kaipaa moni janoinen suu
ja voileipäkakku pöydän viereen kuin huomaamatta hakeutuu.
Ristiäisvieraat vielä hämmästyy
kun nimeksi lapselle ei kelvannut sittenkään se pikku myy."

Vaikka ristiäisten eräs oleellinen (ja kiinnostavinkin?) pointti on lapsen tuleva nimi, en aio paljastaa nimeä täällä. En ole paljastanut koko nimeäni, enkä Ukkokullan nimeä, joten tuntuisi jälleen tekopyhältä kertoa viattoman lapsosenkaan nimeä, jolta ei lupaa ole kysytty julkisuusseikoista. Viime postauksissa nimitys "Kloppinen" on tuntunut mukavalta (ja käytän sitä muutenkin kutsumanimenä lässyttäessä), joten  ottakaamme se virallisesti käyttöön.

Kutsut askarreltiin paskarreltiin itse. Haluttiin kutsuista yksinkertaisen tyylikkäät ilman mitään bonarikrumeluureja.

"Ei ole kooltansa suuri tuo pikkuinen, mutta aikaan sai muutoksen melkoisen. Toi elämään mukanaan valoisan lisän: teki toisesta äidin, toisesta isän."

Nimen salailusta huolimatta ajattelin jotakin muistoksi kirjoittaa, vielä kun päivästä jotakin muistan. Ristiäisiä vieteltiin sunnuntaina 11.12.11. Hieno päivämäärä, kröhöm, kuten Kloppisen syntymäpäiväkin (11.10.11). Samalla muuten juhlittiin Kloppisen 2 kk synttäreitä. Iso poika jo, kohta se menee jo inttiin, pyhyhy. Notta ristus perkele mitkään juuret eivät jäisi huomiotta, niin nimeä juhlistimme Pohjanmaalla seurakunnan tiloissa. Ukkokulta kun on sieltä kotoisin. Pohjanmaalta, ei seurakunnan tiloista.

Nimestä sen verran, että se ei ole mikään yleinen suomalainen nimi, kuten Matti tai Teppo, saatika Seppo. Se ei kuitenkaan ole mikään ulkomaalainenkaan nimi, eikä muutenkaan mikään erikoinen hifistelynimi, kuten London, Cosmo tai Charles. Kloppisen kaimoja on hänen syntymävuotenaan (tällä hetkellä) 111, eli samassa tarharyhmässä ei kovin montaa saman nimistä tule välttämättä vastaan. Knoppina muuten sellainen tieto, että vuosina 1900-1919 Kloppisen kaimoja oli 4791 kappaletta, joista noin viisi oli naisia.

No, takaisin asiaan. Kloppiselle valittu nimi aiheutti ihastusta ja ihmetystä. Lapsivieraat takeltelivat nimen kanssa ja lausuivat sen väärin, ja muutama vanhempi ihmetteli sitä myös. Eniten ärsytymystä aiheutti kuitenkin anoppini. Hänelle kun nimi tuntui olevan niin helvetin omituinen: "Miten sen nyt osaa lausua ja onpa omituiset toiset nimet, miten nekin nyt muistaa. Ja eihän tuosta nimestä saa väännettyä oikein lempinimeäkään...". A-R-G-H. Toisia nimiä (nekään kun eivät noudata Juhani-Pertti-Aleksi -linjaa) hän myös maisteli ja kolmannesta nimestä (isäni sekä isoisäni toisesta nimestä) hän teki suoraa pilaa. Että niin aikuista väkeä. Miau. <3

No, aiheeseen mukavampaan siirtykäämme. Kummeiksi valitsimme Ukkokullan pikkuveljen, minun ns. isoveljen (= äijänketale, joka on ihastuttanut ja vihastuttanut elämääni taapero-ikäisestä lähtien, joten hän tuntuu enemmänkin veljeltä kuin ystävältä) ja minun rakkaimman ystäväni, jos niitä nyt voi rakkaus-järjestellä. Tämä neito, muutaman kuukauden päästä rouva, ei kuulu kirkkoon, mutta silti halusimme hänestä kummin. Kirkon silmissä ei-virallisen, mutta minun ja Ukkokullan silmissä mitä virallisimman. Tärkeintä kun minusta ei ole se, että jokukukamikä kuuluu kirkkoon, vaan se, että kummilla on suuri sydän ja omatunto. Rakkaan ystäväni pääkopassa on huimasti järkeä ja logiikkaa, sekä ajatuksia, joita usein vain kadehtien kuuntelen. Ja jos joskus minulle ja Ukkokullalle sattuisi jotakin, on rakas ystäväni sekä muut kummit mitä parhaimmat ihmiset pitämään Kloppisesta huolta.

Askartelin rakkaalle ystävälleni kummitodistuksen, johon myös itse sooloilin ja runoilin tämän tekstinpätkän:
"Kuten ehkä huomasit, tapahtui meillä siitos.
Ja susta tuli pojalle kummi, siitä kiitos.
11.10. on joka vuos juhlat,
mut ei se sitä tarkoita, et tarttis tuhlat.
Se, että muistat kyllä riittää.
Ja se, että opetat koska pitää kiittää.
Jos metkuja tekee meidän kloppi,
on sulla oikeus laittaa touhuihin stoppi.
Jos ei olis poika sulle tärkeä,
ei olis tässä mitään järkeä.
Sä et ole mikään hulttiopummi,
siksi haluttiin susta kummi.
Sä olet meille rakas,
se ässä korttipakas."

Ukkokullalleni kirkolliset arvot tuntuvat olevan tärkeämmät kuin minulle. Siinä kun hän rukoilee Isä meidän -rukousta pappia edellä, minä tyydyn pitämään suuni kiinni, kun en muista rukouksen sanoja. Itselleni kirkkoon kastaminen ei välttämättä olisi ollut mitenkäänpäin välttämätöntä, mutta toisaalta haluan alttarilla sanoa joskus vielä tahdon, joten kastamatta jättäminen taas olisi tuntunut omituiselta vedolta. Eikä idea olisi ikäpäivänä mennyt Ukkokullalle läpikään.

Tässä sitten valitut kledjut mammalle juhliin kenkävalintaa myöten.  Näkyy myös erinomaisen hyvin tuo jumppauksen puute sekä tarve. Ah, mikä onkaan mukavampaa kuin itseinho, kun katselee itsestään valokuvia? <3

Kloppisen vaatteet sen sijaan olivat superihanat. Benettonin henkselipöksyt olivat kuitenkin miltei liian pienet, eli saa laittaa suoraan pesusta kaapin perukoille. Hmph.

Tilaisuus meni hyvin. Kloppista harmitti kastetilaisuudessa ainoastaan yhdessä ja samassa asennossa oleminen, ja siitä piti kummisetiä torua. Sedät hoitivat kummin velvollisuudet erinomaisesti pyörtymättä, toinen lasta pidellen ja toinen tuttia asettaen. Pappimme oli aivan huippu. Hänellä oli rento ote ja hän nauratti vieraita useampaan otteeseen. Tästä tulikin kiitosta, että tilaisuus oli rento ja mukava, eikä niinkään jäykkä. Vaikka minusta tilaisuus on väkisinkin jäykistelyä, jos se järjestetään kirkon tiloissa. Painotan sanaa: "minusta". Tilaisuus olisi varmasti ollut koskettavampi ja herkempi, jos se olisi vietetty kotona. Noh, ehkäpä seuraavalla kerralla, jos sellainen suodaan.

Tarjoilu oli otettava seurakunnalta, kun juhlatkin pidettiin heidän tiloissaan. Oli mukavaa, kun ei tarvinnut itse ressata leipomisesta, etenkään kun en ole niissä hommissa mitenkään kätevä, mutta silti olin pettynyt esimerkiksi voileipäkakkuihin. Ei ollut maussa hurraamista. :/

Ystäväni, joka ei päässyt paikalle, askarteli ihanat koristetennarit kakun päälle. 

Vanhemmat kakun kimpussa. Kinuskikakku oli onneksi ihan ok.

Vaikka pyysimme lahjaksi (jos sitä kysyttiin) ihan vain kahisevaa käteistä, niin saimme lahjapöydälle jotain muutakin kuin setelinippuja.

Kummikehys.

Metallinen rasia, jonka sisällä oli lasiputki, jonne oma kummitätini otti kastemaljasta vettä muistoksi. Todella hieno ajatus, jota en itse olisi ikipäivänä hokassut!

Pohjanmaa-henkisiä bodyjä. 

Pikkureinot.

Nallukka.

Kortteja.

Jännitin ristiäisiä aivan järkyttävän paljon. En välttämättä siksi, että pelkäisin miten Kloppinen käyttäytyisi, vaan siksi, että minun vanhempani eivät ole juurikaan tavanneet Ukkokullan sukua. Halusin, että kaikki viihtyisivät ja tulisivat keskenään toimeen. Kukaan ei ollut tukkanuottasilla kenenkään kanssa, joten kaipa nuo pippalot sitten onnistuivat. Ihanaa, että ne ovat nyt vietetty ja ohi! Amen.

Nina