Kiitos.

Ensinnäkin, kiitos tsempeistä ja mukavista kommenteista. On ilo huomata, kuinka täyspäistä ja sydämellistä porukkaa tätä blogia joko eksyy lukemaan tai lukee säännöllisesti. Mieleni parani heti potenssiin tsiljardi. Tiedän, ettei tuntemukseni varmasti ole ainut laatuaan ja että moni voi yhtyä ajatuksiini. Näin näköjään onkin. Uskon tuon sukupuolitoiveasian olevan vähän tabu – siitä ei ole soveliasta puhua ääneen. Ja olenpa itsekin, vieläpä tässä samaisessa blogissa, ruotinut ja nälvinyt tätä ajatusmaailmaa, jossa äidit vinkuvat tyttövauvoja poikien kustannuksella. Ironista, eikö? Niin se elämä läppäisee takaisin tilaisuuden tullen.

Olen kuitenkin jo paljon onnellisempi. Pahin pettymys taisi olla ohi peräti päivässä, sen jälkeen jäi jo muun muassa turhanpäiväinen itkeminen. Toinen poika alkaa tuntua ihanalta ajatuksena. Muistinpa vielä eilen sellaisenkin hassun jutun, että teinityttönä minä aina sanoin kaikille, että minä saan ensin kaksospojat ja myöhemmin tytön. No, kaksosia en saanut, vaikka "sukurasitetta" tähänkin olisi tyrkyllä, mutta melko saman ikäiset pojat saan kuitenkin. Ja kuten jo viimeksi totesin, niin Kloppisesta ja pikkuveljestä tulee varmasti erottamattomat.

Jo ennen tätä rakenneultraa puhuimme Ukkokullan kanssa, että jos tämä lapsukainen on poika, niin aiomme vielä yrittää kolmatta lasta. Ehkä ajatuksena on vain se, meillä molemmilla, että tytölläkin olisi paikka auki meidän perheessä, mutta olemme myös muutenkin puhuneet, että kolme olisi jotenkin kiva lapsiluku. Olemme toki vitsailleet, että sillä kertaa se nakki tietenkin napsahtaa ja saammekin varmaan ne kaksoset... Toki jos meitä silloinkin siunataan pojalla tai pojilla, niin siten on silloin meille tarkoitettu ja suotu.

Kolppasin edellispäivänä jo innoissani Kloppisen pienen pieniä pikkuvauvavaatteita ja miltei kyynelehdin, kun ne olivat niin käsittämättömän pieniä! Mitenköhän pieniltä ne vaatteet näyttäisivätkään, jos Kloppinen olisi jo vaikka kolme vuotta ja käyttäisi tällä hetkellä 100 cm kuteita? Tarkoituksenani oli lajitella vaatteita säästettäviin ja myytäviin. Osa vaatteistamme kun oli jotenkin vain niin "käyttökelvottomia" meille Kloppisen kanssa, joten ne tuskin ovat käytännöllisiä Jäpikällekään.

Niin, Jäpikkä on siis yhtä kuin Tyyppi. Nimesimme Tyypin Jäpikäksi, sillä siinä on enemmän henkeä ja persoonaa kuin että kutsuisimme pojua vain Tyypiksi.

Tällaisia minun mielestä käyttökelvottomia vaatteita ovat muun muassa potkarit. En tiedä miksi, mutta ei vain tullut käytettyä. Samoin trikoopaidat. Ne ovat vieläkin harvoin käytettyjen vaatekappaleiden listalla. Kovassa käytössä sen sijaan ovat olleet ihan perusvaatteet kuten bodyt ja housut. Mutta mistäs sitä tiesi ensimmäistä odottaessa, että minkälaiset vaatteet tulevat olemaan käytössä ja mitkä eivät.

Mutta tosiaan, on hyvä, ettei kaikkea tarvitse ostaa nyt uusiksi, tyttötavaroiksi. Ostoslistalla on nyt nimittäin vain:

- uusi hoitoalusta – haluan tämän, noi pöllöt näyttää ihan vanhoilta Maikkarin pöllöiltä, miau:

Kodin Ykkösestä.

- tuplarattaat
- toiseen pinnikseen pinnasuoja ja patja
- Kloppiselle turvaistuin
- joitain uusia vaatteita, tietysti Kloppiselle, mutta myös Jäpikälle.

Tottakai. En halua, että Jäpikkä joutuu ainiaan kulkemaan Kloppisen vanhoissa, pieneksi jääneissä vaatteissa. Kaipaan itsekin vaihtelua vaatteisiin ja pyykkirumbaan. Ja siihenhän oivallinen keino on juurikin ne uudet, tai ainakin meille uudet, vaatteet. :)

No, takaisin asiaan sikäli, että kaksi poikaa pienellä ikäerolla on aika pelottava yhdistelmä. Ne kepposet ja ällöttävien ötököiden keräämiset purkkiin, yltä päältä mutaiset vaatteet, ennen kaikkea riehakkaat leikit ja käsirysyt sekä verta vuotavat haaverit... Yritän ajatella, että elämä voisi olla sellaista, vaikka talo olisi täynnä tyttöjä. Kysehän on persoonista, eikä sukupuolista, mutta näin se sterotypinen yleistys ihmisten (minun) päässä pelittää.

Toisaalta voisi kuvitella, että siinä missä tyttölapsen kanssa elo murrosiässä on silkkaa helveteä ja nonrespectiä, niin pojat saattaisivat kunnioittaa ja arvostaa äitiään tunnehöyryistä ja uudesta karvoituksestaan huolimatta. En tiedä?

Voi vitsin vitsi, kaksi poikaa, Kloppinen ja Jäpikkä. Jaiks. Tirsk.


Nina

Ps. Kävimme eilen katsomassa Lumikki ja Metsästäjä -leffan. Oli ihan ok. Se Metsästäjä oli aika kuuma. Ukkokulta bongasi ne seitsemän kääpiötäkin. Minä olin niin Metsästäjän lumoissa, etten aluksi edes tajunnut miten Lumikki ja seitsemän kääpiötä liittyy mitenkään toisiinsa.

Pps. Kotonamme oleva kääpiö on Nuhanenä. Jälkitaudiksi kuumeesta ja yhden päivän nuhasta jäi näköjään ihan kunnon nuha. Jatkuvasti saa niistää ja silti nokka vuotaa vaan. Nenäfriidaa Kloppinen vihaa ja se kiljuminen on sitä luokkaa nenää imiäessä, että hetken päästä ovellamme pönöttävät varmaan sossun tädit... Yöt ovat onneksi menneet aika hyvin. Viime yönä Kloppinen itkaisi kerran, mutta onneksi suru puserosta katosi melko pian.

Ihanasta asiasta pettynyt.

Ehkä joku osaakin päätellä mihin aiheeseen otsikko on teitä johtamassa...? Kyllä, eilen oli rakenneultra ja saimme selville sukupuolen. Meille on tulossa toinen poika, vaikka jokainen tuntui odottavan tyttöuutisia. Minun vanhemmat sekä Ukkokulta niitä uutisia oikein toivoivat. Olin yrittänyt pitää kaikesta ympäröivästä hulinasta huolimatta pään kylmänä – vatsassa voi asua kumpi vain ja millään ei ole mitään väliä, kunhan hän on vain terve!

Mutta niin vain kävi, että jo heti ultran alussa huomasin pojan vehkeet ja minut valtasi suunnaton ja järjetön suru. Pettymys oli oikeasti valtava. Pidättelin itkua, vaikka ruudulla touhusi mitä ihanin pikkuolento, pikkupoika. Ultraaja ei sanonut sukupuolesta sanaakaan eikä Ukkokultakaan tainnut huomata mitään, joten sain rauhassa keskittyä siihen, etten nyt helvetti itke ultrassa "väärää" sukupuolta. Myöhemmin sitten sanoin ääneen, että mahdoinkohan nähdä sukupuolen oikein, sillä tuntui ettei ultraaja tätä aio meille muuten kertoa. Sormet ristissä toivoin täydestä sydämestäni, että näin väärin. Mutta ei, pojan vehkeet siellä edelleen huojuivat lapsivedessä, kun ultraaja katsoi haaraväliin tarkemmin.

Pelkäsin kuollakseni Ukkokullan reaktiota. Olihan hän vielä edellisenä iltana sanonut ääneen, että voi kun Tyyppi olisi tyttö ja nyt kävikin näin. Pelkäsin enemmän Ukkokullan pettymystä kuin omaani. Niin paljon, että tyydyin työntämään pettymyksen tunteeni taka-alalle ja kertomaan Ukkokullalle asioita kahdesta pienestä pojasta, mitä ne vielä tekevät, vitsit mieti nyt kaks mopoakin ja kaikkea. Ukkokulta tosin ei tätä "tsemppikeskusteluani" tavallaan kai kaivannut. Hän ei nimittäin ainakaan näyttänyt pettyneeltä, eikä kuulostanut siltä. Hän tuntui olevan oikeinkin onnellinen kahdesta pojasta. Tai sitten hän on pelottavan hyvä näyttelemään ja teeskentelemään.

Pelkäsin kuollakseni myös etukäteen sitä riipivää pettymyksen tunnetta, jos ultrassa paljastuukin poika. Enkä pelännyt näköjään turhaan, sillä petyin ja oikeasti pahasti. Olin toisten puheista ja omista salaisista tyttöhaaveista mennyt niin sekaisin, että olin näköjään ihan satavarma, että tulossa on tyttö. Meillähän on jo poika, joten tottakai nyt tulee tyttö. Tietenkin. Näinhän minä hei uniakin monta yötä, että rakenneultrassa saamme tyttöuutisia. En nähtävästi osannutkaan ajatella asiaa, että meillä saattaa olla kohta myös kaksi poikaa. Vaikka niin kuvittelin ajattelevani. Mietin jo etukäteen eilen, että ihan varmasti muuten haen tytöntylleröisellemme mekon, jos hän tytöksi paljastuu. Mietin, että mahtaakohan se sukupuoli näkyä. Onhan hän nääs tyttö, joten jos en oikein paikkojaan esittele, niin sukupuoli saattanee jäädä selvittämättä. En edes ajatellut, että jos ja kun kyseessä on poika, niin se melko varmasti näkyy ja on varma uutinen.

Tiedättekö, minä vain ehdin jo haaveilla sellaisestakin mielikuvasta, missä minä tanssin häissäni poikamme kanssa ja Ukkokulta tyttäremme kanssa. Ehdin jo kuvitella ihanat pienen pojan juhlavaatteet ja sille pienemmälle ihanan hörhelömekon, joka kilpailisi minun mekkoni kanssa...

Viime yönä itkin salaa vessassa, sillä häpesin tätä tunnetta niin kovin enkä halunnut sitä avoimesti Ukkokullalle näyttää. Koko raskaus tuntui yhdentekevältä, ihan paskalta suoraan sanoen, en halunnut tätä enää. Siis raskautta, en puhu nyt missään nimessä lapsesta. Mietin kuinka jaksaisin ja miten selviäisin tästä suosta, joka tuntui yön pimeydessä aivan helvetin pohjattomalta? Mietin miten pystyn hautaamaan unelmani tytöstä. Mietin, että Ukkokullalla on pojat ja minulla ei ole ketään. He rassaavat tallilla keskenään mopoja – olenko minä siis vain yksin kotona? Tai shoppailemassa yksin? Tosiasiahan on se, että vaikka olisimme saaneetkin sen tytön, niin ihan yhtä lailla hän saattaisi silti valita isänsä ja veljensä seuran tallilla mieluummin kuin minun seurani kauppakeskuksessa. Tajuan sen kyllä, mutta jotenkin hän olisi edes vauva-aikansa ollut se minun prinsessa.

Tämä pettymyksen tunteeni saattaa jostakusta tuntua pahalta. Ja voin kertoa, että niin se tuntuu minustakin! Aivan vitun raastavalta. Miten saatan olla pettynyt, vaikka vatsassani kasvaa terve pieni ihme?! Aamulla katsoin maassa kiemurtelevaa Kloppista ja hän väläytti minulle mitä ihanimman hymyirvistyksensä. Olin haltioissani ja ajattelin, että kohta minulla on näitä pikkupoikia kaksi. En saisi olla pettynyt, sehän on ihan oikeasti aivan helvetin järjetöntä! Tiedostan sen kyllä, mutta en vain voi tälle tunteelle mitään. Voi jos vain saisinkin sen pois. Nyt vain odotan, että pettymys hiljalleen hälvenee ja voin alkaa asennoitumaan elämään poikien äitinä. Ainakin niin toivon, että näin tämä tunneskaalani etenisi jatkossa.

Ja oikeasti, Kloppinen on varmasti joskus vuosien päästä ikionnellinen, että sai nyt veljen. He kasvavat rinta rinnan ja kokevat uusia juttuja samaan tahtiin. Mitä luultavimmin he ovat kiinnostuneitakin samanlaisista asioista samoihin aikoihin. Siinä kun viimeistään murrosikä olisi "erottanut" siskon ja veljen, niin uskon, että sekin vain lähentää näitä meidän jätkäpätkiä. Kaksi veljeä, ikäeroa vuosi ja risat – siis vau, mikä erottamaton kaksikko heistä tuleekaan. Ainakin sitä koko sydämestäni toivon.

Tämä sukupuolen toivominen sekä pettymyksen aalto on tosiaan aiheuttanut minullekin pahan mielen. Pelkäsin viime yönä parkuessani, että vatsassa asustava pieni poikani voisi tuntea ajatukseni ja tunteeni. Sydäntäni kivisti pelkkä ajatus, että poikaparka luulisi olevansa minulle pettymys. Sitä hän ei ikipäivänä ole. Ei todellakaan. Mielikuvani sekä haaveeni tässä aiheuttivat pettymyksen, ei tuleva poikamme. Vika on minussa, ei hänessä. Sitä väkisin ruoskii itseään näistä ajatuksista myös siksi, että tietää ettei kaikki edes saa lapsia. Tai että osa lapsista syntyy sairaina tai kuolleina. Joissain ultrissa huomataan, ettei kaikki olekaan kohdillaan ja minä typerä, kypsymätön kakara, parun tervettä lasta, joka ei nyt sitten ollutkaan sitä sukupuolta kuin mitä "piti". Tuntuu väärältä, mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, niin en mahda tunteilleni mitään.

Sanotaan, että jokainen mies haluaa pojan ja jokainen nainen haluaa tytön. Uskon, että tämä pitää enemmän ja vähemmän paikkansa. Lisäksi yhteiskunnassamme on selkeä ihannekuva perheestä, jossa on sekä tyttö että poika. Luokohan sekin jo osaltaan ns. paineita, että perheeseen halutaan molempia?

Pahoittelen tekstini sekavuutta sekä toistoa. Ei tästä tällä päällä oikein hallitumpaa kokonaisuutta saanut. Pahoittelen myös jäätävää sisältöä ja parkuni aihetta. En halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, haluan olla vain rehellinen. Ennen kaikkea itselleni.


Nina

Ja ostoksia minulle.

Samaiselta kauppareissulta, josta eilen kirjailin, tarttui jotakin myös minulle. Sekä Ukkokullalle, mutta näitä asioita en ehtinyt edes kuvata, kun ne olivat jo kovassa käytössä. Joten tässä kuvakavaldissa siis vain naisellisia juttuja.

Gina Tricotista matkaan lähti ihana siipikaulaketju ja maximekko. Minähän olen siis jo kaksi viimeistä kesää ainakin hokenut, että minähän en moiseen telttaan pukeudu, oli miten high fashion tahansa. Vaan kuinkas sitten kävikään. Näin tämän, ihastuin avonaiseen selkämykseen sekä ajatukseen mekosta vatsan kanssa.

Kosmetiikkaakin piti hamstrata, sillä kaikenlaiset kemikaaliyhdistelmät vetivät kylppärissä viimeisiään. Vatsaa rasvataan tälläkin kertaa The Body Shopin kookosvoilla, joka oli aika ässä tuote jo ensimmäistä odotellessa. Toisena luottorasvana toimii apteekista saatava Essexin rasvainen rasva. Vielä toistaiseksi raskausarpia ei ole näkynyt. Ja kutinakin on helpottanut, kun on saanut käyttää näitä hyväksi havaittuja luottotuotteita.

Jokaisessa blogissa on hehkutettu näitä Aussien hiustuotteita, joten Sokoksella sitten itsekin päätin, että hitto, kokeilenpa minäkin. Valitsin testiin Aussome Volume -sarjan vähän skeptisesti, sillä minusta purnukoiden ulkomuoto näyttää enemmänkin koiran shampoolta kuin ihmisen. Minusta myös tuotteiden tuoksu oli aika kammottava joissakin tuotesarjoissa. Mutta moni kakku päältä kaunis, nämä Aussiet ainakin olivat ihan loistoja! Tuoksu oli aika kiva, kun siihen tottui, ja tukka tuntui tosi pehmoisalta ja tuuhealta pesun jälkeen. Tykkäsin. Minäkin siis.

Myös meikkivoiteen ostin ihan uutena tuttavuutena, mutta sekin osoittautui hyväksi ostokseksi. Maybellinen Fit Me tuntui ainakin minun naamariin sopivan hyvin – oli ihanan pehmeää ja hyvin peittävää, ja sävyvalintakin osui aivan nappiin. Tykkäsin tästäkin.

Tänään onkin ohjelmassa rakenneultra ja voi hitto, kun jännittää kuin pikkulasta jouluaattoaamuna... Onhan kaikki varmasti hyvin? Selviääkö sukupuoli? Hui ja jee!


Nina

Ostoksia hänelle.

Takana on mitä rentouttavin ostosreissu. Mukana oli Ukkokulta, joka ei kertaakaan inttänyt vastaan, että mitä ostamme ja mitä emme. Vaikka tokihan hänelläkin oli sanansa sanottavana ja sen verran kerrottakoon, että jos hän jotakin mieluisaa näki, niin kyllä hän sen myös osti. Siitä konkreettinen esimerkki tuonnempana. :)

Lähdin siis ennen kaikkea hakemaan pojalle kesävaatetta, mutta myös isompia vaatteita koossa 80–86 cm oli suotavaa löytyä. Kaikkea hitsin ihanaa olisi taas ollut. Voi miksi en ole miljonääri?

Seppälästä, jonne on ilmestynyt ihan hiljaittain ihana vauvanvaatemallisto, josta olisin voinut ottaa kaikkea yhden tai okei, kaksi:

HenkkaMaukasta, ensimmäisenä alelaarista löytynyt Ukkokullan must have -ostos ja sitten niitä oikeasti etsittyjä kesäkamppeita:

Lindexistä, jossa hyödynsimme tarjouksen "osta 30 €:lla, saat kympin alennusta":

Ruokakaupasta Kloppiselle mukaan lähti sikamakeita Liberon housuvaippoja (meillä menee vieläkin yli 8-kuisena koko 4)...

...ja toinen ensinokkamuki, jotta voimme pikkuhiljaa alkaa kunnolla harjoitella nokkamukista juomista ja tuttipullosta vieroittamista:

Takana on nyt kaksi hyvin nukuttua yötä ja voi että, kun on tehnyt hyvää. Nukkuminen on ihanaa. Syöminen meillä sen sijaan on edelleen vaikeaa. Johtunee kai hampaista, sillä muuten tuo poika kyllä viihtyy ruoka-aikoina suu auki aloillaan vaikka tunnin. Maidonjuonti on tökkinyt aivan erityisesti ja olemme kokeilleet vaikka ja mitä: kokeilleet kylmää maitoa, kokeilleet eri syöttöasentoja, eri syöttöpaikkoja, kunnes hokasimme, että maitoa juodaankin mieluiten (vain ja ainoastaan, korjaan) Mamin Anticolic-pullosta. Pyöreät Momma-pullot saa siis ilmeisesti pakata varastoon odottamaan Tyyppiä saapuvaksi.


Nina

It's a miracle?

Nyt on kuulkaa jaettava kanssanne tapahtunut ihme. Lähdimme tosiaan eilen Ukkokullan kera kaupoille ja kutakuinkin ensimmäisenä suuntasimme apteekkiin. Ihan vain hakemaan lääkitystä ja helpotusta Kloppisen lenssuun sekä hampaiden tekoon. Poika kun oli pari edellistä päivää kipeä kuin mikä, ja ennen kaikkea kiukkuinen kuin mikä. 

No, me saimme apteekkiin rahaa palamaan varmaan lähemmäs 40 € ja kun palasimme rohtojen kanssa kotiin, odotti siellä Kloppinen isovanhempiensa kanssa niin kuin ei olisi koskaan kipeä ollutkaan. Siis what the fuck? Huom-obs: Etono-puikko ei sitten ole Kloppiselle, vaan meille vanhemmille, joita nuo hyttysenperkeleet armottomasti pihalla järsivät. Niin ja jos et ole kuullutkaan tästä puikosta, niin minä ainakin osaltani suosittelen – helpottaa kivasti kutinaa tämä.

No, en valita kokemastamme ihmeparantumisesta. Viime yön nimittäin nukuimme ah-niin-makoisasti kokonaan ehtoosta aamunkoittoon eikä yöhön mahtunut ainuttakaan kiljumista. Pari kitinää ja yksi pinnasängystä lattialle kopsahtanut tutti, that's it. Ja voi tsiisös, että teki kuulkaa uni hyvää! <3 

Minä tietenkin nukuin yöni silti melko kehnosti ja näin jatkuvasti unta rakenneultrasta ja tyttöennusteesta. Kyse tuskin oli enneunesta, vaan pikemminkin alitajuntani virrasta, sillä edeltävänä päivänä puhuin useammankin tahon kanssa lähestyvästä ultrasta ja heiltä tuli veikkaus, että nyt on vuorossa tyttö. Itsellä sukupuoliolo vaihtuu vähintään kerran päivässä, että se siitä äidin intuitiosta. Järki sanoo, että tällä kertaa tulee tyttö, kun kaikki on ollut niin erilaista: 

- Ruokahimot ovat nyt ihan tyystin erilaiset: Kloppista venaillessa himoitsin lihaa ja kaikkea rasvaista ja tällä kertaa ensin himoitsin tomaatteja, sitten paprikaa ja tällä hetkellä kuluu aika appelsiineja himoitessa. 

- Kloppista odottaessa en joutunut oksentamaan juuri kertaakaan ja tällä kertaa taas olen oksentanut melkein puoleen väliin saakka. En onneksi päivittäin, mutta kerta viikkoon ainakin. Oksu on ollut herkässä, kun hajuaistikin on herkempi kuin koskaan ennen.

- Naama kukkii kilpaa kesäniityn kanssa, kun taas Kloppisen odotusaikana iho oli mielestäni paljon hehkeämpi eikä finneistä ollut tietoakaan. Selkäkään ei ole jäänyt ilman finnejä, huoh.

- Linea negra oli edelliskerralla navasta alaspäin ja nyt se menee myös navasta ylöspäin.

- Vatsan muoto on minusta jotenkin erilainen. Kuvia kun katsoo, niin ero ei ole niin huomattava, mutta jotenkin tämä pötsi on enemmän ylempänä kuin Kloppisesta. Silloin alavatsalla oli vain siro pallo. 

Eroja saattaa olla muitakin, ja niitä saattaa jatkossa ilmestyä, mutta tässäpä nyt päällimmäisiä mieleenputkahtaneita. Tänään on muuten tämän raskauden puolivälipäivä! Hurjaa! Sen kunniaksi loppuun vielä muutama vatsakuva, jotka on otettu tänään. Vai joko olette lopen kyllästyneitä kyttäämään ihran peittämiä vatsoja? 

Antakaa anteeksi roikkuvat ja tyylittömät kotivaatteet. Tästä on pinnallisuus kaukana, mutta äitiys sitäkin lähempänä.

Nina

Ps. Tarkkaavainen silmäilijä saattoi huomata, että sormestani uupuu kihlasormus. Totta on, mutta ilman mitään kutkuttavaa erodraamaa. Sormuksemme ovat nimittäin vihdoin ja viimein kaiverrettavana. Tekstiksi valikoitui "Meorum finis amorum" eli viimeinen rakkauteni ikuisesti. Romskua eikö. <3

Tyhjä takki.

Pari viime yötä ovat olleet rankkoja. Jos niitä pitäisi kuvailla kahdella sanalla, kuvailisin näin:

Yhtä helvettiä.

Ja miksikäs näin? No, mainitsinkin jo aikaisemmin, että Kloppiselle on tulossa hammas. Tarkkanäköinen Ukkokulta huomasi edellispäivän kauppareissulla, että kappas, alarivistöön on nousemassa samantien myös toinen hammas. Että siinä on sitten kestämistä, sekä meillä vanhemmilla että Kloppisella.

Kuva lainattu.

Tämäkin kuva lainattu.

Eikä siinä kaikki, että kärvistelisimme vain hampaiden kanssa, vaan tottahan toki tähän samaan sumaan Kloppinen tuli kipeäksi. Räkää tuntuu olevan pieni ja suloinen nenä täynnä, eikä kuumeeltakaan olla vältytty. Kloppinen on kovin itkuinen, ei siis ollenkaan oma itsensä. Poloisen käytös on ihan ymmärrettävää. Päivisin. Yöt sen sijaan ovat sekä minulle että Ukkokullalle oikea akilleen kantapää. Pinnaa eikä ymmärrystä meiltä vain riitä. Ikävä todeta, mutta näin se on. Jotenkin yön pimeydessä hämärtyy se vähäinenkin järki ja toisen itku tuntuu vain pelkältä kiusanteolta. Typerää typerää typerää! Mutta kun valvot sängyssäsi parikin tuntia putkeen ja juuri torkahtaessasi lapsi parahtaa jälleen itkuun, ei näiltä tunteilta voi vain välttyä.

Luen usein kateellisena (ja myös epäuskoisena) äitien blogeja, joissa he kertovat jälkipolvensa itkevän öisin jopa tuntitolkulla ja se ensimmäinen tunne heissä on se, että harmi kun ei lastaan voi mitenkään auttaa. Tunnenhan toki minäkin niin. Onhan se harmi. Mutta päällimmäisenä mielessä on usein raivo, kihisevä raivo. Ja kun olen saanut tunteeni kuriin, seuraava fiilis on helvetin surullinen olo ja paha mieli. Voitte vain arvata, etten tunne itseäni kovinkaan erinomaiseksi äidiksi näinä hetkinä.

Uskon, että kaikilla mammoilla kilahtaa, mutta he ehkä valitsevat blogeissaan sanansa toisin. He eivät ruinaa näistä asioista kuten minä, vaan he kirjoittavat kaikesta positiivisesta ja kivasta, kuten JaakkoMaijan kehityksestä ja siitä, että hän oppi taputtamaan. Minä sitten taas koen saavani enemmän voimaa siitä, kun pääsen jakamaan näitä fiiliksiäni tänne, pukemaan ne sanoiksi, toteamaan päivänselvyyksiä olemassaoleviksi. Tuskinpa te siltikään pidätte minua negatiivisena. Ehkä pikemminkin rehellisenä. Eniveis, näinä raskaina hetkinä tarvitsen tätä blogia henkireiäkseni. Paikaksi, jossa voin vuodattaa kaiken pastan mielestäni. Tajuta kirjoittamisen jälkeen, että hitto, elämä on. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

No, kukaan ei sanonut tämän lapsenteon olevan helppoa. Ja ei se sitä tosiaan ole. Öisin olen miettinyt, että mikä v*tun mielenvika minussa on, kun olen päättänyt tehdä putkeen heti toisen lapsen. Olenko oikeasti päästäni aivan sekaisin, eihän minusta hitto vie ole tähän? Kloppista odottaessani joskus mietin lähes paniikinomaisesti, että mitä olen mennyt elämälleni tekemään. Olen tekemässä muutoksen, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen enkä pääse mitään pastaa pakoon minnekään, vaikka kuinka tahtoisin. Tässäkin raskaudessa nämä tuntemukset ovat nousseet pintaan. Tietysti ovat, kun sama neito lastaan odottaa. Uskon näiden kyllä olevan aivan luonnollisia fiiliksiä, mutta silti tuo päätään nostava kauhu ja paniikki ovat ikäviä tuntemuksia. Väsymys on ikävä tuntemus.

Etenkin näiden parin itkuisen ja vaikean päivän jälkeen sitä miettii kauhunsekaisin tuntein, että mitäs jos Tyypillä on koliikki, mitä jos hän on hirvittävän vaikea vauva? Miten minä silloin jaksan ja pärjään, kun jaksaminen on kortilla jo nyt, kun takana on vasta kaksi pätkissä nukuttua yötä ja itkuisaa päivää? Ihan aikuisten oikeesti, mitä helvettiä minä sitten teen?! Kloppinen on ollut helppo ja siitä on minua ja meitä monesta suunnasta muistutettu. Ehkä tämä kokemani ei monen mittapuulla ole yhtään sitten mitään, mutta minun selkäranka on katkaistu. Näin pienestä. Näinkö vähän minä kestän ja jaksan? Näinkö tyydyttävään suoritukseen minä kykenen äitinä?

Takki alkaa olla tosiaan melko tyhjä, keho väsynyt ja pinna kireä. Kuten tästä postauksesta ehkä tuli ilmi. Ukkokulta ehdotti, että veisimme Kloppisen Mummolaan yökylään. Ei paskempi ajatus, mutta ensin on odotettava, että poika ainakin lenssunsa selättää. Ehkä me tosiaan vain tarvitsemme edes sen yhden yön vain meille kahdelle ja pätkittömille yöunille. Ehkä sitä sen jälkeen jaksaa taas.


Nina

Ps. Entinen shopaholic tietenkin luottaa myös Visan vinkumisen voimaan. Rahaa tulee tänään, joten minähän muuten todellakin lähden metsästämään kesäkukkia ja kesävaatetta koko perheelle.

Pps. Vaikka pilkkasinkin JaakkoMaijaa ja hänen taitoaan taputtaa, niin Kloppinenhan tosiaan oppi tässä taputtamaan. :D Lisäksi poika oppi niinkin ehdottoman tärkeän taidon kuin maassa nytkyttämisen. En osaa selittää tätä mahtavaa liikesarjaa sen kummemmin muuten kuin että se näyttää nytkyttämiseltä. Liekö tämä jokin ryömimisen esiaste?

Bloody Sweet.

Päähän ei ole viime viikkoina tuntunut mahtuvan juuri mitään muuta kuin verensokereiden arvoja, mahdollista raskausdiabetesta ja ajatuksia dieeteistä. Aiemmin jo totesin kuinka surkimus olen, kun pitäisi olla dieetillä, kaikki mahdottomat ja mahdolliset herkut siintävät mielessä 24/7. Ja jos taas ei tarvitsisi miettiä, niin en miettisikään. Yllättäen en ole oikein koskaan elämäni aikana ollut dieetillä...

Veemäinen neuvolanterkka antoi jotenkin aivan helvetin huonot ohjeet ja tiedot tästä koko rumbasta. Olen arvojeni kanssa pihalla kuin talitintti ja se ärsyttää, haluaisin nimittäin tietää, että ovatko arvot huonoja, helvetin huonoja vai mitä. Netin ihmeellinen maailma (sivustoa en enää ikävä kyllä muista, olisiko ollut joku HUS:in sivusto?) tiesi kertoa seuraavaa:

"Ruokavaliohoito on riittävä, jos paastoarvo on alle 5.0 ja aterian jälkeen alle 7.8."

"Insuliinihoitoa tarvitaan, jos paastoarvo on yli 5.5 ja aterian jälkeen yli 7.8."

Sain neuvolassa ohjeeksi mitata siis verensokereita neljä kertaa päivässä, neljän päivän ajan viikossa. Tässä ensimmäisen neljän päivän tulokset:

Päivä 1:
Paastoarvo = ennen aamupalaa: 4.6
1 h aamupalan jälkeen: 6.4
1 h lounaan jälkeen: 5.1
1 h päivällisen jälkeen: 4.9

Päivä 2:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.4

1 h aamupalan jälkeen: 5.5

1 h lounaan jälkeen: 6.1

1 h päivällisen jälkeen: 6.2

Päivä 3:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.9

1 h aamupalan jälkeen: 5.8

1 h lounaan jälkeen: 5.4

1 h päivällisen jälkeen: 5.1

Päivä 4:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.1

1 h aamupalan jälkeen: 6.0

1 h lounaan jälkeen: 6.0

1 h päivällisen jälkeen: 6.6

Ja tässä toisen rupeaman tulokset:

Päivä 1:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.5

1 h aamupalan jälkeen: 6.5

1 h lounaan jälkeen: 6.3

1 h päivällisen jälkeen: 5.3

Päivä 2:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.5

1 h aamupalan jälkeen: 6.8

1 h lounaan jälkeen: 7.6

1 h päivällisen jälkeen: 6.6

Päivä 3:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.7

1 h aamupalan jälkeen: 6.2

1 h lounaan jälkeen: 6.8

1 h päivällisen jälkeen: 5.5

Päivä 4:

Paastoarvo = ennen aamupalaa: 5.2

1 h aamupalan jälkeen: 8.1

1 h lounaan jälkeen: 6.5

1 h päivällisen jälkeen: 6.6

No, sitten tuli aika mennä näyttämään pärstää ja seurannan tuloksia neuvolaan. Terkka oli muuten kuin eri ihminen nyt, kun Ukkokulta oli mukana. Vittuilu ja suoranainen syyttely mässäilystä oli muuttunut täysin lohdutteluun ja tsemppailuun. Tähän asenteen ja käytöksen muutokseen on vaikuttanut joko terkan morkkis viime kertaisesta, Ukkokullan läsnäolo tai sitten nuo mittaamani arvot, joissa ei ilmeisesti ollutkaan niin paljon vikaa kuin mitä hän ehkäpä odotti olevan.

Kerroin terkalle kohtalaisen tarkasti mitä olin milloinkin syönyt sekä oman toteamuksen, ettei ruokavaliollani ole juurikaan vaikutusta tuloksiin. Esim. toisen viikon kolmantena päivänä vedin aamupalaksi kauraleipää ja sokerihuurrettuja maissihiutaleita ja tulos oli 6.2. Siitä seuraavana päivänä söin ruisleipää ja samoja muroja ja tulos oli huikea 8.1. Terkka oli samaa mieltä ja kuten jo sanoinkin, niin hänen tyylinsä puhua minulle oli todella puolustava: sinä et ole tehnyt mitään väärin, syöt ihan hyvin, kroppasi nyt vain reistaa tällä tavalla raskauden takia...

Vaikka kaiken kaikkiaan tulokseni olivat kuulemma hyviä, niin tajuan itsekin, että tuon paastoarvon kanssa on jotakin häikkää ja siksi sainkin lähetteen Tyksiin. Tasan viikon päästä minulla onkin aika erikoislääkärille ja lievästi sanottuna olen kauhuissani. Pelkään aivan helvetisti, että joudun pistämään itseeni piikkejä, insuliinia. Lisäpelkoa tuo ajatus jättisuuresta vauvasta. Tätä pelkoa ei lieventänyt todellakaan terkan vatsan tunnustelu: "Kylläpä tämä tuntuukin jo suurelta"& "Siirrettiinkö ultrassa laskettua aikaasi?". Apua apua? Kauhulla odotan myös maanantain rakenneultraa. Mitä jos sielläkin todetaan, että vauvani on jo nyt huge...?

Olisi kiinnostavaa, enemmän kuin kiinnostavaa, kuulla, jos jollakin lukijalla tai kävijällä on ollut raskausdiabetesta tai muuta ongelmaa arvojen kanssa. Millaisia arvoja te mittaatte? Auttaako ruokavalio? Oliko vauva kuinka suuri syntyessään? 

Nina

Ps. Raskauteni on juuri kohta puolessa välissä ja painoa on jo tullut yhteensä viisi-kuusi kiloa. Puntarinperkele näytti aamulla, syömisen jälkeen kylläkin, 71 kg. Hyi hittolainen.