Yksi vuotta.

Vuoden aikana...

* olen oppinut kärsivällisemmäksi kuin koskaan.
* olen tuntenut kärsivällisyyden häviävän kuin pieru saharaan ja halunnut raivota niin paljon, että päästä napsahtaa verisuoni.
* olen oppinut, mitä tarkoittaa äidin rakkaus. Tai miltä tuntuu, kun sanotaan, että oma lapsi on rakkainta koskaan.
* olen pysynyt omana itsenäni. Ainakin omasta mielestäni. Minusta ei tullutkaan kaikentietävää supermutsia, jonka elämäntyö on tästä eteenpäin pöhöttyä, rupsahtaa sekä elää vain ja ainoastaan lapsilleen. Minulla on edelleen omia unelmia ja omia juttuja, ja edelleen rakastan laittautua sekä panostaa itseeni.
* olen jakanut yhden kakkaan liittyvän tilapäivityksen Facebookissa. Vähän noloa näin jälkeenpäin, sillä lähipiirini tietää kuinka olen vitsaillut tällaisten äitien kustannuksella. Mutta kun oikeasti tapahtuu se käsittämätön shitti-äksidentti, ei voi muuta. Mukama.
* olen rakastunut palavasti naisten vaatteiden lisäksi myös lastenvaatteisiin ja voisin shoppailla niitä joka päivä. En edelleenkään ymmärrä äitejä, jotka ottavat kaiken vastaan kierrätettynä eivätkä hanki itse mitään uutena. En kai minä sentään ole ainut, joka aamutuimaan miettii lapsen lipastolla asukokonaisuuksia? Enhän...?
* olen oppinut vauvoista/lapsista hirmuisesti: miten vaihtaa vaippa, koska vaihtaa uusi vaippa, koska laittaa vauva nukkumaan, miten pidellä lasta, millä eri konsteilla vauvan voi laittaa nukkumaan, mitä laittaa vauvalle talvella päälle jne jne.
* olen maistanut monta lusikkaa ruokaa, joka ei maistu millekään.
* olen oppinut hirmuisesti kaikkea teknistä, kuten miten kiinnittää vauva turvakaukaloon ja turvakaukalo autoon jne. Minulle haastavia tehtäviä siis, sillä liikkuvia osia on yksinkertaisesti liikaa.
* olen oppinut, että äiti-ihmisten sanonta: "olen valmis ottamaan kehooni merkkejä, kuten raskausarpia, läskiä ja suonikohjuja, kun tiedän, että niistä palkintona on lapseni" on täyttä paskaa. En tunne henkilökohtaisesti yhtäkään tällaista ihmistä, joka 5-vuotiaan lapsen äitinä hehkuttaisi raskauden pilaamaa kroppaansa. En yhtäkään.
* olen oppinut kuitenkin, että keholleen voi olla armollisempi. Raskaus ja synnytys eivät useimmilla vastaa sunnuntain iltapäiväkävelyä, joten siitä väkisinkin jää kehoon merkkejä ja piste. Niiden kanssa pitää oppia vain elämään.
* olen alkanut arvostaa lähipiirini ihmisiä, joilla on lapsia. Heillä vain on kyky ymmärtää meidän elämää vähän lapsettomia paremmin.
* olen pitänyt pääni: meillä on esimerkiksi edelleen koriste-esineitä melko matalalla ja Kloppinen yltää niihin helposti. En vain ole valmis (vieläkään) tinkimään sisustuksesta. Ehkä sitten, kun Jäpikkäkin on tullut, niin pitää pyörtää tämä päätös ajan ja käsiparien loppuessa.
* olen oppinut ymmärtämään uhmatuhmien kanssa hikipäissään tuskastelevia vanhempia. Lapsiin toisinaan iskee jokin demoni ja se tuntuu aiheuttavan jonkin sortin kohtauksen, jolle ei vain voi mitään. Paskempi homma, että tämä yleensä tapahtuu siellä lähimarketissa.
* en ole muuttunut lapsi-ihmiseksi. Toki ystävien lapset ovat ihan kivoja ja siedettäviä, mutta yksikään vauvan kuva ei edelleenkään saa minussa aikaan "Aaawwwww..."-henkäisyä. Paitsi jos huomaan katsovani Kloppisen vauvakuvia.
* olen tajunnut vaativani itseltäni aivan liikaa. En ole täydellinen äiti, enkä sellaiseksi voi tullakaan. Minun pitää antaa itselleni puutteeni ja virheeni anteeksi, ja olla ihminen.
* en ole oppinut sietämään sotkua. Pian kahden pojan äitinä tämä tullee radikaalisti muuttumaan, uskoisin. Edelleen esimerkiksi sormiruokailu on mielestäni ahdistavaa. Miksei meillä jo ole sitä rohmubulldoggia, joka vesikielellä hoitelisi ruokapöydän alusen?
* olen alkanut kaivata kuivausrumpua. Pidän pyykkivuoren valloittamisesta, mutta joku tekninen vekotin voisi silti mielihyvin vähän avittaa.
* olen alkanut kaivata myös omakotitaloa. Tilaa, omaa pihaa. Kyllä sellaiselle olisi käyttöä näin lapsiperheellisenä.
* olen vakuuttunut siitä, että oli erittäin hyvä päätös olla kotona Kloppisen kanssa eikä viedä häntä yhdeksänkuisena hoitoon. Ei niin pientä sinne voi viedä. Hei oikeesti, tää meidän yksilö ei osaa puhua eikä kävellä. Eihän sitä sinne oikeesti voi viedä. Mutta ymmärrän silti, että toisilla ei ole valinnanvaraa. Ja onhan tämä pikkuhiluilla kitkuttelu perseestä.
* olen alkanut nauttia kotonaolosta enkä ole kaivannutkaan niin paljon sosiaalista elämää kuin mitä ennen Kloppista kuvittelin. Minusta on varmaan kehkeytynyt siis kunnon erakko.
* olen alkanut nauttia rytmeistä, aikaisista aamuista ja aikaisista nukkumaanmenoista. Olen alkanut nauttia tappavan tylsästä perhe-elämästä.
* olen unohtanut Kloppisen ensimmäisen nimipäivän.
* olen tajunnut olevani aivan järisyttävän onnekas: Ukkokulta on mahtava isä, joka oikeasti antaa aikaa lapselleen eikä esimerkiksi vain pelaa pleikkaa ja rieku viikonloppuja lähipubissa. Hän auttaa, joskus jopa oikein pyytämättä.
* olen kihlaantunut tuon miehen kanssa ja päättänyt vaihtaa harvinaisemman sukunimeni miehen nimeen, sillä mielestäni perheellä kuuluu vain olla sama nimi.

Tänään on meidän perheessämme suuri päivä - rakas esikoisemme Kloppinen täyttää yksi vuotta! <3 Tuntuu epätodellisen todelliselta. Olen yksivuotiaan pojan äiti.


Nina

No saavatpahan taas lähettää laskun.

Eilen oli käynti pelkopolilla. Odotukset olivat melkoiset, mutta silti jostain syystä käynti pelotti. Odotushuoneessa pyörrytti, oksetti ja vatsassa väänsi. Ukkokulta totesi tyynesti, että voi kunpa meidät vastaanottava kätilö olisi ikäloppu kehäraakki eli paljon nähnyt ja kokenut, eikä mikään edellispäivänä valmistunut keltanokka. No, lähempänä jälkimmäistähän se meidät vastaanottanut kätilö sitten oli. Ei nyt onneksi sentään nuorempi kuin mitä minä, mutta tokkopa meillä yli viittä vuotta on ikäeroa.

Hurja sattuma oli, että "pääsimme" keskustelemaan peloistamme samaan synnytyssaliin kuin missä Kloppinen syntyi. Saliin numero kolme. Paikka ei silti tuntunut niin pelottavalta kuin mitä olisin etukäteen saattanut luulla. Synnytysosaston haju sen sijaan hyppäsi heti nenään ja sai aikaan vähän kylmiä väreitä. Kuitenkaan yllätyksekseni itse paikka ei ollutkaan niin pelottava ja ahdistava kuin mitä odotin.

Keskustelu sen sijaan oli aika turhanpäiväistä. Siinä missä olisin kaivannut tsemppaavia sanoja ja kokemuksen kovaa rintaääntä siitä, että uudelleensynnyttäjän synnytys on aina ihan eri luokkaa kuin ensisynnyttäjän, sain vain "faktista faktaa" siitä, että synnytys sattuu. Ohh... No shit? Sain lupauksia, että minusta pidetään huolta, mutten lupausta, etteikö minuun sattuisi. Eipä tuo nyt ihan tajuntaa räjäyttävä uutinen ollut. Ja kun erikseen kysyin, että kertoisiko hän miten ensisynnyttäjien ja uudelleensynnyttäjien synnytykset käytännössä eroavat toisistaan, sain näitä liiba-laaba-vastauksia kuinka jokainen synnyttäjä on yksilö, kuinka jokainen synnytys on omanlaisensa ja että yleensä toinen synnytys on hieman helpompi.

Hieman?

No eihän tässä sitten mitään.

Keskustelussa kävimme minua vaivaavia asioita läpi, mutta sekin tuntui jotenkin hankalalta, sillä en osaa oikein nimetä yksittäisiä asioita synnytyksestäni, jotka jäivät kalvamaan. Siitä sessiosta kun jäi kalvamaan ihan kaikki, sairaalassaoloa myöden. Tietenkin painotin ponnistusvaihetta - se nimittäin tuntuu kaikkein kauheimmalta ja pelottavimmalta asialta tällä hetkellä. Painotin, että haluan ja vaadin jotain helpotusta tähän vaiheeseen. Tuntuu, että tämä toiveeni nyt painettiin osittain vähän villaisella. Tapaamamme kätilön mielestä tämän kuuluu sattua, jotta tiedän mihin suuntaan ponnistaa. Tokaisin, että viime kerralla ei muuta tehnytkään kuin sattui aivan helvetisti, eikä minulla ollut aavistustakaan, että mihin suuntaan ponnistaa. Minä vain ponnistin, hädissäni ja peloissani toivoen että tämä on pian ohi. Mutta eipä ollut. Ääretöntä tuskaa, kipua ja nöyryytystä kesti 56 äärettömän pitkää minuuttia. Joka lopulta päättyi siihen, että olin aivan loppu ja Kloppinen autettiin maailmaan imukupilla.

Kätilö arveli, että olin alkanut ponnistaa liian varhaisessa vaiheessa. Että siksi tunsin niin hyvin supistukset. Hän kirjasi ylös, että tällä kertaa ponnistusvaihetta pitkitetään mahdollisimman myöhäiseksi ja sitten yritetään epiduraalin avulla (?) saada supistuskivut vatsalta ja selältä pois. Jotta tällä kertaa tuntisin vain sen paineen ja ponnistamisen tarpeen. Pitkitys ei kuulostanut omaan korvaan järin hyvältä. Vieläkin muistan sen kauhutarinan, kuinka juuri Tyksissä yhden synnytyksen (ja olikos vielä, että juurikin ponnistusvaiheen...?) annettiin pitkittyä liiaksi ja vauva kuoli. Siltikään en voi muuta kuin toivoa parasta ja luottaa kätilöiden sekä lääkäreiden ammattitaitoon.

Lisäksi tämä kätilö kirjasi ylös, että avautumisvaiheen kivunlievityksestä on pidettävä tällä kertaa erityisen hyvää huolta, jotta olisin täysissä voimissa sitten ponnistusvaiheessa. Viimeksihän avauduin vaatimattomasti 18 tuntia, kuumeeni nousi ja lopulta minulle annettiin tunti aikaa avautua loppuun spinaalin vaikuttaessa. Muuten edessä olisi ollut sektio.

Avautumisvaihe kesti Kloppisen kanssa ilmeisesti sen takia, että pojan pää oli pitkään huonossa asennossa ja hän "etsi" oikeaa asentoa tullakseen ulos. Niinpä pää ei ollut "pieni kuten on luonto tarkoittanut" eikä synnytys ollut sujuva, vaan pikemminkin ihan kaikkea muuta. Siis korjaan, pojan pää oli täydellisen kokoinen hänen syntyessään, mutta päänasento synnytyskanavassa ei ollut pieni kuten ideaaliasennossa ja ideaalitilanteessa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? (Kelle tuli mieleen DNA:n mainokset, huutaa hep.)

Tällä kertaa toivon siis kädet ja jalat ristissä, että Jäpikän pää olisi mahdollisimman hyvässä asennossa, jotta synnytys ei tämän vuoksi pitkittyisi. Tällä kertaa aion myös kärvistellä kotona mahdollisimman pitkään. Tällä kertaa synnytyssalissa ei tasan tarkkaan nähdä opiskelijoita. Tällä kertaa yritän päästä synnytyssaliin, jossa on amme.

Yritän lähteä synnyttämään avoimin mielin. Yritän pitää mielessäni kätilön sanat: "ensimmäinen synnytys oli ja meni. Se oli kauhea. Mutta se on nyt ohi. Tämä synnytys on ihan uusi ja oma juttunsa. Tämä ei ole jatkumoa aikaisemmalle synnytykselle, vaan tämä on ihan uusi kokemus, joka voi olla ihan millainen vain".

Yritän valmistautua henkisesti mahdollisimman hyvin, jotenkin, sillä edessä se synnytys on. Pahimmillaan jo ensi yönä - kuka tietää. Yritän valmistautua, että kipua on luvassa, mutta pian se onkin jo ohi ja Jäpikkä, meidän palkintomme, on täällä kanssamme.

Mutta niin, oliko keskustelu kätilön kanssa poliklinikkamaksun (27,50 €) arvoinen?

No ei ollut.


Aina-vaan-flunssaisin-terveisin,
Nina

Flunssaa? Hampaita? Synnytys?

Postaustahtini on kummasti tässä hiljentynyt. Vaikka työn alla MONTA raakiletta erinäisistä aiheista, on pääsyy hiljaisuuteen kuitenkin Kloppisen flunssa. Tänään heräsin sitten itsekin lievään kurkkukipuun. Niin ja arvatkaa mihin muuhun? Muutamaan supistukseen ja siihen, että sainkin vatsaa kaksinkerroin pidellen juosta vessaan. Ai että, tuntui oikein nostalgiselta. Samaa vaivaa oli Kloppisestakin viimeisinä viikkoina. Ja sittenhän se synnytys käynnistyikin. Mutta jos tämä samalla lailla menee kuin edelliskerralla, niin voinemme laskea, että synnytykseen on vielä ainakin pari viikkoa aikaa. Ja se olisikin ihan hyvä aika: Kloppinen ehtisi parantua, minä ehtisin parantua, Kloppinen saisi viettää kaikessa ainutkertaisuudessaan ensimmäiset synttärinsä ja minä ehtisin toipua niiden vietosta. Laskettuun aikaan ei ole niin väliksikään päästä. Mitä nopeammin tämä on ohi, ja mitä vähemmän Jäpikkä ehtii kasvamaan, niin sitä parempi. Vaikka jokainen supistus saakin aikaan lievää pakokauhua - eihän vielä, eihän vielä, EI PLIIS VIELÄ...

Kloppisen flunssasta päättelen, että hälle taitaa olla tulossa hampaita. Viimeksikin pojan nokka vuosi, kun ikenissä tapahtui. Niin varmaan siis tälläkin kertaa. Kaiken lisäksi Kloppinen on kuolannut kuin pahemman luokan berhandilainen viime viikot. Niin ja kaikkea mahdollista ängetään suuhun.

En tiedä johtuvatko tietyt asiat niistä hampaista, flunssasta vai mistä, mutta moni asia tuntuu olevan muutoksen kourissa. Päiväunet, joita ennen (ja vielä epätoivoisesti yrittäen edelleen...) nukuttiin hyvällä mielellä kahdet, ovat muuttuneet laadultaan ei niin hyviksi. Ensinnäkin nukahtamiseen saattaa mennä aivan kevyesti tuntikin, siinä kun ennen jätkä on sammahtanut alta puolen tunnin. Ja kun unta on ennen vedetty palloon pari tuntia, niin enää unta riittää hädin tuskin tunniksi. Päiväunia nukuttiin siis aamulla pari tuntia heräämisen jälkeen (n. klo 10-12) ja iltapäivällä (n. klo 16-18) keskimäärin pari tuntia. Tämä toimi hyvin. Huomaa mennyt aikamuoto, toimi. En tiedä onko aika siirtyä vain yksiin päiväuniin. Unimäärä tuntuu vain sitten niin kovin vähältä, mutta mitä ilmeisemmin se alkaa riittää tässä ikävaiheessa. Tätä pitänee yrittää vaikkapa ensi viikon alusta.

Muutosta on myös syömisessä. Meillä tosiaan aamupuuro jäi pois ja aamut ovatkin nykyään asteen verran siedettävämpiä. Jollei lasketa eilistä - poikakulta kun sitten sylkäisi lusikallisen mustikkasose-maustamaton jogurtti -komboa niin, että tuota mössöä oli kaikkialla keittiön seinää myöten. Sain aika hillittömän raivarin, voinen tunnustaa, ja Kloppisen syöminen loppui muuten siihen. Maitoa annoin, mutta kunnon ruokaa tarjosin vasta seuraavan ruokailun yhteydessä. Jälkeenpäin mietin, että olinko turhan raakalainen, mutta Ukkokullan mielestä tein aivan oikein. No, muuten tosiaan tuo jogurtti on laskenut aika paljon puuroa paremmin aamuisin alas. Kloppisen ruokavalioon on tulla tupsahtanut myös viili ja voe mahoton, sehän vasta herkkua onkin. Ja se onkin ihan jees juttu, sillä maito tökkii, taas, ja pahasti. Tänään ajattelin ostaa kaupasta piimää ja testata sen suosiota pojalla.

Lisäksi pitäisi ihan oikeasti alkaa harjoitella tuota tuttipullosta luopumista. Tuntuu vain, että jatkuvasti on jotain vaikeuksia jossakin, minkä verukkeella siirrämme nokkamukilla juomista eteenpäin. Sama juttu tutin kanssa. Sitähän meillä ei hirveästi edes lopoteta, vain unille mentäessä, mutta senkin käytön tahtoisin lopettaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Se kun on lähipiirissä niin nähty, että mitä kauemmin niiden tuttien kanssa pelehditään, niin sitä helvetillisempää on niistä luopuminen. Nytkin tuttia ängetään suuhun nukkumaan mentäessä, kun poika on kipeä. Ja kun se nukahtaminen on niin vaikeaa nykyään päikkäreille. Äh.

Harmittaa aivan vietävästi, että joudun mitä luultavimmin perumaan torstaisen neuvola-ajan Kloppisen ja minun flunssien vuoksi, sillä minulla olisi aivan kauhea kasa kysymyksiä koskien Kloppisen ruokailua ja "normaaliruokaan" siirtymistä. Ja olisihan se kiva nähdä miten poika on taas kasvanut. Rokotteiden siirtäminen vaikkapa viikolla sen sijaan onkin ihan ok. Näillä raskaushormoneilla nimittäin tulen luultavasti pillittämään tässä tilanteessa kuin pikkuvauva ja se hävettää jo valmiiksi.

Kloppinen oppi muuten eilen nousemaan seisomaan aivan itse. Tämä taito opittiin pinnasängyssä, missä varmaan moni muukin baby tämän oppii. Eli taas on aika laskea pinnasängyn pohjaa ja taas on vähän vaikeampaa kurotella sinne pohjalle tämän vatsan kanssa... Ja ah, kiitos tämän taidon, on Kloppisen nukahtaminen taas pikkiriikkisen hankalampaa. Toinen onneton kun ei nähkääs osaa/muista laskeutua aina persauksilleen ja sitten tulee huuto, kun saa seistä aina vaan.

No, nyt ei auta kun mennä napsaisemaan naamariin yksi Panadol ja alkaa meikata. Tänään on nimittäin meillä käynti pelkopolilla. Pelottaa sekin - saankohan jonkin ahdistuskohtauksen synnytyssalin nähdessäni?

Kirjoittelen tästä käynnistä huomenissa, mikäli vain jaksan.


Nina

Qme.

Vähän harvinaisen teiniotsikko, hah-ha-haa, vaan kohtapa teille valkenee, että mistä näitä väsyneitä läppiä oikein tulee...

No, niitä tulee siitä, kun yks-veelle iskeepi yöllä yhtäkkiä nuha, yskä ja kuume ja sitten siitä, kun olet kutakuinkin viimeisilläsi raskaana etkä saa nukuttua edes vähääkään.

Kivaa! <3 <3 <3

Valvoin eilen johonkin yhteen, kun yhtäkkiä kuulin Kloppisen yskäisevän jokusen kerran. Tästä seurasi nenän niiskaisuja ja niitä seurasi lohduton itku. Menin Kloppisen huoneeseen ja yritin antaa pienelle tuttia. Vaan lopotapa siinä tuttia, jos ei kerran henki kulje. Pyörin ja hyörin hetken aikaa, että mitä helvettiä tässä pitäisi tehdä. Väsyneenä kun lanttu ei leikkaa. Pitäisikö imeä räkää nenäfriidalla? Antaa suppo? Missä olikaan niitä keittosuolatippoja? Jos otan Kloppisen syliin, niin havahtuuko hän lopullisesti hereille ja saa kunnon raivarin eikä nukahdakaan enää koko yönä? Missä olikaan ne puupalikat, joilla olemme ennen nostaneet pinnasängyn päätyä? Ja mitä helvetin hyötyä niistä enää on, kun Kloppinen nukkuu lähes jatkuvasti pää jalkopäässä ja ties millaisissa asennoissa? Siis miten ihmeessä helpottaa yks-veen oloa, miten hoitaa pöpö pois?

Ukkokultakin siinä sitten heräsi ja olikin ihan hyvä sauma tapella ja kinastella vähäsen. Lapsi huutaa ja molempia väsyttää. Kaikki palaset kunnon riitaa varten siis sangen kohdillaan. Sihisimme toisillemme kuin käärmeet ja yhteistuumin putsasimme Kloppisen nokan: minä pidin kiinni, Ukkokulta imi ja Kloppinen huusi kuin teurastettava sika.

Itkua riitti noin tunnin verran, mutta sitten poika viimein nukahti. Ukkokulta nukahti. Minäkin ensimmäistä kertaa nukahdin.

Kunnes heräsimme kaikki kolme (tai oikeastaan neljä, sillä Jäpikkäkin heilui masussa) noin kello neljä aamulla uuteen rumbaan. Putsattiin nokkaa, huudettiin, tapeltiin ja vihdoin miesväki taas nukahti. Masuasukkia myöten. Vaan en tietenkään minä. Paskanmarjat, valvoin aamukuuteen, siis siihen asti, että Ukkokullan herätyskello soi. Raavin jalkoja. Tähän vaivaan ei ole muuten edelleenkään syytä löytynyt. Neuvolanterkka arveli, että kutina johtuu raskaudesta ja toisinaan näille ei kuulemma vain löydy syytä ja selitystä. Etenkin kun minulla ei ole koskaan ennen ollut mitään tällaista eikä merkkiäkään esimerkiksi mistään jalkasienestä näy eikä kuulu.

No, takaisin asiaan. Torkahdin sitten aamusta noin puoleksi tunniksi, kunnes Kloppinen aloitti jälleen huutonsa. Raasureppana. En juurikaan edes muista, mitä tein, mutta nukahdimme kuitenkin molemmat uudelleen. Pari kertaa aamulla Kloppinen kitisi, mutta ilmeisesti olimme molemmat niin väsyneitä viime yöstä, että nukuimme siitä huolimatta ysiin asti. Melko mahtavaa. Ukkokulta-parka sen sijaan lähti töihin ennen seiskaa ja on varmaan aika melkoisen kuitti viime yön johdosta.

Viikonlopun kunniaksi meilläkin pidetään tänään nesteytyksestä hyvä huoli.

Minä olen ainakin kuin zombie. Meitä yhdistää freesi look ja tyyli kävellä. Toivon hullun lailla, ettei tuo Kloppisen pöpö tartu nyt minuun. Tai ettei synnytys käynnisty ensi yönä. Siinä vasta olisikin vallattoman houkutteleva kombo: synnytys kipeänä ja äärimmäisen väsyneenä. <3

Eilen olimme illalla Ikeassa Ukkokullan kanssa hakemassa kaikenlaista roinaa Kloppisen synttäreitä ajatellen. Ja muutenkin. Haimme kakkulapiota, valokuvakehyksiä, kertsilautasia, Malm-lipastoja sekä valkoiset verhot olohuoneeseen. Sen jälkeen kävimme tekemässä ruokaostokset kaikessa rauhassa, kun Kloppinen naatiskeli isovanhempiensa huisista seurasta. Minua supisteli ja pyörrytti. Muuten oli kivaa. Paitsi että voi hiivatti miten paljon voikaan mennä rahaa synttärijuhlien herkkuihin ja tarjoiluihin. Meillä kun osa vieraista tulee jo huomenna, kun yksi ja sama päivä ei kaikille sopinut. Samapa tuo meille, herkkugourmetkakkuja en ala joka lauantai leipomaan, mutta kuitenkaan luonne ei anna periksi olla panostamatta edes vähän tarjoiluihin. Tulevathan ne vieraat niin kaukaakin...

...vaikka luvassa on kaksi herkkupitoista päivää, niin ei lohduta, kun tietää, että pitää siivota kunnolla lattiasta kattoon, kahta eri päivää varten. Väsyneenä, supistelevana, kipeän pienen pojan kanssa. Blööh.

Mukavaa syksyistä viikonloppua kuitenkin kaikille!


Nina

Jotain rajaa. Mutta millaista?

"Ei kyllä vielä vajaa 1v lasta niin vaan laiteta kuriin."

Näin kommentoi eräs anonyymi, kun aikanaan tunnekuohuissani kirjoitin tämän postauksen koskien kaverini yks-vee lasta ja hänen ojentamistaan. Tuolloin Kloppinen taisi olla iältään viisi kuukautta ja olin autuaan tietämätön tästä ihanasta ikävaiheesta, kun yksi vuotta on juuri kohta plakkarissa ja päällänsä on jokin ihme uhma. Liikkumaan on opittu ja maailma on avautunut. Ja nyt noi vanhemmat on alkaneet sitten hokea jotain ihme ei:tä...

Luin tekstiä osittain nolona. Mieleni ei kuitenkaan ole muuttunut oikein missään asiassa, mutta ehkä olisin voinut odottaa vaikka viikon, että se pahin tunnekuohu sisälläni laantuu ja kirjoittaa vasta sitten. Kun olen vähän rauhoittunut. Vaan eipä se semmoinen sovi tämän tytön tyyliin, ei.

Seison edelleen sanojeni takana, vaikkakin minulla itselläni on täällä kotona se yks vee tuhma, ja olenkin aina vain ylläolevan kommentoijan kanssa eri mieltä (kommentit ja erilaiset mielipiteet ovat silti rikkaus, muistuttaa hän! <3). Kyllä lapsi on laitettava ojennukseen iästä huolimatta, etenkin kun ei olla kotona. Mielestäni lapselle pitää pystyä opettamaan rajoja - mitä saa tehdä ja mitä ei, mihin saa koskea ja mihin ei. Ratkaisu ei mielestäni ole vain tavaroiden poissiirtely lapsen silmistä. Enhän minä kaupassakaan voi alkaa siirtää banaanilaaria maito-osastolle, jos Kloppinen banskuja päättää haluta lääppiä. Mielestäni myös toisen omaisuutta pitää opettaa arvostamaan ja kunnioittamaan. "Nämä eivät ole meidän emmekä me saa niihin koskea. Ja piste."

Edelleen olen sitä mieltä, että se on vanhemman tehtävä nämä rajat ja rajoitukset lapselle osoittaa. Olkoonkin se sitten sitä, että ei:tä hoetaan päivässä 10 000 kertaa ja lasta pitää siirrellä sata kertaa pois. Ehkä teen asiat jonkun mielestä turhan vaikeasti, ehkä olen toisen mielestä tiukkapipo, mutta vielä vain ainakin jaksan itse Kloppista nostaa pois tv:n edestä sitä lääppimästä ja kieltää koskemasta kirjahyllyyn. Sen verran olen toki suunnitellut, että alimmille tasoille siirtynee vähemmän rahallisesti ja tunteikkaasti arvokkaat tavarat, eli jos jokin kuitenkin pojan käsiin päätyy, niin sen hajoaminen ei hajota minua sisäisesti kovin syvästi.

Toki ymmärrän ystävääni paremmin nyt, kun omakin lapsi on samanlainen ja elää samaa vaihetta. Sillä erolla toki, että Kloppisen uskaltaa päästää leikkimään kenen kanssa tahansa - hän osaa olla melko hellä ja liikkeiltään rauhallinen. Ainakin vielä toistaiseksi. Ymmärrän nyt, että kurin pitäminen on aika haasteellinen kysymys ja usein Ukkokullan kanssa mietimmekin, että millainen kurinpito ja rajojen vetäminen tähän vaiheeseen on toimivaa ja sopivaa. Selkäsaunoja emme luonnollisestikaan kannata, mutta emme myöskään pelkkää sormien läpi katselua ja periksiantoa asioissa.

Kloppinen on nykyään aika haastava ja vaikea pieni poika. Kun vauva-aika oli sikahelppo, niin nyt sitten saamme ilmeisesti mekin "osamme". Kloppinen laittaa vastaan hurjasti erilaisissa asioissa, kuten syömisessä ja erityisesti nykyään vaipan ja vaatteiden vaihdossa. Olen luonteeltani melkoisen periksiantamaton ja sehän olisi vähintään luonteenvastaista edes haaveilla antavansa toiselle periksi, että no, ole nyt sitten hetki pelkällä vaipalla. Pukemista jatketaan päättäväisesti ja kohtalaisen hellästi, ettei riehuva lapsi ole kuin nyrkkimatsin jäljiltä tämän jälkeen. Äitini mukaan minäkin olin kuin myrskyn merkki aina vaatekerran nähtyäni, ja kuulemma tein äidistäni aika seinähullun tällä piirteelläni, mutta niin vain minä opin sen seikan elämästä, että pukea pitää. Minusta ei tullut nudistia, vaan pikemminkin shoppailuholisti.

On varmaan jokaiselle ihan päivänselvä juttu, että jos lapsi on nappaamassa sähköjohtoa kaulansa ympärille tai tunkemassa pieniä soukkia nakkejansa pistorasiaan, niin hänelle tietenkin sanotaan napakasti ei ja hänet haetaan vaaranvyöhykkeeltä veke. Tällainen rajojen vetäminen lienee hölleimmillekin mammoille ihan arkipäivää. Toistettuasi ei:tä viikossa noin miljoona kertaa, sitä miettii, että oppiikohan tuo kersa tätä koskaan. Mutta sitten taas, opinhan sen minäkin. Elossa ollaan, vaikka omassa lapsuudenkodissakin oli oletettavasti pistorasioita 80-luvulla.

Mutta mitäpä tehdä, kun piirun verran alle yks-vee riehuu syöttötuolissaan niin hurjasti, että eilen illalla siitä lensi mutteri??! Heiluminen ei ole siis mitään pienoista kiikkaa-kiikkaa-heilumista, vaan pikemminkin raivotautisen mielipuolen riehumista. Touhu on järjettömyytensä lisäksi myös vaarallista - mitä jos syöttötuoli (jonka piti muuten olla tukeva kuin mikä) kaatuu ja Kloppisen raaja jää kaatuvan tuolin ja lattian väliin? Hyi että - enpä tahdo edes kuvitella moista äksidenttiä ja sen jälkimaininkeja...

Sano Kloppiselle ei - hän jatkaa heilumista entistä innokkaammin.
Sano Kloppiselle ei ja korota ääntä vähän - häntä huvittaa.
Sano Kloppiselle ei ja korota ääntä paljon - häntä huvittaa kahta kauheammin eikä tuolin heiluminen ole pysähtynyt missään vaiheessa.
Ota syöttötuolista kiinni, sano Kloppiselle ei huutamalla - ja häntä huvittaa aina vain.

Löipä Ukkokulta kerran nyrkillä pöytään ja siitäkään ei poika ollut moksiskaan, nauroi vain. Minäkin tunnustan väsyneenä ja lopen uupuneena tehneeni niin. Seli-seli. Harmittaa vietävästi, sillä tällaista toimintatapaa kun en pojalle tahdo ikipäivänä opettaa - että tavaroihin puretaan kiukkua nyrkkiä lyömällä. Ei edes sillä ehdolla, että näin korjataan myös rikkinäinen elektroniikka.

No, pointti on kuitenkin se, että miten saada Kloppinen ymmärtämään, että ei on ei, eikä kyse ole mistään leikistä? Kloppista kun ei oikein voi kesken syönnin viedä syöttötuolin äärestä pois. Rajojen kokeilu ja tällainen riekkuminen kuuluvat epäilemättä tähän ikään, mutta en voi painaa syöttötuolissa riehumista ihan villaisella, sillä ihan oikeasti, siinä voi tulla todella iso pipi.

Olisi kivaa kuulla, että millaisia uhmatuhmia teillä on kotona? Missä asioissa laitetaan hanttiin? Millaisia rajoja te asetatte? Mitä kaikkea tuhmaa jälkikasvu on keksinyt ja tehnyt? Vertaistukea, kiitos! <3


Nina

Tukan ja mielen kohennus sekä valtava vatsa.

Siis mielihän kohenee myös tukkaa kohentamalla, toim. huom., mutta tällä kertaa oodin mielialan nostamisesta ansaitsee eräs ystäväni. Meillä oli jälleen Kloppisen kanssa aamu from hell ja kun ystäväni ilmoitti tulevansa kahville, niin voitte vain kuvitella kuinka helppoa olikaan paasata hänelle - raskaanaolevalle, kahden alle 4-vuotiaan äidille. Ymmärrystä nääs riittää. 

Paasasin sydämeni kyllyydestä kuinka per*ele ottaakaan päähän, että jokainen aamu alkaa paskasti. Minä olen nälkäinen kuin karhu talviunien jälkeen ja Kloppiselle ei puuro maistu taas juuri ollenkaan. Ärsyttävä kombo. Kerroin ystävälleni kuinka meidän aamu menee: herätään kasin kieppeillä, mennään siitä vaihtamaan vaippa ja pesemään hampaat, tämän jälkeen aamupuuron laittoon. Kun puuro on valmis, on aika yrittää syöttää sitä pojalle, joka ei avaa suuta ja riehuu kuin mielipuoli. Yritykseksi se usein jääkin - puuroa mennee ehkä noin desi, jos sitäkään. Maito sen sijaan maistuu kohtalaisesti - 160 mll menee alas melko heittämällä. 

Sitten on minun vuoroni laittaa kaffemachine porpattamaan. Ystäväni kuunteli juttuani suu auki, kulmat koholla. Nolostuin, sillä ajattelin päivärytmissämme olevan hänen mielestään jotain tosi perseellään. Kysyin syytä ilmeelle ja ystäväni naurahti, että laitankohan poikaa turhan paljon itseni edelle. Jos kerran puuro ei maita, niin miksen minä syö ensin aamupalaa. Niin hän on aina lapsiensa kanssa tehnyt.

Totta. Miksi tosiaan minä en söisi aamupalaani ensin, jos toinen ei kerran kovin nälkäiseltä vaikuta? Ja minä sen sijaan vaikutan. Ja nälkäisenä olen myös äärimmäisen kiukkuinen ja lyhytpinnainen. Ennen ystäväni vierailua suunnittelin muuttavani pojan ruokailua siten, että aamupuuro jää pois ja tilalla yritän syöttää vaikkapa maustamatonta jogurttia marjasoseella. Huomenna kuitenkin yritän ensin tuota, että minä syönkin ensin. Saapa nähdä mitä siitä tulee...

Tunnustin ystävälleni myös nolona, että olen joinakin huonoina aamuina ärjynyt ja huutanut Kloppiselle ja minulla on siitä järjettömän huono omatunto. Ystäväni naurahti siihenkin, että aijaa - eivätkö kaikki äidit ärjy jälkikasvulleen, eikö kaikilla pala pinna. Niin, niin vissiin. Tuli hyvä mieli. Ehkä en olekaan ihan shitti mutsi, vaan ihan inhimillinen ja normaali. Kullan arvoisia ovat äiti-ystävät. Rehelliset sellaiset.

Myös tukkaa on siis kohennettu ja kävin kampaajalla, sillä vakkarilla, päivittämässä tukan sävyä. Tällä kertaa astelin ulos melko tyytyväisenä: rumat raidat ovat nyt kivemman sävyiset eivätkä ne pomppaa silmille. Muutenkin koko tukan sävy on nyt onnistuneempi. Obs: luvassa on taas horror-sensuroituja-naamakuvia!

Näissä kuvissa olevasta vihreästä neuletakista tuli loistava aasinsilta esitellä tuo neuletakki. Vilasta, 34,95 €, ihana malli, rakastuin, nätisti kehystää raskausmasun vaikkei ole raskausvaate. Rakkautta. <3

 

...ja raskausvatsasta tuli mieleen, etten ole hetkeen päivittänytkään masukuvaa. Joskaan sellaista kuvaa ei ole noin viiteen viikkoon räpsäistykään, joten on ollut sikäli vähän vaikeaakin. No, tässä tulee pötsikuva, raskausviikkomallia 35+2. Oikeanpuoleisessa kuvassa viikkoja 30 ja risat, eli on tässä viidessä viikossa tapahtunut aika huomattavaakin kasvua. 

 

Ostin Jäpikälle pikkututteja. Pitäisi pakata se sairaalakassi. Ja justiinsa Kloppinen täyttää yks vuotta. Voi kauhia. Mutta neuvolan puntaripa kertoi, että paino on taas vähän laskenut viime kerrasta. Hurraa sille (sekin nimittäin kohensi mieltä, kun on sanottu ettei sen painon tarvitsisi nousta).

Nina

Hymy herkässä - not.

Ärsyttävää kuinka väsymys ja jatkuva raskas olo (=raskaus) tekevätkään minut negatiiviseksi. Ihan oikeesti, tämä raskaanaolo ei ole todellakaan minun juttuni. Tästä on ihanuus ja hehkeys aivan helvetin kaukana. Toisinaan olen niin molo otsassa, että mietin onko äitiyskään minun juttuni... Sitten lohduttelen itseäni, että kaikki tämä armoton vitutus johtuu vain siitä, että nukkuminen on mission impossible ja olo on jatkuvasti vain niin epämukava: paksu, turvonnut, hikinen. On kurjaa olla kireä kuin viulunkieli. Etenkin Kloppiselle. Sotkun sietokyky esimerkiksi on tällä hetkellä melkoisen olematon ja suoraan sanottuna vihaankin lähes jokaista ruokailuhetkeämme.

No, kaikenlainen sietokyky on kyllä tällä hetkellä äärirajoilla. Ei ole montakaan asiaa, jotka eivät vituttaisi. Ensimmäisenä mainittakoon Ukkokulta ja minun vanhemmat. Vanhemmissa vituttaa kaikki, mitä heidän suustansa tulee ulos. Jokainen kysymys, jokainen toteamus. Ukkokullassa vituttaa, ettei hän taas toisinaan saa suuvärkkiään sen vertaa auki, että voisimme keskustella jostain järkevästä. Tai vähemmän järkevästä. Tai ihan mistä vaan, helvetti vie. Ketään edellämainituista en kuitenkaan halua loukata. En halua, että he huomaavat kuinka helvetisti minua vain ärsyttää. En vain mahda tälle mitään...

Toki Ukkokullalta kaipaisin edes ripauksen verran ymmärrystä ärtymykseeni. Olen lähes tosissani etsinyt netistä tekomahoja, jotta Ukkokulta tajuaisi kuinka tuskastuttavaa on tehdä asioita tämän pötsin kera. Siihen mahan kylkeen kun saisi vielä jonkin supistuskoneen, että tietäisi mies myös sisäisen tuskan... Ostaisin muuten heti.

Parisuhde ei ole siis ihan vedossa tällä hetkellä. Paljon on riidelty ja liikaa jätetty sanomatta asioita. Yhtä paljon liikaa on tullut sanottua kaikkea kuraa, jota ei edes tarkoita. Arki. Niin se vain syövyttää parisuhdetta jättäen jäljelle ruostetta. Menipä runolliseksi ja syvälliseksi - seuraavaa Finlandia-palkintoa venaillessa. Hävettävää ja anteeksiantamatonta on se, että usein riitojemme aikana Kloppinen on hereillä ja vieläpä kanssamme samaisessa huoneessa/tilassa. Hän siis näkee ja kuulee kaiken, vaikkei sanalleen kaikkea ymmärräkään. Thank God. Hillitty ja fiksu vanhempi siirtäisi tunteensa hetkeksi syrjään ja odottaisi riitelylle oikeaa hetkeä. Mutta emme me. E-hei. Me olemme Ukkokullan kanssa aivan liian tulisia ja temperamenttisia siihen. Jos jokin asia ottaa päähän justiinsa ja nyt, niin se ottaa päähän justiinsa ja nyt, eikä sitä voi sysätä mielestä pois. Riitelylle ja ärtymykselle kun on jotenkin vaikeaa varata kalenterista aikaa.

Viikonloppu meni meillä jälleen aika lailla riidellessä, mutta toisaalta ilma puhdistui taas ja kunnolla. Saimme sanottua paljon kaikkea tärkeääkin. Sellaista mikä arjen aherruksissa unohtuu. Sellaista mikä kiillottaa sitä ruostetta pois. Ainainen riitely ei ole mistään kotoisin, mutta jaksan uskoa ja toivoa, että tämä tästä vielä helpottaa. Me molemmat nimittäin rakastamme toisiamme kovasti eikä ero ole missään nimessä vaihtoehto. Niin pahassa jamassa emme sentään ole, jos joku luuli. Me molemmat tiedämme mitä tahdomme, mutta jostain pitäisi rutistaa hetkiä sille parisuhteellekin.

Eihän mikään parisuhde ole täydellinen? Kaikkihan riitelevät, eikö? Ja kaikillahan raskauden viime viikot ovat aika raskaita? Joohan? Ja ilman raskauttakin se oma äiti osaa joskus olla aivan yltiöärsyttävä, eikö totta?

Toivottavasti ette ole aivan lopen uupuneita tähän jatkuvaan vali-valiin, mitä näppäimistöni tuottaa. Lohduttaako yhtään, jos kerron, että viikonloppuna sain jotain muutakin aikaiseksi kuin riideltyä? Että laitoin vähän syysistutuksia raikkaassa ulkoilmassa kera monien harkkasupistusten? Jos laitan niistä, siis kukista - en supistuksista, oikein pari kuvaa ja ääntä nopeammin konttaavasta Kloppisesta, jonka kanssa saa nykyään olla melkoinen salamanteri, että pysyy perässä? Lohduttaisko?

No - lohduttiko yhtään?


Nina