torstai 29. marraskuuta 2012

Yksi kuukautta.

Meillä junnu viettelee tänään 1 kk -synttäreitä. Tuntuu ihan käsittämättömältä - kuukausi on mennyt ihan hujauksessa ja toisaalta taas ihmettelen, että onko Jäpikkä ollut perhettämme täydentämässä vasta kuukauden päivät.

Viheliäinen aika, joka aina menee joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, mutta ei koskaan silleen sopivasti. Eritoten jos satut olemaan pieniinpäin. Alkuraskaus menee helvetillisen hitaasti, kun odotat, että turvalliset 12 viikkoa ovat täynnä. Keskiraskaus hujahtaa silmän räpäyksessä ja yhtäkkiä tajuat, että noin viiden viikon päästä pitäs synnyttää. Ja ne viimeiset viikot matelevat. Sitten kun vauva vihdoin suvaitsee syntyä, niin aika ottaa taas kummallisen spurtin.

1-kuista Jäpikkää ei kai enää voi laskea vastasyntyneeksi. Mitä pirskattia? Siitä vastasyntyneestä piti tällä kertaa nauttia viimeisen päälle, kun jotenkin se aika meni esikoisen kanssa niin nopeasti ohi. Esikoisen kanssa kaikki uusi ja outo veivät mukanaan sen nautiskelun. Jotenkin se vaihe vastasyntyneen kanssa meni tälläkin kertaa ohi. Vaikka kuinka olen yrittänyt nuuskutella vauvantuoksua kuin varastoon ja nauttia siitä, että toinen nukahtaa lötkönä, lämpimänä matona olkapäälle röyhtäyttämisen päätteeksi. Näistä kaikista ihanista hetkistä piti nauttia nyt oikein olan takaa, mutta kuukausi on hurahtanut enkä ole varma, että olenko ehtinyt nauttia ollenkaan tarpeeksi. Siis apua, mitä jos Jäpikkä on viimeinen vauva meillä koskaan enkä ole ottanut tästä kaikkea irti? Halailusta ja hellistä katseista? Ei sellaisia samanlaisia hetkiä nimittäin enää vuoden päästä ole. Kloppisesta ainakin kuivuneen lehden löytäminen kengän pohjasta ja sen jälkeen lehden syöminen vetävät aina pidemmän korren, jos toisena vaihtoehtona on äidin kanssa pussailu. Höh.

Jäpikästä on tullut kuukaudessa valtavan rakas. Aivan yhtä tärkeä ja olennainen osa perhettämme kuten Kloppisestakin. Toisinaan tulee mietittyä kaikkea pastaa, kuten vaikkapa kätkytkuolemia. Ajatuskin, ettei Jäpikkää yhtäkkiä enää olisi, on niin raskas, että aivan oksettaa. Rakkaus omaan lapseen on kasvanut siis täysiin mittoihinsa ja menettämisen pelko on suuri. Tietenkin molempien poikien kohdalla. Sitä ei toivo mitään niin kuin sitä, että omille lapsille ei sattuisi mitään pahaa.

Jäpikän kuulumisia sen verran, että hän on edelleen hitusen vatsavaivainen, mutta muuten kovin rauhallinen ja tyytyväinen pikkuinen. Hän syö ja nukkuu hyvin. Öisin toisinaan ähistään edelleen syömisen jälkeen, mikä sitten pitää minua hereillä, kun saan laittaa toiselle tuttia suuhun parhaimmillaan kymmeniä kertoja. Olemme "opettaneet" Jäpikkää nukkumaan omassa sängyssään ja mieluiten nukahtamaan ihan itsekseen ilman mitään keinutuksia tai sen sellaista. Olen ajatellut, että kärsin ähinästä mieluummin nyt kuin että kärsin kolmen kuukauden päästä, kun vauva ei suostu nukahtamaan sänkyynsä itse. Voihan siinä siltikin käydä niin, mutta ainakin Kloppisen kanssa tämä keino toimi. Ja toimii aina vain. Perhepeti ja yhdessänukkuminen ei tosin ole vaihtoehto senkään puolesta, että Ukkokulta pyörii ja paljon unissaan.

Syömisestä sen verran, että imetys on meillä nyt historiaa. Jäpikkä yhtäkkiä vain päätti olla syömättä enää rinnalta. Tähän vaikutti varmastikin se, että hän tietenkin oli tottunut osittain saamaan maitonsa pullosta. Aikani jaksoin pumppailla itsestäni maitoa, mutta sitten sekin jäi. Ja syy tähän on vain ja ainoastaan ajanpuute. Tuntui, ettei minulla ollut vain aikaa istua sohvalla ja pumpata. Sille ajalle oli mukama parempaakin käyttöä. Kuulostaa kauhealta ja selittelyltä, mutta kyllä vauvassa, yksveessä ja miehessä on hommaa.

Imetyksen epäonnistuminen harmittaa. Vaikka sen onnistumiseen suhtauduin jo raskausaikana hyvin skeptisesti - Kloppisen aikanahan minulle ei noussut maito lainkaan. Tällä kertaa sitten nousi, mutta imettämisen esti riekalaiset bosat. On siis toistamiseen epäonnistunut luuseri-olo. Vituttaa myös selitellä asiaa erinäisille tahoille, joille meidän syömisasiat eivät edes kuulu. Yritän kyllä päästä tämän yli ja ajatella, että Kloppinenkin on vahva ja terve minimies, vaikka onkin korvikekakara. Näin mennään ja sen pituinen se. 

Nyt sitten odotellaan kasvun ja kehityksen ensimmäisiä etappeja, eli ensimmäistä hymyä ja ääntelyä. Muutamia äännähdyksiä tuosta suppusuusta onkin jo kajahtanut ihanalla heleällä äänellä. Niitä lisää siis, paljon, tasapainottamaan kotimme äänimaailmaa, kun Kloppinen puolestaan on oppinut murisemaan. <3

Suuren päivänsä kunniaksi Jäpikkä saa meiltä lahjaksi Pentikin pehmoisen pupun unikaveriksi. Samanlainen pupu nimittäin löytyy Kloppiseltakin, mutta vain vaaleansinisenä. Pitäähän molemmilla veljeksillä olla "unipupet". :)



Nina

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mä niin uskon, että aika lienee välillä kortilla. Ja se pumppaaminen kaikkine oheistoimenpiteineen todella on oma ohjelmanumeronsa joka kerta, kun siihen hommaan ryhtyy. Se on tosiaan rasittavaa, kun joutuu oman lapsensa syömisasioista muille "selittelemään" - vaikka siihen ei mun mielestä pitäisi olla mitään pakkoa, mutta jotenkin se vaan menee niin, valitettavasti.

Nina kirjoitti...

Sepä. Itse en kyllä edes kehtaisi mennä utelemaan, että onnistuuko imetys ja jos ei, niin miksei. Hmph.