keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta?

Olis kerrottavana teille yks juttu. Tätä kai pitäisi pitää salassa se 12 viikkoa, mutta tätä asiaa on pakko purkaa sanojen kera, kirjoittamalla.


Jep. Holy shit. Kaksi viivaa. Kolmannen kerran.

Yllätys tämä ei sikäli ole, sillä ehkäisy jätettiin, ööö, tammikuussa ihan tietoisesti pois. Ajateltiin, että tulee kun tulee. Eihän se heti tule. Voi mennä vuosikin yritellessä. Ihan helposti!

Joo, ei mennyt ei. Meillä tärppäsi ekalla yrityksellä. Siksi järkytys on jotain sanoinkuvaamatonta. Nyt jo? Minunhan piti saada ensin töitä ja ja ja. Nyt kaikki meneekin ihan väärin, ihan... pieleen. Ei yhtään niin kuin suunniteltiin. Jopa meikämannekiinin kolmekymppisbileet menevät aivan plörinäksi ja bileet on peruttava, mikäli en halua, että aivan kaikki tuttuja myöten saavat kuulla tästä.

Hitto.

Lapsellista, tiedän. Lukijani Shopaholic, olethan kuulolla? :D

Päässä käy tsiljoona ajatusta. Ennen kahta viivaa tikussa olin ihan satavarma, että haluan ne kolme lasta. En ajatellut mitään käytännön tasolla, mietin vain, että kolme lasta olisi suloinen katras. Nyt, kun tikussa komeilee kaksi viivaa, joista se merkittävin viiva tuli muuten vasta noin 10 minuuttia testin teon jälkeen (!), olen epävarma kuin mitä.

What i was thinking?!

Kolme lasta. Miten helvetissä aika ja rakkaus VOI riittää riittävästi kaikille? Miten ylläpitää järjestys ja kuri? Miten tämän kestää talous? Velkahelvetti, is it you? Miten kaupassakäynti kolmen lapsen kanssa luonnistuu? Missä kukakin nukkuu? Missä kukin on milloinkin? Mitä jos sieltä nyt putkahtaa ne kaksoset, meillä kun Ukkokullan kanssa on molemmilla sitä suvussa.

Paniikkipaniikkipaniikki. Jopa ystäväni puhelimessa totesi, että voiiiiii v*ttu. Ammenapa siitä sitten tsemppiä, kun oma pää on ihan totally mess ja kaikki vaan pelottaa niin, ettei veri kierrä.

Nämä tunteet ovat kovin tuttuja. Ihan tismalleen samoja juttuja kelattiin, tai no, minä kelasin, aika jetsulleen kolme vuotta sitten, kun olin tehnyt Jäpikästä positiivisen testin. Kloppinen oli vasta nelisen kuukautta ja ajatukset säntäilivät päässä ensimmäiset viikot aivan hullun lailla. Esikoinen olisi vasta vuoden ikäinen, kun perheeseemme tulisi uusi vauva. Ihan samat pelon ja epävarmuuden tuntemukset täyttivät pään silloin.

Tilanne on nyt erilainen, tottakai. Kloppinen olisi tulokkaan tulohetkellä 4-vuotias ja Jäpikkä 3-vuotias. Aika isoja ja toimeliaita jo. Kun oikein mietin, ei tilanne ole yhtään katastrofaalinen. Onhan tuossa ikäeroa jo useampi vuosi. Ihan normaaliakin kai jo tehdä niitä pikkusisarruksia, mikäli niitä on tullakseen, eikö? Meillä kun ei ole todellakaan intressejä tehdä ns. iltatähtiä enää 10 vuoden päästä. Ehei. Lapset tulevat nyt, ns. samalla vaivalla ja kohtalaisen pienellä ikäerolla. Niinhän me halusimme. Tämähän menee juuri niin kuin halusimme.

Miksi siis tämä järjetön pelko? Pelko, ettei arki enää rullaakaan? Että sieltä tulee koliikkivauva, joka raastaa arkeamme ja lopulta perhe hajoaa avioeroon? Ja minusta tulee hullu yksinhuoltajan rähjä? Taas raskauskiloja? Äitiysvaatteita? Vatsan rasvausta raskausarpien pelossa? Verensokerin jatkuvaa mittausta, kontrolleja toisensa perään? Verikokeita? Synnytys?

Ääääää.

Mutta tiedättekö mitä, rinnallani seisoo tällä hetkellä mies, joka on kuin muuri. Hän on varma, hän ei stressaa. Hän tahtoo tämän vauvan eikä hän näe tilanteessamme tasan mitään ihmeellistä tai pelottavaa. Kun itse kiihkoan, että v*ttu kohta meillä on suurperhe, vastaa hän rauhallisesti: miten kolme lasta voi tehdä meistä suurperheen? Meitähän on vain viisi? Eihän se ole paljon?

No ei niin, ei minustakaan, kun oikein järjellä rohkenen ajatella. Itsekin tiedän kaveripiiristämmekin useamman perheen, jossa on kolme lasta. Lapsuudestakin muistan tällaisiä perheitä montakin.

Ukkokulta on muurini. Siinä missä itse olen epävarma, vapiseva hermoraunio, on mies talossa itse tyyneys. Ukkokullan luottavaisuus rauhoittaa minuakin, vaikka vähän väliä tekisi mieli hyppiä seinille. Ukkokulta usein muistuttaa, että me pärjäämme erittäin hyvin, joten ehdottomasti kolmaskin tähän perheeseen sopii.

Ei ole muuten hajuakaan paljonko on raskausviikkoja kasassa, sillä ei ole aavistustakaan viimeisimmästä kuukautiskierrosta, jonka sekoitti aivan totaalisesti e-pillerit ja vuotoa tuli viikkotolkulla. Äitiysneuvolaan pitäisi siis varmaan tässä kohtapuoliin jo soitella, kun kiertokin on yksi iso mysteeri. Tuntuu ihan uskomattomalta! Raskausoireetkin kun loistavat poissaolollaan. Ainoat asiat, joita olen huomannut, ovat olleet nopeasti rasvoittuvat hiukset, turvonnut vatsa, kummalliset nippailu-fiilikset vatsassa ja joskus on vähän pyörryttänyt. Huono olokin on vaivannut, mutta ainoastaan silloin, jos olen syönyt epäsäännöllisesti ja edelliseen fuudailuun on kulunut aikaa. Huono olo tosin tästä tulee myös ei-raskaana-ollessa, että sikäli en sitä laske oikein raskausoireeksi.

Että sellainen pikkujuttu teille purtavaksi. Tai minulle. Tai jotain. No, vielä en uskalla, enkä edes osaa, tästä hihkua, onhan tämä niin varhaisessa vaiheessa vasta. Ehkä kuitenkin on luotava "raskaus vol. 3" -tägi.

Tämän postauksen sekavuus kertokoon siitä, miten sekaisin on meikämannekiinin kuuppa.


Nina

5 kommenttia:

Malla kirjoitti...

Ohhoh, onnea! Aika jännää. Hei selviit varmasti kun selvisit vielä pienemmästä ikäerosta kun meillä. Eiks kolme oo vähän niinkun uus kaks? Tee se Clearblue digitesti, joka näyttää viikot?

Ps. Mulla varmaan pärähtää joku jäätävä vauvakuume, kun oon päässyt töihin! Kattelen jo kaverilleni rattaita...

Shopaholic kirjoitti...

Siis jännä... En nyt oikein muuta osaa sanoa. :D Tuo taitaa olla yleistä että mies ottaa rauhallisesti, eihän niiden tartte käydä kaikkea sitä kamaluutta läpi. Vaikka kai se on hyvä, jos miekkonen olisi yhtä paniikissa, ei mistään tulisi mitään. Ja jos yhtään lohduttaa omatkin kolmekymppiset lienee pilalla, ehdin kyllä varmaan saada penskan pihalle noin pari kk ennen niitä. Minullakin on TAAS kauhea kriisi, apua.

Nina kirjoitti...

Malla: Kiitos, eiköhän tästä hengissä selviä. :) Vauvakuume olisi kieltämättä aika osuva heti töihinpalaamisen jälkeen! :D

Shopaholic: Jatketaan siis molemmat kriiseilyä tahoillamme! ;)

Anonyymi kirjoitti...

Onnea, onnea ja onnea!

Tiina

Nina kirjoitti...

Kiitos, Tiina! <3